Olen positiivinen ja optimistinen persoona. Näen asioissa valoisat puolet ja uskon siihen, että kaikki järjestyy. Kaikilla vastoinkäymisillä on tarkotus ja niistä kyllä selvitään. Näin ajattelin vielä viime viikolla.

En just nyt.

Nyt olen sitä mieltä, että positiivisuus on perseestä eikä mikään onnistu. Asiat on ihan päin honkia ja kaikki mikä voi mennä pieleen on mennyt. Ja jos ei vielä ole niin tulee menemään. Haluaisin hautautua peiton alle ikuisiksi ajoiksi. En jaksa vastata kavereiden puheluihin enkä myöskään aio soittaa kellekään. En myönnä että nyt ahdistaa vaan pidän yllä mielikuvaa siitä, että kyllähän Tiina kaikesta selviää. Koska en jaksa tehdä selvitystä siitä mikä nyt on. Nyt on kaikki.

Kävin lenkillä yhtenä iltana, laitoin korvanapeista volat täysille ja lähdin menemään ylös ja alas Aulangon kiviportaita (322kpl). On muuten tehokas treeni kun aikaa on vähän ja raivoa paljon! Välillä poikkesin poluille, kun tarvitsin Akuuttia Metsäterapiaa. Näin kuvassa olevan puun juurakon ja ajattelin sen kuvastavan hyvin elämäntilannettani juuri nyt. Yhtä sotkua ja solmua. Mutta niin vaan sekin sotku pitää pystyssä kaunista puuta. (Kai siitäkin voisi jonkin positiivisen ajatelman saada kyhättyä joku jolla on flow meneillään. Mulla on nyt down). Lenkille sain purettua sen, mikä muuten purkautuisi tytöille kotona. No, ei tytötkään ole välttyneet äitin huonolta ololta, vaikka kaikkeni yritän siinäkin. Ei vaan nyt pysty enempään. Kauempana asuvalle miesystävälleni tämä viikko on ollut varmasti (rakentavassa hengessä sanottuna) haastava. Etäsuhteessa ei ole helppoa tukea toista, varsinkaan jos ainoat auttavat asiat olisi kainaloon käpertyminen, pään silittely ja nessujen kantaminen. 

Mutta vaikka nyt on huono olo ja tuntuu toivottomaltakin, niin ei tämä ole minulle mitenkään tavatonta. On sitä vajottu pohjille ennenkin ja monet kerrat onkin! Tämä on mun tapani selviytyä asioista. Kun vastoinkäymisiä kasautuu liikaa, pyrin purkamaan ne pois kertarysäyksellä. Menen iloissa ja suruissa sata lasissa ja nyt on suremisen aika. Älkää siis olko huolissanne, tämä on ihan normaalia minulle!  

Mun potemisista kirjoitti muutama vuosi sitten Ylen toimittaja Eve Mantu, kun tulin maininneeksi pitäneeni VARTIN SAIKKUA. Nyt ei ihan vartilla selvinnyt, piti määrätä itselleni monta päivää. Vielä pari tuntia jäljellä! 

Illalla niistän nenän ja kuivaan silmät (Vain elämää-jakson jälkeen vasta kannattaa). Viikonloppu taitaa mennä vielä itseäni keräillessä, mutta eiköhän ensi viikolla ole jo nenä veden pinnan yläpuolella.

Siihen asti menen teemalla: FTS! (sama suomeksi: VMP!)

-Tiina

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Haluan hoitaa hyvin (lasteni ja työni lisäksi) omat ikääntyvät vanhempani, jos he apua tulevat tarvitsemaan. Mihin on varauduttava ja mitä kaikkea voimme tehdä etukäteen? Tässä blogissa eletään tulevassa, eilisiä unohtamatta.