Jotkut oivallukset tömähtävät tajuntaan kuin kivi päähän: yhtäkkiä kopsahtaen. Niin kuin nyt tämäkin, että kivet osaavat puhua. Tajusin sen aamukahvipöydässä, kun luin jostakin otsikon, että kivien katsominen rauhoittaa. Niinpä niin. Luin jostakin otsikon, mutta enpä sitten lukenut enempää, kun utelias mieli ahnehti jo seuraavaa otsikkoa. Kiveä olisi kannattanut katsella ihan siinä aamukahvipöydässäkin tovi jos toinenkin.

Olen aina rakastanut kiviä, bongaillut niitä luonnosta ja kantanut kauneimpia taskussa kotiin. Viisikymppisjuhliini keräsin kiviä pöytäkoristeiksi. Kivillä on tuntunut olevan minulle asiaa, en vain ole aiemmin ymmärtänyt niiden kieltä. Nyt tuon aamukahviosuman jälkeen viesti valkeni: Rauhoitu, hyvä ihminen. Pysähdy ja ole paikoillasi. Tässä ei ole kiire minnekään.

Kun mieli lepattaa kuin sokerihumalainen perhonen, ja impulssit nykivät joka suuntaan, tekisi mieli olla kivi. Sellainen, jota eivät kaikenmaailman tuulet ja tuntemukset hetkauta yhtään mihinkään. Sellainen vakaa ja luotettava. Vahva ja turvallinen. Ympärillä voi olla senpäiväinen myrsky ja myllerrys, mutta kivi ei horju. Siihen ei pysty tuuli eikä tuiverrus, ei raivo eikä rumat sanat.

En nyt tietenkään halua muuttua kiveksi, mutta selvästi se on kasvusuuntani: vähemmän perhosta, enemmän kiven vakautta. Lepatusta ja liikutusta löytyy jo omasta takaa ihan riittämiin, kiven rauhaa ja tasapainoa lisää, kiitos. Olen nyt vuoden verran pysähtynyt aamuisin vartiksi olemaan ja hengittelemään. Meditaatio-sana on ehkä liioittelua tapauksessani, mutta ainakin pysähdyn, se on jo jotakin. Nyt tuli mieleeni, että entä jos pitelisin samalla kaunista kiveä kädessäni – auttaisiko se muistamaan kiven viisauden?

Monen mielestä sattumaa, mutta juuri nyt minusta tuntuu merkitykselliseltä sekin, että olen valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, jonka nimi tarkoittaa kiveä. Ja sekin, että asun kadulla, jonka nimessä on kallio. Kallion päällä, kiven kainalossa sokerihumalainen perhonenkin alkaa löytää lentoonsa ihmeellistä vakautta ja mieleensä lempeää rauhaa. Te kaikki ihanat sileät ja pyöreät kivet, kauniin väriset ja kimmeltävät kivet, ihmeellisen muotoiset ja kuviokivet, sammalenpörröiset pehmokivet – you rock! Ja minä kuuntelen.

Kommentit (4)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/