Tunnustan heti kättelyssä, etten ole lukenut uutta opetussuunnitelmaa loppuun. Otin sen kesälomalla kotiin ja yritin aloittaa monta kertaa. Pätkiä sieltä luinkin, mutta että olisin kahlannut koko sinivalkoisen järkäleen läpi – en edes itseäni tukistamalla. Teksti on puuduttavaa luettavaa ja paikoitellen niin itsestään selvää, että melkein pelottaa, kun semmoista on pitänyt opettajille oikein kirjaksi painaa. Ymmärrän kuitenkin, että pyrkimys on kohti parempaa koulua, ja onhan sitä joku suunnitelma oltava, ettei opetus mene ihan villiksi.

Kättelyn jälkeen tunnustan, etten uudesta opetussuunnitelmasta huolimatta aio kauheasti muuttaa opetustyyliäni. Olen vuosikymmenten räpiköinnin jälkeen löytänyt oman tyylini olla opettaja, ja pidän siitä. Pakko tunnustaa sekin, että aika usein leijun töissä jonkinmoisessa flowssa, jossa asiat ihmeellisesti loksahtelevat kohdalleen, vaikken ole kauheasti raatanut opettajanoppaiden ja vinkkisivustojen parissa (uskokaa pois, siitäkin on kokemusta ihan riittämiin!). Monenmoisten ei-niin-flow-jaksojen ja  pitkän työkokemuksen koulimana olen tullut siihen tulokseen, että hyvä ilmapiiri on kaikki kaikessa. Aivan sama, onko käytössä tabletit vai rihvelitaulu, jos luokassa on paha olla. Aivan sama, onko meneillään toiminnallinen tiimityöskentely vai perinteinen opetuskeskustelu, jos luokassa on kurjaa. Ja nyt tarkoitan sekä opettajaa että oppilaita.

Tunnustan myös, etten aio kauheasti koodailla. Koulussamme ei ole tabletteja kenelläkään, ja kun niitä saa kaupungilta lainaksi, puolet eivät toimi, ja kuudella ei pääse nettiin. Sitten etsimme vikaa lopputunnin ja kohta pitääkin luovuttaa tabletit toiselle luokalle. Joten olen päätynyt odottamaan aikoja parempia. Kunhan saan siihen laitteet ja koulutusta, lupaan aloittaa harjoittelun. Siis noin kymmenen vuoden kuluttua.

Tunnustan myös, että opetan liikunnassa yleisurheilua ja koripalloa ja monia muitakin lajeja. Siis kerron ihan lajien nimiä, vaikka uudessa opetussuunnitelmassa mainitaan, että nyt pitäisi opettaa taitoja. Mielestäni yleisurheilussa kuitenkin aika kätevästi oppii heittotaitoa, kun harjoitellaan ensin pallolla, sitten turbokeihäällä ja lopuksi juniorikeihäällä. Juoksutaitoakin oppii kivasti, kun ensin harjoitellaan pikajuoksun tekniikkaa, sitten aitajuoksua ja vielä pitkänmatkanjuoksua. Siis ihan harjoitellaan eikä laiteta lapsia juoksemaan 12 minuuttia putkeen ja kerrota, että heikosti meni.

Tunnustan senkin, että olen vanha jäärä ja keskeneräinen opettaja. Hyväksi opettajaksi kasvaminen vaatii nimittäin yhtä kauan kuin hyväksi ihmiseksi kasvaminen – eli koko elämän, eikä sittenkään tule valmista. Riittävän hyvä voi silti olla, kun tajuaa, mikä omassa työssä on tärkeintä. Sen suuntainen kohta löytyy onneksi myös uudesta opetussuunnitelmasta, sen arvoperustasta:

”Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Ihmisyyteen kasvussa jännitteet pyrkimysten ja vallitsevan todellisuuden välillä ovat väistämättömiä. Sivistykseen kuuluu taito käsitellä näitä ristiriitoja eettisesti ja myötätuntoisesti sekä rohkeus puolustaa hyvää.” Näitä lauseita lukiessa tuntee itsensä kovin pieneksi, mutta ainakin hitusen myös urheaksi soturiksi, joka lähetetään kadonneen aarteen metsästykseen.

 

Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

 

Kommentit (10)

Evita

Juuri näin Pauliina. Olet taas aivan asian ytimessä ja nyökyttelen täällä hyväksyvästi jokaiselle lauseella.

Vierailija

Mahtavaa pohdintaa! Joka ammatista ja työpaikalta pitäisi löytyä bloggaaja, joka kertoo mitä se arki sitten oikeasti on:)

Jotenkin tässä koskettaa myös se, että ilmeisesti me kaikki ponnistelemme täydellisyyden vaatimusten kanssa, ihan kun pitäisi koko ajan pyydellä anteeksi, ettei ole kaikessa täydellinen. Pohdin vähän tuota teemaa omassa blogissani, jossa tein huomioita siitä, miten haastavaa yksinkertaisten asioiden toteuttaminen voi olla kun kaikessa tuntuu olevan toteuttamista vaikeuttavia sääntöjä. 

Kiva kun pidät ilon ja huumorin myös mukana:)

Vierailija

Kun samojen temmojen ja fiilisten kanssa painii, tuntuu hyvältä kun joku kirjoittaa ne ulos.

Kukaan meistä, en edes minä, ole OPS:ia syvällisesti lukenut. Kukaan tätä ei palvereissa kehtaa myöntää, koska käsky on käynyt ja tehtävä suorittamatta. Olemme sisimmässämme kriittisiä ja ennen kaikkea syyllisyyden tuntoisia. Mahdottoman edessä suljemme luokkahuoneemme oven, toivomme ettei kukaan koputa. Jatkamme.

Arja - Kodin Kuvalehti
Liittynyt12.8.2014

Hienoa, Nuttu nurin, onni oikein, että kirjoitit tästä monia varmasti kiinnostavasta aiheesta! Keskeneräisyyden hyväksyminen pysyvänä ominaisuutena onkin hyvä tavoite, mutta monelle varmasti kilvoittelun aihe. Jaan tämän KK:n Facebook-kavereillekin. Hyvää kouluvuotta ja pidä kiinni omasta hyvästä opetustyylistäsi!

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat