Ei ole kovin epätavallista, että soitan vapaapäivänä äidilleni ja pyydän häntä lähtemään lounaalle. Kun olen lasten kanssa hakemassa äitiäni, hän toteaa pyytäneensä isoäitini mukaan. Lopulta löydämme kaikki itsemme saman pöydän äärestä lounastamasta. Vanhimmin ja nuorimman ruokailijan välillä on 70 vuotta.

Koen olevani onnellisessa asemassa, kun lapseni saavat tuntea isoisoäitinsä, joka jaksaa olla mukana lasten arjessa. Hän kun sattuu olemaan pirteä, vasta 71-vuotias Isomummi. Lasten Mumma taasen on 51-vuotias ja itse täytän 28.

Sanotaan, että jossain vaiheessa sitä huomaa olevansa kuin äitinsä. Meissä kolmessa tämä todella kiteytyy. Itse huomaan äidissäni ja mummissani samankaltaisia piirteitä. Ajoittain huomaan käyttäväni samoja fraaseja kuin äitini. Valitettavasti kaiken lisäksi pukeutumistyylimme sivuavat toisiaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun huomaamme takit riisuttuamme olevamme kaikki sinivalkoraidallisissa puseroissa tai kuten viimeksi pääsiäisenä olimme kaikki mustavalkoisissa.

Vaikka sukupolvien välillä on paljon eroavaisuuksia ja harva se päivä meille tulee näkemyseroja, koen sen rikkautena. Vanhemmilla on elämänviisautta, jota he (enemmän tai vähemmän hienovaraisesti) jakavat. Vaikken sitä myönnäkään, joskus he saattava olla joissain asioissa oikeassa.

Mielenkiinnolla odotan millainen PikkuNeidistä mahtaa tulla. Hän saa veljensä kanssa kasvaa kolmen erilaisen, mutta kuitenkin niin samanlaisen sukupolven äidin kanssa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kun itse tekee, saa juuri sellaisen kuin haluaa. Ainakin useimmiten.

Käsityöt, askartelu, leipominen ja juhlien järjestäminen ovat mielipuuhaani. Nyt olen innostunut myös sisustuksesta ja puutarhanhoidosta. Kahden lapsen äitinä yritän mahduttaa arkeeni pieniä hetkiä inspiraatiota ja ideoita. Yritän myös innostaa lapset mukaan askartelemaan ja kartuttamaan kädentaitojaan.

Näistä ja kaikesta muusta arjen ja juhlan välillä kirjoittelen, tervetuloa mukaan. 

Blogiarkisto

2016