Kysymys joka ei näytä muuttanen muotoaan vuosienkaan saatossa. Juuri kaivelin vanhaa puusohvaa, sellaista ihanaa sivustavedettävää, johon olisi niin mukava joskus oikaista ihan vain omine ajatuksineen, tai vaikka joku pieni haliteltava kainalossakin. Olisi, jos ei se kuohuisi suorastaan yli äyräittensä kaikesta mahdollisesta, joita sinne on viskottu "ihan just" ja "vien tän kohta" ja "joo joo" -fiiliksissä. Eikä tarvinnut edes paljoa kaivella, kun löysin jo seitsemän pyyheliinaa. Seitsemän! Sanottakoon, että meillähän on siis varmaan kolmekymmentä pyyheliinaa, ainakin, olemassa. Seitsemän mytättyinä ja huitaistuina yhdessä puusohvassa on siis jo jonkinmoinen prosentti siitä alkuperäisestä määrästä. Loppujen kohtaloista ei olekaan sitten niin tarkkaa tietoa, lonkalta heittäisin noin toisten seitsemän olevan erinäisten ovien ja tuolien päillä kuivumassa, kolmannet seitsemät on taatusti teini-ikäisten huoneissa ja loput yhdeksän koulurepuissa, hukassa, nurkkaan unohtuneissa uimakasseissa ja jossain auton takapenkeillä jonkun rantareissun jäljiltä.

Isossa perheessä puhuttaessa ihmiset hyvinkin usein ajattelee, että jonkun yksittäisen työn tekeminen on se raskain juttu vanhemmalle. Että pyykkiä on paljon, tiskiä on paljon, imuroitavaa on paljon. On on, tokihan niitäkin on ihan riittämiin, mutta omana henkilökohtaisena mielipiteenäni ne eivät ole kuitenkaan se isoin juttu. Se rasittavin työnsarka. Se kamelin selän katkaisija. Koska niiden tekemiseen on kehitelty koneita kuitenkin.

Minusta suurimman haasteen asettaa (meidän perheessä nyt ainakin) kaikki liikkuvat mutta tärkeät osaset. Ja se haaste onkin kokoluokaltaan niin suuri, että jopa minä koen sen peittoavan minut ihan mennen tullen, lähes viikottain. Pyyhkeitä ja lakanoita pitää olla uskomaton määrä ja sen määrän olisi vielä tarkoitus pysytellä löytyvilläkin, jotta kymmenisen henkeä (plus miinus muutama henkilö aina silloin tällöin) on puhtaissa ja siloisissa liinavaatteissa aina illan tullen. Meillä ollaan yökylissä aika usein toisten huoneissa (lakanoita ja patjoja siirrellään, laitetaan, jätetään ja mytätään milloin mihinkin) ja tokihan lasten kaveritkin käyvät meillä aika ajoin olemassa ihan yötäkin. Jos siinä hommassa ajatus herpaantuu - ja kyllä vain, tällä äidillä se todella tekee sitä - edes hetkeksi, olet kaksi koneellista lakanapyykkiä jäljessä siitä rytmistä, joka pitäisi kaikki sujuvassa oortningissa. Siinä sitten viimeiset odottaa mukavan vilpoisia ulkoilmasta illan päätteksi haettuja lakanoita sänkyihinsä hammasharjat jo valmiina käsissään, kun äitiparka on erehtynyt olemaan yhden päivän ihan muissa aatoksissa, tai pikemminkin ei minkäänlaisissa aatoksissa.

Toinen hassunhauska (ehkä joskus eläkeiässä sitten naurattaakin) seikka on katoavaiset ruokailuvälineet. Lienee jo vanha klisee todeta pyykkikoneen syövän sukkia, mutta mikäs kone mahtaa meidän lusikat ja haarukat nieleskellä? Juuri kävin taas ostamassa tusinan pikkulusikoita, kun meiltä löytyi enää vajaa kymmenen laatikosta. Siinä on pikkuisen pohdittavaa, sillä kaksi vuotta sitten niitä oli vielä reilusti viitisenkymmentä, ainakin, kun meillä oli rippijuhlat. Ehkä jotenkin sitä vielä nuo pikkulusikat selittää itselleen sillä, että lapset saattavat jugurttipurkkien perässä heittää niitä vahingossa roskikseen - tai jotain muuta vastaavaa. Mutta mitenkään ei enää löydy selitysten aarteistoista syytä sille, mihin meidän haarukat tässä jonain kertana katosi. Niitä sentään olin saanut pidettyä tallella koko aikuisen ikäni ja yhtäkkiä oli vaan ehkä neljä enää löydössä! Siinä oli jo mennä huumori ruman puolelle, kun lähimmässä Tokmannissa ei tietenkään juuri silloin ollut muita kuin jotain herrahan ihimeen tyyrihiä Savonioita,  kokonaisia ruokailuvälinesarjoja vielä tietenkin, joita niitäkin olisi saanut hankkia useamman setin ennen kuin tarvittava haarukkamäärä tulisi täyteen. No siitäkin selvittiin ilman sivullisia uhreja kuitenkin, kun naapurikaupungin kaupassa oli meidänkin budjetille sopivia haarukkapakkauksia. Mutta silti hei - missä ne meidän haarukat oikein on? Ja mikä niille on tullut, etteivät enää näin monen vuoden jälkeen olleetkaan tyytyväisiä kotioloihinsa *virnistää hän* !

 

Kommentit (2)

Vierailija

Onpa niiiin tuttua! Meillä olen langettanut uuden pyyhkeen ottamiskiellon ennen kuin vanha, likainen on palautettu minulle. Ei toimi. Tänäänkin ihmettelin miten kolmella pojallani voi olla käytössä samaan aikaan 7 pyyhettä. Ja niistä mikään ei kuulemma ollut heidän kenenkään? Kenen ne sitten ovat?
Juomalasit ovat samanlainen riesa... niitä otetaan joka janolla uusi kaapista. Olen kehitellyt erilaisia systeemejä eikä toimi. Kerran jätin vain 3 lasia kaappiin ja loput vein pois. Se tuntui toimivan. Oli vaan ongelmallista jos vieraita ja laseja joutui hakemaan kätköistään...
Vielä jaksan, kyllä ne muuttavat omilleen joku päivä. Sitten minä nauran ja nautin!

Seuraa 

Blogi elämästä suurperheessä, jossa on aika paljon kaikkea! Lapsia, mielipiteitä, ruokaa ja tekemistä nyt ainakin. Suurpiirteistä suunnittelua ja hetkessä olemista, maailmantuskan parannusta ja osallistumista, lähes kaikkeen. Yhteys: kupla8 @ gmail. com 

 

Blogiarkisto

2016

Instagram