Rakastan kieliä, joissa on ekstreemipitkiä sanoja. Hauskaa on, kun nettiuutisen valokuvassa näkyy jo sinällään pitkä suomalainen kyltti ”Terveyskeskus”, jolla voi pelästyttää ulkomaalaisia, mutta sitten sen alla lukeekin vielä pidempi saamelainen ”Dearvvasvuođaguovddáš”. Saamelaisen musiikkikappaleen otsikkona voi olla ”Dolgesuorbmagežiiguin”, kuten Mari Boinella. Suomessa on paljon sanoja, joita kirjoittaessa ehtii saada käsikrampin, mutta hauskaa on, että saamessa on yhtä pitkiä. ”Dihkkákeahtes” ja ”jiekŋavuolgimat” vaan itsellesikin.

Mari Boine, siinä muuten erikoisempi suositus: koskettavaa saamelaista musiikkia, välillä pehmeän jazzahtavaa, kuten levyllä ”Gávcci jahkejuogu”. Ai että sanoista ei ymmärrä mitään? No sitten ostetaan CD ja luetaan vihosta käännökset englantiin. Tai siis näin meillä kivikaudella ainakin tehtiin. Jo alkoi pohjoissaame sujua.

Islannissa on myös pitkien sanojen mahdollisuus; Rocky Horror Picture Shown islantiin käännetyssä soundtrackissa on kappale ”Geimvísindamyndaminni”. (Reykjavíkilaisen teatteriseurueen virallinen äänite C-kasetilla on yksi omituisista matkamuistoistani vuosien varrelta.)

Neðanjarðarlest on metro islanniksi. Sitä ei onneksi tarvitse sanoa kovin usein, koska Islannissa ei ole metroa. Eikä sen puoleen juniakaan. Eikä käärmeitä. Ei ole myöskään huvipuistoa, vaan kansa saa iloita, kun Englannista seilanneet merikontit puretaan satamassa ja sisältö kootaan tivoliksi.

Metsiäkään ei ole. Standardivitsi on: ”Mitä tehdä, jos eksyt islantilaisessa metsässä? -Nouse seisomaan.” Metsä nimittäin on tuskin polvenkorkuista pidempi.

Sen sijaan Islannissa oli Ikea paljon ennen Suomea, ja englantilainen cool sisustuskauppa Habitat, ja Kentucky Fried Chicken, ja Hard Rock Café. Eli takapajulan käsite kallistui 90-luvulla enemmän Suomen puolelle tässä kilpailussa.

Reykjavíkilaisessa pankissa kirjoitin muistiin kyltistä sanan ”Valuutanvaihto” grönlanniksi. Grönlannin kalaallisut kun on Islannissa tärkeä turistikieli naapurimaasta. Sanoja oli täytynyt lyhentääkin, kun riville ei mahtunut: ”Nunat allat aning. aggortitsisarfik”. Pohjoisessa on aikaa muodostaa pitkiä sanoja?

Iltauutisissa oli hetkellinen tiivistymä hollannin pisimpiä sanoja, kun Hardinxveld-Giessendamin kunnasta raportoitiin aiheesta ”onroerendezaakbelasting” (kiinteistövero). Kiva paikkakunta on myös Hoogezand-Sappemeer.

Netissä kuuluisa on myös saksan kyky liittää loputtomasti elementtejä peräkkäin. Nimittäin valokuva liikkeen kyltistä ”Fussbodenschleifmaschinenverleih”, lattiahiomakonevuokraus. Ja kaupunki Mönchengladbach on liian pitkä mahtumaan joihinkin moottoritien kyltteihin ja joudutaan lyhentämään: M’gladbach.

Ranskasta en kyllä sitten ymmärrä mitään. Tai siis ymmärrän tekstistä jotain niin espanjasta, italiasta kuin ranskastakin, latinankurssin ja muiden kielten lainasanojen pohjalta. Mutta ranskan lausuminen jää vitsin asteelle. Muistan Pulttiboisin Herra 47:n, joka lausahtelee muka-hienosti venyttäen ”Normaand’ ja Skoone”, siinä tasoni. Jotenkin fiilikseni mukaan ranskan ääntämys liukuvine, nasaalisine ja suhisevine äänteineen on mahdollisimman kaukana suomen olemuksesta. Rispektiä niille, jotka ovat oppineet sen hyvin.

Minulla on tukevat perinteet ranskan ei-osaamisessa. Äitini ei edes yritä ääntää. Crème fraîche ei ole kotonamme ”cräm fresh”, vaan ”kreme fraikke”. Quiche lorraine on herkullista nimellä ”kuikke lorraine”, ei missään nimessä ”kish lorään”. Minäkin luen kirjain kirjaimelta, vaikkapa että ”bouillabaisse”. Minulla kesti vaikka kuinka monta vuotta Saksassa asuessa tajuta, että kun ihmiset puhuvat kalakeitosta nimeltä ”bujabees”, se onkin juuri tuo samainen.

Eräässä työpaikassa kirjasin tietokoneelle kansainvälisiä osoitteita. Ranskalaiset sanat ajattelin sitkeästi kirjain kirjaimelta niin törkeällä tavalla, että itseäkin nauratti, ja vaikka siinä lukisi Rieupeyroux.

Ikävää vain, että saksassa on joitakin ranskalaisia lainasanoja, ja hollannissa vieläkin enemmän, ja niiden kohdalla pitäisi olla jonkinlainen kyky lausua ranskaa edes puolittain uskottavasti. Pelkään olevani nolo joka kerta.

Sen sijaan olen haka turkkilaisissa nimissä, joita liikkuu paljon Saksassa ja Hollannissa. Työkavereideni mielestä oli ilmiömäistä, kun osasin silmää räpäyttämättä a) muistaa ja b) lausua entisen kollegamme nimen Layık Altinmaklaş. Itse asiassa heille oli aihe räjähtää nauruun jo se, kun lausuin Saksassa tunnetun tv-komedianäyttelijän nimen Kaya Yanar suomalaisittain lyhyin vokaalein. Ero saksalaistyyliseen lausumiseen oli mielestäni minimaalinen. Silti tokaisuni oli heidän silmissään parasta stand up -komediaa.

Huippuhauskin kieli taitaakin olla suomi. Islannissa viihdytin kotibileissä naisporukkaa lausumalla heille numeroita suomeksi. ”Kaksisataakaksikymmentäkaksi” - naurunpyrskähdys. ”Seitsemänkymmentäseitsemän” - hervotonta hihitystä; we want more! ”Kahdeksantuhattakahdensansataakahdeksan” - viinit lentää pitkin pöytää.

Kommentit (3)

Viherjuuria

Kielet ovat mahtavia!

Hauskaa, että toit vertailuun vähän niitä pienempiäkin kielialueita.

On muuten hauska idea kerätä matkoilta kielellisiä matkamuistoja! Ja kyllä, kun saksalaiset väittävät, että suomen kielessä on niin pitkiä sanoja, kehotan heitä miettimään vähän aikaa omaa äidinkieltään. Melkein voisi sanoa, että sanapituudessa, ainakin yhdyssanojen kohdalla, mennään aika samoissa :) 

LiisaHelena
Liittynyt13.7.2016

Kiitos hauskasta jutusta ja vahva Mari Boine -suositus myös täältä. Pari vuotta sitten oli mahdollisuus nähdä hänet livenä Keitele Jazzissa, oli mieleenpainuva esiintyminen. Minua ei oikeastaan Maria kuunnellessa haittaa, vaikken ymmärräkään saamea, Marin musiikissa kun on jotenkin sellainen universaali fiilis :)

Seuraa 

Bloggaaja yrittää ymmärtää maailman säpinää filosofisesti ja itseään psykologisesti, katsoo kokemuksia freesisti eri aistein, yhdistelee oivalluksia ja keksii tyhmiä kielivitsejä. Asuu Hollannissa, on asunut Saksassa, vertailee kulttuureita, tarkkailee pieniä ilmiöitä ja tekee ornitologisia havaintoja seeprapeipoistaan ja ulkotipuista.