Muistelmat kannattaa kirjoittaa silloin kun vielä muistaa jotain. Jos muistan oikein, Satu Waltarin esikoisteos Kahvila Mabillon alkaa tällä ajatuksella.

Toisen näkemyksen mukaan muistelmat kannattaa kirjoittaa vasta silloin, kun aika on kullannut niitä riittävästi ja lyhentänyt pisimmät piikit ajatuksista.

Kukapa meistä ei olisi joskus harmitellut, ettei tullut kyselleeksi vanhoista asioista tarpeeksi silloin kun mummo tai joku muu sukulainen vielä eli?

Ehkä juuri tuossa on vastaus siihen, miksi elämäkerrallinen kirjoittaminen on nyt saanut suosiota osakseen. Moni haluaa tallentaa jälkipolville sen, minkä vielä muistamme ja mitä olemme aiemmin eläneiltä kuulleet.

Kun elämäkerrassa tallennetaan koko elämän kaari, muistelmiin voi napata vaikka yhden ainoan elämänvaiheen. Termeillä sinänsä ei ole mitään väliä, tärkeintä on ajatus ja halu tallentaa muistoja talteen.

Muutenkaan muistelmien muodolla ei ole väliä, etenkin jos tarkoituksena on vain kirjata talteen oman elämän tai suvun vaiheita omaksi ja jälkipolvien iloksi. On turha kantaa huolta, ovatko pilkut jämptisti paikoillaan tai soljuuko kerronta kieliopin kaikkien sääntöjen mukaan. Tärkeintä on sisältö, se mitä kerrotaan.

Muistelmia voi kirjoittaa vaikka käsin ruutuvihkoon. Aina ei ole tarpeen edes haaveilla tekstien julkaisemista kirjan muodossa. Nippu vihkoja ja valokuvia voi olla jopa mielenkiintoisempi ja läheisempi tapa ”julkaista” muistelmansa. Ainakin niiden tutkimisessa jälkipolvet ovat enemmän ikään kuin aarteen äärellä kuin painettua kirjaa lukiessaan.

Muistelun voi aloittaa mistä tahansa. Perinteinen tapa on aloittaa alusta eli lapsuudesta. Lapsuusvuosien tapahtumia kerratessa on helppo käydä läpi vanhempiensa ja aiempien sukupolvien vaiheita. Siinä samalla tulee kerrottua myös paikkojen historiaa. Missä kotitalo oli, millainen kotikylä oli ja mitä siellä tapahtui.

Muistelun voi aloittaa myös myöhemmistä vaiheista ja sopivan tilaisuuden tullen voi palata aiemmin tapahtuneeseen ja siten taustoittaa kertomusta.

Jos intoa riittää, muistelmat voi yrittää tehdä hyvinkin tarkasti kuten sukututkimusta tehdään kaikki syntymäajat ja paikat tarkistaen. Kirkkoherranvirastoista ja eri arkistoista voi löytää faktatietoa suvun henkilöistä ja vaiheista.

Jälkipolvien näkökulmasta mielenkiintoisempia kuitenkin ovat tarinat. Missä isoisä hankki timpurin taitonsa, missä ensikohtaaminen isoäidin kanssa tapahtui, miksi setä ontui, miksi isotäti muutti Amerikkaan jne.

Usein tarinat eivät ole kovin pitkiä, mutta pienikin kertomuksen pätkä on arvokkaampi kuin ei mainintaa lainkaan.

Harvan ihmisen elämässä on niin suuria mullistuksia, että ne ylittäisivät uutiskynnyksiä. Kovinkaan moni meistä ei tee kuuluisia urotekoja, mutta meidän tavallisten ihmisten viehätys ei olekaan kunniassa ja maineteoissa, vaan arjessa.

Elämä koostuu arkisista asioista. Arki on se joka kannattelee elämää. Arjen vähäiseltä tuntuvasta työstä syntyy suuria asioita: perheitä, sukuja, seutukuntia, valtioita ja kansakuntia. Jokaisen juhlan takana on arki.

Siksi arkea ei tulisi vähätellä ja jättää kertomatta siitä sillä verukkeella, että ”eihän tämä nyt ole paljon mitään”. Suurin osa elämästämme on arkea ja se on todellakin aika paljon.

Kommentit (0)

Seuraa 

Lukutoukka on reilu viisikymppinen kirjojen kustantaja, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja Heikki Savola. Lukutoukka muistelee kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä asioita sen minkä muistaa - ja saattaa joskus antaa fiktion korjata sen minkä fakta rikkoo.

Teemat

Instagram