Sinä riität. Juu ja blaablaa ja diipadaapa. Kuka nyt ei olisi kuullut, että riittää? Samaa asiaa on hoettu otsikoissa ja mietelauseissa ja huoneentauluissa milloin simppelisti kahdella sanalla, milloin kauniin korulausein. Olen lukenut lauseen tuhat tai ehkä miljoona kertaa ja aina olen mielestäni ymmärtänyt sen. Koska selvää suomeahan tuo nyt on. Kai minä nyt lukea osaan.

Sitten yhtenä päivänä tuo sama lause kolahtaakin päähän kuin meteoriitti taivaalta. Niin kovaa, että karstat putoavat aivoista. Ja ensimmäistä kertaa oikeasti tajuan lauseen. Minä riitän. Halleluja. En riitä sitten, kun olen laihtunut pari kiloa. En sitten, kun olen lakannut kadehtimasta ketään. En sitten, kun olen oppinut myöntämään olevani väärässä. Minä riitän ihan tämmöisenä juuri nyt. Koska ihmisen kuuluu olla puutteellinen, viallinen, epätäydellinen ja keskeneräinen. Semmoista on ihmisyys.

Eihän tämä nyt mikään vuosisadan uutinen ole. Paitsi itselleni. Vähän sama kävi heinien kanssa joku vuosi sitten. Olin todellakin tiennyt, että heiniä on. Olin nähnyt varmaan miljardeja heiniä – ja toisaalta en yhtäkään. Koska en ollut ikinä katsonut kunnolla. Yhtenä päivänä sitten katsoin heinää ja pakko myöntää, että ihan pikkuisen itkin, koska se oli niin kaunis. Oli nähkääs talvi, ja se heinä oli huurteessa ja kimmelsi pakkasessa. Siitä päivästä aloin nähdä heinien ja oksien ja kivien kauneuden.

Itsemyötätunnon herääminen käy samaan tapaan. Yhtäkkiä ymmärrän lopettaa turhanpäiväisen ankaruuden, suorittamisen ja vaatimisen. Suorittajan elämä lipsahtaa niin helposti ylenpalttisen kilvoittelun tielle, jossa koko ajan tuntee tarvetta kontrolloida ihan kaikkea. Ja kun kontrolloi ja piilottaa niitä ikäviä piirteitään oikein hartiavoimin, niin mitä niille tapahtuu? Ne eivät lakkaakaan olemasta eivätkä edes kutistu, vaan kasvavat mokomat, pullistuvat ja vievät sinua kuin pässiä narussa. Käy niin kuin vuosien takaiselle paastolleni. Yritin paastota negatiivisuudesta. Päätin olla kokonaiset 40 päivää puhumatta ja ajattelematta negatiivisesti. Hah. Minusta tuli hetkessä Suomen negatiivisin ihminen. Viikon paaston jälkeen jo kiroilin blogitekstissäni.

Varjot pitää nostaa lempeästi päivänvaloon. Tarkastella niitä kuin pieniä lapsia, jotka eivät vielä oikein osaa käyttäytyä, mutta eipä sitä voi heiltä vaatiakaan. Kun varjonsa tunnistaa ja tunnustaa, sen voima alkaakin hiipua. Yhtäkkiä se ei torpedoikaan elämääsi, vaan muistuttaa lempeästi, että tämmöisiä ovat ihmiset. Viallisia, mutta rakastettavia. 

Onni alkaa siitä, mihin ankaruus loppuu, laulaa Mariska. Ja Mariska on viisas nainen.

 

Kuva Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Kommentit (2)

Nanni

Upeasti muotoiltu, että ihmiset ovat viallisia mutta rakastettavia, niin minä kuin muutkin. Kaunis kirjoitus kaiken kaikkiaan! Kiitos siitä.

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Kategoriat