Olen nyt tehnyt muutaman työvuoron uudessa työpaikassani, museon maailmassa. Olen innosta puhkuen kipittänyt aamulla 4 minuuttia kestävän työmatkani ja hengittänyt syvään raikasta syysilmaa, ihaillut sanoinkuvaamattoman arvokkaita ja historiallisesti tärkeitä teoksia, sydän pamppaillen kokenut kiitollisuutta että saan viettää aikaa sellaisessa inspiroivassa ympäristössä ja siitä vieläpä maksetaan, pahoinvointia tuntien miettinyt mitä tapahtuisi, jos nyt horjahtaisin ja törmäisin tuohon 200 vuotta vanhaan tauluun, tutustunut uusiin ihmisiin, vetänyt työpajoja ja saanut akvarellimaalia käsiin ja taideinspiraatiota sydämeen. 

Toisaalta sitten taas olen raahautunut iltapäivisin 8 minuuttia kestävän kotimatkani vain vaivoin perille asti,

ollut pohjattoman väsynyt, katsellut peilistä painuneita silmiä ja mustia silmänalusia, ikäänkuin olisin taidetunnilla vetäissyt akverellilla komeat viivat silmien alle, mutta meikkejä pestessä huomaankin ettei ne lähdekään vedellä pois, 

tuntenut huonoa omaatuntoa siitä etten ole nähnyt kuinka joku on kiivennyt leikkipuistossa isojen lasten liukumäkeen,

hakenut pizzaa koska ruoanlaitto on ollut ihan käsittämättömän henkisen matkan takana,

maannut illan sohvalla ja miettinyt, toivunko enää koskaan tästä päivästä.

Välillä mietin, onko musta enää työelämään, vai onko suuresti nauttimani kotiäidin vapaus ja aikatauluttomuus tehnyt musta yhteiskuntaa vastustavan ja tukkaa kampaamattoman peikon, jonka pitää muuttaa kauas maalle omavaraiseksi anti-sosiaaliseksi mörökölliksi. Voi olla että on, ja tukan rastoittuminen on vain ajan kysymys. Mutta mennään nyt vielä ainakin huomenna sitä työelämää katsomaan. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kolmekymppinen Naenen. Juuret syvällä Savossa, koti pohjanmaan rannikolla. Rakastaa lakuja ja ihmisten tarinoita. Ottaa kahvinsa maidolla ja huumorinsa mustana. Elämää rikastuttaa yksivuotias rakkauden hedelmä ja onnellinen, mutta kulttuurieroihin jatkuvasti törmäävä avioliitto pohjalaisen kanssa. 

Blogi on yhden naisen lokikirja elämästä. Havaintoja, arjen komiikkaa ja poukkoilevaa draamankaarta. Ehkä.