Aika parantaa haavat, ja aurinko kultaa muistot. Niin kliseistä, mutta niin totta. Noin 3 vuotta sitten oli lauantai, kaunis toukokuinen alkukesän päivä, koulussa alkoi stressaamaan viimeiset kokeet ja kesäloma kolkutti ovella. Mutta tuntui siltä, että koko maailma romahtaa...  Olin valmistautumassa ehkä tuon vuoden raskaimpaan päivään,  päivään jolloin jouduin jättämään hyvästit, ja saattamaan läheisen ystäväni hänen viimeiselle matkalleen. Siitä ajasta, jonka tunsimme (5.5vuotta)  en vaihtaisi hetkeäkään, ja olen onnellinen ettei sitä voida ottaa multa pois. Kuten ei muistojakaan <3

Olimme ystäväni kanssa todella lämpimässä väleissä, ja meidän oli helppo puhua ihan kaikesta toisillemme.  Hän auttoi minut pahimman yli, kun erosin ensimmäisestä suhteestani, ja luulin että kuolen siihen. Siksi ystäväni jätti todella suuren aukon jota kukaan ei voi koskaan täysin paikata.

Erityisen raskaan hautajaispäivästä teki se,  kun  alkukeväästä tajusin, että tunteeni ystävääni kohtaan olivatkin ehkä astetta lämpimämmät kun vain pelkkää ystävyyttä, Vaikka olin vakaassa suhteessa jo tuolloin, aloin kaipaamaan sitä jotain, mikä meiltä nykyisin on osittain kaikonnut;  sitä alkuajan "huumaa"

Vaikka tiesin ettei meistä ystäväni kanssa ikinä voisikaan tulla mitään, ei ihminen voi tunteilleen mitään. En kuitenkaan ollut kertonut asiasta mitään kullalleni, koska tiesin tunteiden olevan ohimeneviä. Katastrofin ainekset olivat kuitenkin valmiina, kun eräänä kauniina päivänä avauduin facebookissa tilanteesta koulukaverilleni ja seuraavana aamuna avopuolisoni oli vahingossa kirjautunut omalta koneeltaan minun tunnuksillani facebookiin, ja tietysti nähnyt keskustelumme.  Monen enemmän ja vähemmän kiivaamman keskustelun jälkeen saimme sovittua ja puhuimme asian halki. Kaikki oli hyvin. ( ja on sitä siis nykyäänkin <3 )

Kunnes tuosta pari viikkoa myöhemmin, huhtikuun lopulla, kun olin kavereiden kanssa viettämässä asuntolan vappuiltaa sain viestin ystäväni isältä. Siinä luki vaan että " Hei Ninni, M on kuollut"

Mielialani romuttui sekunnin murto-osassa. En halunnut uskoa asiaa.  Jäin viettämään iltaa kavereiden kanssa koska olin luvannut, ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Nielin itkuni ja yritin olla kuin mitään ei olisikaan. Onnistuin. Tosin vain hetkellisesti.  Kun sitten jäin yksin oli pakko lähteä  (Järvenpään) rantapuistoon, koska kaikki muut vaihtoehdot tuntui siinä tilanteessa pahalle. Siellä se sitten tuli; henkinen ja fyysinen hajoominen. Purskahdin itkuun eikä loppua tuntunu löytyvän. Mä vaan itkin ja itkin yhtäsoittoo jonkun pari tuntii. Jotenkin ihmeen kaupalla sain koottua itseni siksi aikaa, että pääsin asuntolalle ja vältyin assujen (asuntolaohjaajien) suurimmilta tenttauksilta. Kaaduin sänkyyn ja päässäni oli yksi ainut kysymys: MIKSI?

"Miksi nyt? miksi juuri hän? miksi elämä on niin epäoikeudenmukaista ja julmaa? miksi niin nuorena? ja se isoin MIKSI vanhemman pitää haudata oma ja ainoa lapsi kun on jo menettänyt vaimonsa saman sairauden takia? "

Viikot kuluivat ja mikään ei tuntunut miltään. Sain kutsun hautajaisiin, joihin meinasin aluksi jättää menemättä, koska en tiennyt kykenenkö siihen. Onneksi tulin järkiini, ja menin - sain jätettyä hyvästit.  Avopuolison ollessa vierellä.

...Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun on jälleen tulevan...

Ilman häntä en olisi kyennyt 16.05 .2014 olleeseen  siunaustilaisuuteen menemään.   Muistotilaisuuteen emme menneet, koska koimme sen olevan vaan omaisille. Pidimme oman "tilaisuuden" kotona.

Muistan tänäkin päivänä papin puheen. Se oli kaunis ja liikuttava. Mutta kuitenkin niin lohduton; sairaus ei antanut armoa, vaan vei lopulta mukanaan. Jos jotain kaunista asiasta haluaa etsiä, olen kiitollinen siitä että M sai siirtyä ajasta ikuisuuteen kotonaan, läheistensä ympäröimänä ja rauhallisesti. Tilaisuus oli muutenkin kokonaisuudessaan kaunis ja aivan M:n näköinen - myös ympäristöltään. Eikä kyyneliltä voinut välttyä.

Kun sinun arkkua me kannetaan, poikki kävelemme kirkkomaan...

Nyt noin 3 vuotta myöhemmin  ikävä on edelleen suuri, eikä se katoa mihinkään milloinkaan. Mietin monesti mitä M sanoisi, mistä puhuisimme tai miten hän minua neuvoisi tai piristäisi eri asioissa. Mua harmittaa ihan älyttömästi, että poistin kaikki ne tekstiviestit yms vain vähän ennen kuin sain kuulla M:n kuolemasta... Kumpa olisin jättänyt sen parin päivän päähän ;/

Kaikesta huolimatta muistan M:n viimesen kehotuksen;

" Joo kyllä sen J:n pitää nyt ryhdistäytyä, muuten ei mikään suhde toimi. Muista säki puhua sille noista tunteista ja toiveista "

Terveiset M:lle sinne taivaaseen, pilven reunalle että yritetty on vuosi toisensa jälkeen - ja ihan on tuloksiakin näkyvissä. :) 

 

 

With love;

-Ninni-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

30-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

Instagram