Lattiaremontti kotona pakottaa pakosalle. On löydettävä sijaismajoitus muutamaksi päiväksi. Mihinpä sitä muualle menisi kuin lapsuudenkotiin?

Siellä sitä sitten ollaan, äidin ja isän helmoissa, 28 vuoden jälkeen.

Kaikki on ennallaan. Seinäkello, joka on tikittänyt eteisessä 70-luvulta asti. Takkahuone, jossa kukaan ei koskaan istu. Taulut ja ryijyt seinillä, ulkomailta tuodut matkamuistot lipaston päällä. Pakastimessakin jäätelöpuikkoja, kuten aina lapsuudessa.

Vuodet ovat kuluneet, huomaan silti.

On isä, joka kuulee jo huonosti. On äiti, joka istahtaa touhuttuaan lepäämään. On iltapäivänokoset ja isällä villasukat jalassa kesälläkin. On kuulolaite, verenpainemittari ja punaiset sodetit. On lääkärikäynnit merkattuina siististi seinäkalenteriin.

Hauraus on asettunut taloksi. Se on isän hitaissa askelissa ja haparoivassa soppalusikan otteessa. Se on kahden ikäihmisen keskinäisessä huolenpidossa. Sillä nyt jos koskaan 53 vuotta kestäneen avioliiton aikana he tarvitsevat toinen toisiaan.

Oletko muistanut iltalääkkeet, huolehtii isä äidistä.

Oletko muistanut aamulääkkeet, huolehtii äiti isästä.

Illalla sanomme hyvät yöt. Minä vetäydyn entiseen omaan huoneeseeni, äiti ja isä omaansa. Aamulla livahdan hiljaa töihin. Mutta sitä ennen keitän äidille ja isälle kahvit valmiiksi. Ehkä heräävät keittiöstä kantautuvaan kahvin tuoksuun.

Tervetuloa uusi päivä!

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 17/2016.

Kommentit (2)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.