Ensi viikolla elokuu vaihtuu syyskuuksi. Olen tällöin asunut Saksassa kaksi vuotta (mieshän muutti neljä kuukautta ennen meitä muita). Kahteen, nopeasti vierähtäneeseen pieneen vuoteen mahtuu pieniä ja muutamia suuria elämää mullistaneita asioita. Asioita, jolloin olisi ollut helpompi olla kotimaassa. 

Elämä Kölnissä on ollut erilaista kuin kuvittelin tänne lähtiessä, ihanaa ja kamalaa. Ei missään nimessä jokapäiväistä juhlaa. Mutta elämän makuisia -ja täyteisiä nämä kaksi vuotta ovat kaikin puolin iloineen, nauruineen, suruineen ja kyyneleineen olleet. 

Tuntuu, että kahdessa vuodessa olen vanhentunut roimasti: Otsaryppyni ovat lisääntyneet, silmäluomeni lurpahtaneet ja päästä löytyy entistä enemmän harmaita yksittäisiä hiuksia. Olen ihmistyypiltäni selkeä "huolehtija". Ja Mamma Mia! Kyllähän sitä uudessa ympäristössä ja tuntemattomassa maassa onkin riittänyt huolehtimista, murehtimista ja miettimistä. 

Täällä "maailmalla" olen alkanut ikävöimään asioita, joista en ennen juuri niin välittänytkään. Maksalaatikko, piimä ja HK:n sininen ovat päässeet arvoasteikolla korkealle! 

Maksalaatikko-himon taakse kätkeytyy kuitenkin kerros erilaisia tunteita: Ikävä Suomeen ja kaipuu tuttujen ja turvallisten asioiden ja ihmisten pariin. Se, että kaikesta tutusta ja turvallisesta on joutunut jollain tasolla luopumaan, ei ole ollut helppo pala kakkua niellä. Kotimaahan paluusta on tullut fantasia, jonka en kuitenkaan vielä halua toteutuvan. 

Kahden vuoden aikana olen omaksunut uudenlaisia tapoja elämääni. Esimerkiksi: 

-Suomessa laitoin vichyvesipullon aina jääkaappiin. Täällä juon sen huoneenlämpöisenä.

-Täällä olen oppinut tervehtimään ja kohottamaan katseeni kohti tuntemattomia henkilöitä. Olen myös alkanut juttelemaan tuntemattomien kanssa, minusta on tullut avoimempi, välittömämpi ja rohkeampi. 

-Olen lisäksi ymmärtänyt, että on ihan ok sanoa vastaan tuntemattomalle, jos asia sitä vaatii. Tätä jouduin harjoittelemaan erityisen paljon silloin kun koira vielä eli, toisten koiranomistajien kanssa. Voisinkin tiivistää asian näin, että koiranomistajana pääsin ensikosketukseen siitä, miten saksalainen ja suomalainen mieli eroavat toisistaan. 

Kuten aiemminkin olen todennut eri yhteyksissä, että kirsikkana kakun päällä voisi olla ymmärrys siitä, että on monenlaisia tapoja elää ns. oikeanlaista elämää. 

Jos joku minulta nyt kysyisi, että kannattiko lähteä ja kannattaisiko lähteä? Vastaisin: Tottakai! Mutta pitkään sopeutumisprosessiin ja kotoutumiseen on annettava aikaa, niin itselle kuin kaikille muillekin perheenjäsenille. Lisäksi on oltava armollinen uudelle ympäristölle ja ihmisille, sillä nämä eivät varmasti ole sellaisia niinkuin lähtiessäsi kuvittelet ja toivot näiden/ heidän olevan. 

Jean Sibeliusta mukaillen: Koskaan en ole ollut niin suomalainen kuin Kölnissä ja Saksassa, koskaan en ole ollut niin kölniläinen kuin Suomessa. 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Rakkaudesta Suomeen, rakkaudesta uuteen kotikaupunkiin -ja maahan(kin). Hausfraun arjen pohdintoja, kokemuksia, havaintoja & pientä kipuilua.

Tervetuloa mukaan blogimatkalle!

Instagram: johannacologne

Facebook: Klikkaa tästä

Sähköposti: eaudecologne.blogi@gmail.com

 

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram