Kun koulujen loma-ajanhoito pistää ovet säppiin heinäkuuksi, alkaa perheessämme aina (osiltaan siis olosuhteiden pakostakin) kesälomakausi. En tiedä mikä planeetta on toistaiseksi ollut erittäin lomille suotuisassa asennossa sen suhteen, että olemme aina onnistuneet järjestämään lomamme niin, että mitään paniikkihoitojärjestelyjä ei ole tarvinnut lapsille järjestää heinäkuulle. Vaan jompikumpi vanhemmista on pystynyt aina olemaan ainakin osan kuukaudesta kotona. Sama pätee kuluvaankin heinäkuuhun. 

Kun arkea säätelevät koulutaksit, luonnollisesti työajat, lääkärikeikat, terapiassa käymiset, erinäiset palautekeskustelut, kurahanskojen, toppavaatteiden ja mystisesti kadonneiden pipojen paniikkishoppaukset, sekä lääkäreiden soittoajat, on heinäkuusta muodostunut vuoden lempikuukauteni. Ei sen niin väliä, että sataako vai paistaako (toki jos toivoa saa, niin: paistaa!), onko hellettä vaiko hupparikelit, heinäkuu on kuitenkin heinäkuu. Ei ole kiire aamulla mihinkään, ei noloja soittoja iltapäivän koulutaksille, kun joudutaan pahoittelemaan sitä, että ollaan taas viisi minuuttia myöhässä kotiovella.  Ei unohdettuja retkieväitä, aamulla kivi-paperi-sakset-paniikki-arvontaa siitä, kuka hoitaa päiväkodin vasun ja koulun hojks:n ja parasta kaikessa: voin ainakin kuukauden verran vuodesta kuvitella, että olemme "ihan kuin kaikki muut". Koska tämän huushollin jäsenille me luonnollisesti olemme, "ihan kuin kaikki muut".

Täällä tapellaan tv- ja peliajasta, tiskivuoroista, koiranulkoilutuksesta. Ratkotaan veljesten välisiä riitoja, pussataan, halataan, ja ratkotaan uudemman kerran riitoja. Mennään pihalle möykkäämään, käytetään ruokailutilanteissa kasvatuksen a-b-c:tä: uhkailu, kiristys, lahjonta. Valvotaan illalla liian pitkään ja ollaan aamulla äkäisiä. Koska valvottiin illalla liian pitkään. Sekä joko tuskaillaan, että miten noista lapsista on tullut tuollaisia riiviöitä, tai vaihtoehtoisesti ihastellaan kertakaikkisen täydellistä poikalaumaa. Ollaan kuplassa. Jossa elämää, tulevaa päivää, viikonloppua, ja ensi viikkoa säätelemme vain me. Ei ne taksit, ei ne kuntoutusjaksot, lääkäriajat, terapiat. 

Aiempina vuosina tuskailin ajoittain loputtoman pitkältäkin tuntuvaa heinäkuuta. Odotin paluuta arkeen. Sitä, että ei tarvitse olla trion viihdytysvalmiuksissa 24/7, leikkiä lääkäriä, miettiä johtuuko lapsen ailahteleva vointi tylsistymisestä, kuun asennosta, vaiko epilepsian huonosta vaiheesta. Nyt olen oppinut olla odottamatta liikoja: loma ei tarkoita enää sitä, että luetaan laiturin nokassa pokkareita ja istustaan ystävien kanssa terasseilla. Loma on sitä kiireettömyyttä aamuisin, 24/7 viihdyttämistä, ajoittaista voinnin arpomista. Välillä se on myös pokkarin lukemista ja ystävien tapaamista. Mutta, ennenkaikkea heinäkuu ja loma ovat sitä, että olemme "kuin kaikki muut". Heinäkuusta on tullut minun henkilökohtainen sateenkaaren pääni. 

Kommentit (2)

Elefantti Olkkarissa
Liittynyt16.5.2017

Kiitos! Meni kyllä heittämälle omalle lempikuvien listalle. Näkymä oli ihan mieletön, ja sen kruunasi tämä toinenkin sateenkaarta ihailemaan ja kuvaamaan pysähtynyt naishenkilö.

Elefantti Olkkarissa

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elefanttina olkkarissa on sushia, kahvia, kirjoittamista, saippuasarjoja ja ennen kaikkea perhettään rakastava nainen, äiti, erityislapsen äiti, vaimo. Jonka päämäärät ovat selviä, mutta suunta välillä hieman hukassa. 

Elefantti Olkkarissa-facebook sivusto löytyy tästä

Teemat