Tämä kuulostaa ehkä hieman oudolle, mutta olen aavistuksen kateellinen äidilleni. Hänellä on upea joukko upeita naisystäviä ympärillään ja he kaikki järjestävät vuorollaan yhteistä menoa ja tekemistä. He kaikki osallistuvat kaikkeen YHDESSÄ. On hauska välillä sivusta seurata heidän menoaan ja meininkiään.  Heillä on sydän ja asenne kohdallaan, ja he ovat ikäisekseen enemmän kuin nuorekkaita. He nauttivat elämästä, eikä mikään tai kukaan estä heitä toteuttamasta villimpiäkään ideoita. Välillä on ilo olla osa sitä jengiä. Ilo tuntea kuuluvansa porukkaan. Mutta silti he ovat äitini ystäviä.

Joskus mietin missä mun omat, ja kanssani samanikäiset tai hiukan nuoremmat, (nais)ystäväni ovat. Vastaus on että en vaan tiedä. Toki mulla on ollut kavereita lapsena ja opiskeluaikana mutta tätä nykyä he ovat suurimmaksi osaksi osaa elämääni enää vain netin kautta, tai asuvat n 200km päässä - samoin osa rakkaista sukulaisista, joita näen ehkäpä alle 5 kertaa vuodessa, koska aina kaikilla on jotain.  Surullista mutta totta. 

Välillä vaan nykyään on niin yksinäinen olo.  Musta tuntuu, (ja ehkä se on vaa tunne) kuin kaikkia vaan kiinnostaa "peukutella" asioita facessa ja kuinka aina vaa kaikkea pitäis. Ikinä ei vaan kellään tunnu olevan aikaa/rahaa/halua vaa tarpeeks tehdäkseen mitään puheiden eteen. Jollen itse tee aloitetta, kuinka moni niistä tyypeistä mulle ehdottaa mitään tai  soittaa viikossa kysyäkseen vain; "mitä kuuluu?" .

Ajoittain musta tuntuu myös, kuinka mun elämältä puuttuu se tietynlainen sosiaalinen osio lähes kokonaan. Aivan kuin sen tilalla olisi vaan iso, musta aukko. Loputon tyhjiö.

 Mulla on sellanen jännä tunne etten tuu ikinä saamaan kenenkään naisYSTÄVÄNI aloitteesta yllärisynttäreitä,  ystävien välistä lomaa tai vaikka baby showereita - sitten joskus.  Kaiken tämän ympärillä oonjoko a)  ite ollu mukana järjestämässä tai b) mun ihana perhe on järkännyt mulle.  Kun me joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä J:n kanssa mennään naimisiin, (niin ainakin toivon) mun on vaikeaa miettiä kuka olisi mulle sopivin kaaso, koska luulen ettei kukaan niistä naisystävistä jotka vielä elämässäni ovat, tunne mua tarpeeks hyvin. Jotekin  tulee olo että oon vaivaksi taas.

Mutta tälläsetkin asiat pitäis olla iha itsestää selvyys... Mua on kerran pyydetty kummiksi mutta silloinkin olin vaan "varatyyppi"  se tuntui vähän pahalta. 

Musta aina sanotaan että oon sosiaaöinen, ja muut huomioonottava. Olen mä sitäkin, mutta jossain se raja mullakin menee. Mun pitäisi kyllä revetä kaikkialle ja kaikeksi mutta miksi vaan mun ? Mä en enää jaksa. Paljonko vaaditaan siihen,/ pitää maksaa että saan edes kaverin lenkkipolulle?  Sen joka tsemppaa ja kehuu. Potkii perseelle.

Kenen kanssa nauraa itkeä  ja PUHUA. Ei mulla ole kun J. Ehkä mä en sitte muita tarvitsekaan vaikka ei hän tyttö olekaan... 😢❤ Onneksi on edes hänet. Anteeksi että olen ihminen. Olen elävä sosiaalinen olento joka kaipaa ympärilleen toimintaa ja ihmisiä.

Kaikesta tästä hiolimatta tiedän että kaikki ystäväni eivät ole tälläisiä. Silti ne vähätkin, joita omistan ovat kuin timantteja - harvinaisia,  rakkaita, ja laadultaan arvokkaita sekä kestäviä.  <3 kiitos että olette - edes silloin tällöin <3

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

30-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

Instagram