Helsingin Sanomat huhuili viime lauantaina ihimisiä, jotka ovat tehneet elämässään onnellisuusratkaisun. Eli siis ratkaisun jonka tähtäimenä on onnellisuus.
Aloin miettiä olenko sellaista tehnyt ja tulin siihen tulokseen että joo, kyllä.

Ajatukset pomppivat kuitenkin ihan vain onnellisiin hetkiin ja ensimmäisenä tuli nytkin, kuten joka kerralla mieleen eräs alkukevään 2006 yö opiskelupaikkakunnallani Lappeenrannassa.
Pieni silmäteräni oli kuusi viikkoa vanha ja sai ensimmäisen nuhansa.

(Toki kuljetimme hänet välittömästi yksityiselle lääkäriasemalle jossa lääkäri nauruaan pidätellen kuunteli hengästynyttä selvitystäni siitä, että tällä vauvalla on nyt nenä tukossa.)

Yöllä tyttäremme ei saanut nukuttua enkä myös minäkään. Tuore isä yritti nukkua hetken ennen töihiin lähtöä, mutta me perheen naiset linnoituimme olohuoneen isoon nojatuoliin peiton alle.
Kuu heijasteli Saimaan jäiseen ja lumiseen pintaan, pakkanen paukkui melkein kolmessakymmenessä ja pienenpieni tyttäreni tuhisi kainalossani.
Myös koiramme oli kääriytynyt peiton alle ihan varmuuden vuoksi.

Siinä me sitten torkuimme ja tuhisimme ja joku yöradiokanava soitti hiljaa Simo Silmun biisiä Kaikkea hyvää.

 

Riittääkö siis jos muistelee tasaisin väliajoin onnellisia hetkiä, mutta ei välttämättä ole tehnyt mitään sen kummempaa oivallusta tai ratkaisua?

”minä toivon niin sisälläin että löydät onnesi näin ..”

Kommentit (2)

Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram