Päivät matelevat ja tuntuvat pitkiltä, vielä olisi työsarkaa jäljellä viikon verran. Ei jaksaisi, ei sitten millään. Koko kevään on ollut todella väsynyt ja vetelä olo, toivottavasti sitä tästä reipastuu kun loma alkaa (ja kesä loppuu).

Muu perhe lomailee jo ja he kävivätkin alkuviikosta pyörähtämässä Turussa, minä jäin kotiin yksin  - YKSIN! 

Ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen tiesin, että ovesta ei paukkaisi ketään sisään muutamaan päivän (paitsi ne kaikki möröt, jotka ovat iltaisin liikkeellä.)

Tietysti odotin kuumeisesti sitä kuuluisaa omaa aikaa jo monta viikkoa aikaisemmin. Sille meinaisi muodotua esteeksi vatsatauti, kuume ja korvatulehdus, mutta onneksi kaikki terveenä ja pääsivät he innokkaasti matkaan suunnitelmien mukaan.

Oli kummallinen olo lähteä töistä kotiin, kun tiesi, ettei sinne ole mikään kiire. Tietynlainen rauha, ei ketään odottamassa, ei ketään tarvitsemassa mitään. Töiden jälkeen pystyin menemään suoraan kauppaan ja asioille ilman, että jatkuvasti mietin paljonko kello on ja kauanko minulla vielä menee, että olen kotona. Vaikka eihän minua kukaan kellokädessä muutenkaan kyttää, mutta takaraivossa on aina tieto siitä, että velvollisuudet kutsuvat.

Kyllähän minulla valtava ikävä lapsia oli, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta nyt kun kerran olivat reissussa, niin minä otin ilon irti yksin olemisesta. Muutamat videopuhelut illan aikana soiteltiin ja sen jälkeen vuokrasin elokuvan - Fifty shades darker (joka oli muuten toisella katselu kerralla parempi, mutta ei mikään oscarin arvoinen kuitenkaan) ja sen jälkeen olikin mukava vaihtaa tunnelmaa THE100 seurassa.

Vietin siis röyhkeästi koko maanantain television ääressä sohvalla maaten (okei, pesin kuitenkin kaksi koneellista pyykkiäkin!)

Tiistai-ilta vierähti mukavasti vanhan pelituttavuuden Crash Bandicootin seurassa, tahkosin raivolla maita läpi, mutta siltikin olen edelleen jumissa alkupään maissa (noloa!), eipä ole menneisyyden pelitaidot enää tallessa (höh!).

Tein kuitenkin seuraavana päivänä palaavalle konkkaronkalle ruoan valmiiksi ja siivosin kodin. Illat menivät äärettömän nopeasti ja paljon jäi vielä tekemättä (olin päättänyt lukea Paula Hawkinin uusimman - mutta se odottaa vielä).

Levänneeksi en voi itseäni kutsua, sillä miksi pitäisi mennä nukumaan kello 22, kun voi mennä nukkumaan kello 01:00.

Kun kissa on poissa, valvoo hiiret yli puolenyön.

Kommentit (0)

Seuraa 

Vähän päälle (mielummin alle) kolmekymppinen nainen, jonka ydinperhe koostuu kahdesta kinderistä sekä miehestä. Toivon, että saan blogiini mielenkiintoisia aiheita aikaiseksi. Omaa sydäntä lämmittää täytekakut (ja myös vyötäröä), kuntonyrkkeily (jota en ole vielä aloittaut), politiikka, vahvat mielipiteet, lukeminen ja tietysti omat lapset. Joskus joudun varmasti purkamaan kiukkuakin, kun synnyinlahjana ei ole tullut pullantuoksuista äitigeeniä. Haaveilen matkustamisesta (mutta pelkään lentämistä) sekä omasta takapihasta.

Instagram