Kuva: Mervi Uitti
Kuva: Mervi Uitti

Astetta tujumpaa äidinmaitoa.

KATJA VIHMAKOSKI

Mä en sais kymppiä, vaikka opettaja laskis kaikki tän syksyn kokeeni yhteen. Mä en tajua, miks mun pitää yrittää, kun mun paras ei ole koskaan yhtä hyvä ku muiden keskinkertainen. Mulle on tehty ihan oma opetussuunitelma, mut kokeisiin mun pitää silti osallistua muiden kanssa yhtä aikaa.

Istutan kukkaa paperinlaitaan, se versoo pitkiä koukeroisia lehtiä ympäri sivua. Ruudut on helppo rastittaa, tyhjät rivit tuijottavat.
Usein oon vieny paperin puhtaana takasin. Ei ope koskaan mitään siitä sano, mut muut kyllä kyselee. Jotkut ihaileekin, kuinka mä uskallan olla vastaamatta mitään, he ei kyllä kehtais. Mä kehtaan aika paljon asioita. Ei mua varsinaisesti tää tilanne hävetä, vaikka tietysti välillä ärsyttää olla tyhmä. En mä kauheesti viiti miettiä miten asiat vois olla. Ne on nyt näin, eikä ne muutu, vaikka syyttäisin äitiä kuinka paljon vaa.

Silmiänikään en häpeä, inhoon kyllä. Niitä ei saa meikattua mitenkään, pieniä tihruja. Äidillä on kauniit silmät, sellaset lammikot. Nyt niiden vesi on kyllä jo aika sameaa.

Pienenä mä halusin tulla samanlaiseks ku äiti. Sanoin sitä aina mummollekin, ja se huokaili että älä hyvä tyttö, älä ota mitään mallia äitistäs. Kuulin kerran, kun se itki, kuinka pahaa sen tekee mua katsoa, ettei pääse syyllisyydestä vaikka miten yrittää. Mitä hän teki väärin, ja mistä se viinapiru heille osasi tulla, kun ei heillä koskaan saunakaljaa enempää oltu maistettu.Hävettikin tämä niin, miten oma lapsi voi tuolla tavalla, hyvänen aika, ja viaton lapsenlapsi siitä sitten kärsii!

Äitiä mummo häpeää, ja sitä, ettei äiti häpeä. Mua se ei koskaan ole hävennyt. Sen kuulee sen äänestä, kun se sanoo, että ”meiän likka, meiän urhee likka!”

Mua käy mummo sääliks. Se on niin kiltti, ja sitten se joutuu olemaan niin vihanen ja itkemään paljon, se ei sovi sille ollenkaan. Onneks sillä on Maarit. Siitä se on ylpeä ja sen lapsista, on sentään toisen tyttäristään osannu kasvattaa. Kyllä mäkin Maaritista silleen tykkään, mutta se kattoo mua vähän huokailevasti. Se ei koskaan komenna mua, mutta ei siks, että se ois yhtä kiltti kun mummo.

Maarit huutaa sen omille lapsille ihan kauheesti, ja niiden pitää osata kokoajan käyttäytyy ja varmaan lukea läksytkin kahteen kertaan. Se suututtaa niitä, ja ne on ihan kateellisia mulle. Ne mököttää, kun mun ei tarvi lukee vaan katon mummon kanssa salkkareita. Sillon musta ei ole kiva olla ihan eri asia niin kun Maarit sanoo.

Äiti ja Maarit on ollu riidoissa siitä asti kun mä synnyin tai kai oikeestaan jo ennen sitä. Äiti oli asunu Maaritin kanssa, kun se ootti mua. Äiti oli menny sinne kännissä monta kertaa, ja Maarit oli sit lopulta sanonu, ettei sillä ole enää siskoa.

Mä kyllä haluisin siskon. Sen kanssa olisin varmaan enemmän samanlainen ku noiden serkkujen. Ja olis seuraa sitku mummo kuolee. Äiti kyllä varmaan kuolee ennen mummoa. Joskus mä mietin että miltähän musta tuntuu äidin hautajaisissa. En kyllä ainakaan halua isää sinne enkä muitakaan siitä porukasta.

Mummo on luvannu ettei se kuole ennenku mä oon naimisissa, se haluu nähdä mun häävalssin. Mä en mee ikinä naimisiin.

Katja Vihmakoski

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat