Facebook muistutteli maanantaina kuvan kera Aronin ihka ensimmäisistä koristreeneistä viiden vuoden takaa. Vieläkin muistan, kuinka jännittynein ja odottavin mielin hän asteli kentälle ensi kertaa. Olimme heitelleet koreja kotona ja koulun pihassa siitä lähtien, kun minimies oli oppinut kävelemään, joten ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö laji olisi ollut mieleinen. Vaan kuinka kävikään.

 

Alun innokkuus tyssäsi muutamaan kertaan, eikä lapsi ollutkaan enää innoissaan lähdössä harrastuksen pariin. Salin korit olivat pienelle viisivuotiaalle aivan liian korkealla, eikä hurjasta yrittämisestä huolimatta pallot uponneet koriin sitten millään. Pienimmillä oli kyyneleet silmissä harva se kerta, kun turhautuminen otti vallan, eikä Aron ollut ainoa. Toki se pallo eksyi joskus koriin saakka, mutta olisi se toki voinut helpompaakin olla. 

Pian oltiin siinä pisteessä, että harjoituksiinkin lähdettiin kyyneleet silmissä. Äidistä tuntui pahalta, että kivasta lajista muotoituikin mörkö ja pojasta varmasti vielä pahemmalta. Ja niin tuli päivä, kun takapenkiltä kuului: "en halua mennä sinne enää". 

Muistan ajatelleeni, ettei vielä saisi luovuttaa. Eihän me noin vaan lopeteta! Seuraavat treenit lapsi istui sylissä, eikä suostunut kentällä, vaikka muut lapset pyysivät. Valmentaja oli ihmeissään, mutta ei osannut auttaa. Ja niin tuli aika sanoa kiitos ja näkemiin. Hyvästit koripallo. 

Ärsyttävintä oli ehkä omien muistojen nouseminen pintaan. Ne ihka ainoat  koristreenit, joihin itse uskaltauduin ja jonka jälkeen päätin, että tää oli tässä. Vaikka rakastin koripalloa koulussa ja pelasin kaikki mahdolliset välitunnit (ja pakotin muutkin mukaan.. Sori Tytti ja Heidi). Kun valmentaja käskee harjoitella kylmiltään lay uppeja ja lähtee itse ulos jättäen ohjausvastuun vuotta vanhemmille tytöille, voi olla varma tuloksesta. Ajatus saa edelleen kylmän hien otsaan. "En osaa tätä! "

Molemmat siis aikamoisia luovuttajia. Mutta tarina ei tietysti lopu tähän. 

Aron jatkoi muita harrastuksia keskittyen fudikseen, uimakouluun, break danceen; kaikki hyviä lajeja ja ehdottomasti kokeilemisen arvoisia. Fudis jäi harrastukseksi useammaksi vuodeksi ja vesipelkoinen oppi uimaan. Mutta kuinka kävi koripallon? 

Paikkakunnan vaihdos, uusi joukkue, matalat harjoittelukorit, kiva valmentaja ja taattuja onnistumisia jokaisissa treeneissä. Tärkeintä tässä tietysti, että lapsi itse halusi kokeilla lajia uudelleen. Tavoitteena nyt viisi vuotta myöhemmin on tietysti NBA (mikäpä muukaan), mutta olen suositellut käymään koulun kunnolla, jotta olisi myös joku back up plan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Niin ja tarvitaan sitä matikkaa niitä pelaajasopimuksia tehdessäkin. 

Itsekin uskaltauduin kentälle monien vuosien jälkeen ja oikeassa opissa koris on oikeasti tosi kivaa. Monet urheiluseurat järjestää myös höntsäkorista. Helsingissä esim. HNMKY järjestää FUN korista kahtena eri päivänä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos koris kiinnostaa ja etsit kunnon hikiliikuntaa. Aiempaa kokemusta ei siis tarvita. (Linkki ilmoittautumiseen löytyy täältä)

Leonin kanssa osallistuimme koriskouluun muutamana viikonloppuna. Oli tosi kivaa, kaikki sai pallot ja koreja oli kaiken pituisille ja tasoisille. Mutta toisten treenien päätteeksi kundi käveli pihalle ja sanoi, ettei aio enää mennä takaisin. 

Aiemmasta oppineena, en pakota treeneihin. Me löydetään varmasti jotain muutakin tekemistä. Ja saattaahan olla, että poika, joka oppi sanomaan Batteboool heti kolmantena sanana (äidin ja tissin jälkeen) palaa vielä kentälle. Ja jos ei palaa niin mitä  sitten.  Maailma on mahdollisuuksia täynnä. Onneksi se ei ole meidän vanhempien päätettävissä, mistä lapsen tulisi pitää ja mitä harrastaa. 

 

Kommentit (3)

Arja - Kodin Kuvalehti
Liittynyt12.8.2014

Hei, tämä on varmaan monelle vanhemmalle tuttua ja ristiriitainen tilanne. Kiva kuulla, että teillä kääntyi lopulta hyvin asiat ja poika innostui monistakin lajeista, uudestaan koriksestakin! Jaan tämän KK:n Facekavereille, saattaa herättää keskustelua.

Chocolate and sparkles
Liittynyt7.9.2015

Meillä käydään samaa keskustelua, baletissa ei ole enää kivaa. Ryhmässä kukaan ei kuulemma enää puhu toisilleen ja on muutenkin korjaa. Sanoin että saa lopettaa, väkisin ei tarvitse harrastaa.

Kati's way blogi
Liittynyt7.4.2016

Ymmärrän! itseäni välillä harmittaa, että aikanaan lopetin baletin, mutta ei se pakottamalla olisi varmasti paremmaksi muuttunut. Mielenkiinnolla katsellaan, miten homma etenee meillä. Mielipide saattaa vaihtua vielä moneen kertaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Retkiä, matkatarinoita, hyvinvointia,valokuvia ja etenkin elämää kahden pienen ja yhden vähän isomman minimiehen (Aron 10, Leon 4 ja Noah 2) kanssa. Kaikki tyylini mukaisessa sulassa ja ei niin sulassa sovussa, Kati's way.

Yhteydenotot: Katiswayblogi@gmail.com

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat