Minulla on yksi koulun ruokalista tallessa. Se on niin hauska ja naurattaa, että sen kyllä säilytän. Ajankohta: myöhäinen 80-luku tai juuri ja juuri 90-luvun alku. Kouluruokailu, erikoinen ilmiö, jota ei tunneta Keski-Euroopassa. Menyyn kokoonpano on terveyssuositusten mukainen ja vähän iloa tarjoava. Sosialististyylisessä kuusiviikkoissuunnitelmassa on yhden kerran ohjelmassa ”jäätelö” ja yhden kerran ”hedelmä”. Jee.

Muuten riittää juurespaloissa, juuresraasteissa ja innovatiivisissa raastepohjaisissa salaattiyhdistelmissä. Koulun raastesalaattien kokoonpano on usein vähintäänkin eksoottinen. ”Porkkana-puolukkasalaatti.” ”Punakaali-omena-porkkanasalaatti.” ”Porkkana-appelsiinisalaatti”. ”Porkkana-lanttu-appelsiinisalaatti.” Mieti näitä nyt oikeasti. Mutta tämä on paras: ”Lanttu-ananas-rusinasalaatti.” Muistan tuon lantturaasteen, jossa ui makeita rusinoita. Sensaatiomaista.

Suomen köyhänmiehenhedelmä näkyi olevan ananas.

Itse pääruuat? Kuulostaa humoristiselta, jos ne kääntäisi suoraan muihin kieliin. ”Nakkikastike.” ”Jauhemaksapihvit.” ”Nakkiperunasoselaatikko.” ”Perunasoselihalaatikko.” ”Jauhemaksakastike.” ”Veriohukaiset.” Epämääräisiä kastikkeita edullisista aineksista, ja niiden kanssa kumiperunat.

Abit kiinnittivät koulun tiloja sotkiessaan ruokalan oveen kyltin: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Mitkä olisivat mahdollisimman pahoja kouluruokalan muistoja? Luulen, että suuren osan inhoruokaa oli janssoninkiusaus. Ne ärhäkän makuiset kalanpalat siinä perunan seassa. Ei hyvä. Maksalaatikko, pinaattiohukaiset ja veriohukaiset (raejuustolla ja puolukkasurvoksella!) jakoivat ihmiset kahteen leiriin: viha tai rakkaus. Maksalaatikko on sentään arvostettu myös kodin eineksenä.

Kanaviillokki; limanen kellertävä kastike, herneitä ja kanaa. En koskaan ystävystynyt keiton juuriselleripalojen kanssa. Koulumme lanseeraama pizza osoittautui enemmänkin porkkanapiiraaksi. Joka aterialla näkkileipää, joskus poikkeuksena kokojyväisiä ruisleipiä. Todella terveyssuunnitelman mukaisesti: jopa vehnältä meitä varjeltiin, vuosikymmeniä ennen kuin karppauksesta oli kuultukaan missään.

Ja sitten kymmenen gramman voinapit, liian vähäinen määrä per pöytä; piti nipistellä voinapistaan osioita, jotta siitä riittäisi useamman leivän päälle. Vuosien kuluessa kymmenen gramman voinapit pienennettiin seitsemän gramman napeiksi! Tässä kohtaa voisi tehdä humoristisia vertailuja itäblokin säädöstelymeininkiin.

Mitä söin mielelläni: Ohrasuurimopuuroa. Hernekeittoa. Juustokuorrutettua kalaa. Pinaattilettuja. Maksalaatikkoa. Nykyään teen isoja pinaattilettuja itse, ja kaurapuuroa syön edelleenkin.

Ehkä sitä olisi hyvässäkin kunnossa, jos söisi peruskoulun suunnitelman mukaan. Aina näkkileipää ilman päällysteitä eikä koskaan jälkiruokaa.

Kun olin ensin nauranut ruokalistaa kyyneleet silmissä, tajusin: Itse asiassa lantturaaste ja naurispalat maistuvat hyviltä. Hollannissa ei saa lanttua eikä naurista kaupasta. Ne ovat kuulemma ”unohdettuja vihanneksia” tai hevosten ruokaa. Kunnes aloin etsiä. Lantun tapaa joskus erikoistuneessa vihannespuodissa. Naurista saa turkkilaisesta kaupasta. Lähi-itätaustaiselle kansanosalle se on yhtä itsestäänselvä kuin suomalaiselle. Hyvä niin. Joskus haen sitten itselleni erikseen luksusnauriin ja iloitsen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Bloggaaja yrittää ymmärtää maailman säpinää filosofisesti ja itseään psykologisesti, katsoo kokemuksia freesisti eri aistein, yhdistelee oivalluksia ja keksii tyhmiä kielivitsejä. Asuu Hollannissa, on asunut Saksassa, vertailee kulttuureita, tarkkailee pieniä ilmiöitä ja tekee ornitologisia havaintoja seeprapeipoistaan ja ulkotipuista.