Heissan! Tässä istun kirjoittamassa tätä ja ihan vähän jännittääkin, vaikka blogia olenkin pitänyt jo vuosikausia. Silti se uusi yhteisö aina vähän laittaa jännittämään - minkälaiset ihmiset tätä lukevatkaan ja löytääkö tänne edes kukaan. Vähemmästäkin sitä pistää huutamaan iik ja istumaan perhoset sielläjossakin lepatellen.

 

No olit sitten vanha tai uusi lukija, niin kiva kun olet siinä. Minä olen tällainen melkoinen täti niin sanoakseni, 44-vuotias, ison perheen äiti ja yhden isoäitikin jo. Olen kirjoitellut blogeja varmaan niin kauan kuin niitä on ollut olemassa vaan (kyyllä kyllä, olen siis dinosaurus itsekin) ja siirtynyt aina seuraavaan, kun joku sopiva hetki on tullut kohdalle. Nyt se sopiva hetki todellakin oli, kun bloggerin blogi alkoi hukkaamaan teksejäni ennen julkaisua - tiedättehän, asia joka on sydänverellään (no okei, ei kirjaimellisesti) kirjoittavalle se maailmakaikkeuden romahdus. Koitetaan nyt sitten täällä tätä kirjoittamista, vaikka enhän minä mikään atk-nero ole, että voipi olla että tämäkin vaatii hieman harjoittelua. Pientä viitettä siitä sain jo, kun yritin saada kuvaa siirrettyä tuonne blogin pääkuvaksi sivun yläosaan. Tai ei siinä itseasiassa olisi ollut muuten mitään hankaluutta ensinkään, ellei kamera ja tietokone olisi päättäneet olla riidoissa keskenään ja siinä sitten maanittelin ja uhkailin vuoroin kumpaakin, ennen kuin suostuivat jotakin mielikseni tekemään. (että ihan jännityksellä odotan kaikkea tulevaa latailua ja muuta sellaista, voi olla että tulette lukemaan "kuvansiirron kirosanat" - kirjoitelmiani aika useinkin).

 

No jotten ihan epätoivoiselta eevalta täällä kuulostaisi heti alkuunsa, niin kerrottakoon että minulla on ihan oikeitakin ongelmia. Kyllä vain! Minä nimittäin olen niin järkyttävän elämäntilanteen edessä, että en tiedä mistä oikein löytäisin vastaavan kokeneita vertaistukilaisiakaan. Vanhan blogin lukijat tietävätkin, mutta kerrotaan se nyt teillekin, ettei jää niin kuin mietityttämään.

Minun kahdeksasta lapsestani siis toiseksi nuorinkin aloitti jo esikoulun tänä syksynä ja tuo kuopus, tuo pahnanpohjimmainen, tuo pienin, tuo äidin vauva siis, sekin meni jo mokoma kerhoon ja jätti äitinsä ihan suoraan sanoen heitteille tänne näin. No okei, onhan poika jo kolmevuotias ja okei, kerho on vain kerran viikossa, kaksi tuntia, mutta sil-ti ! Elämäni pisimmät kaksi tuntia viettelin viime perjantaina ( no okei, sanotaan nyt tähänkin että on sitä tainnut pitkiä tunteja olla joskus jossakin muussakin tilanteessa, kuten vaikka mainittujen lasten puskemisessa tähän maailmaan), kun ei edes sitä "tää itkee täällä" - soittoa tullut, vaikka kuinka oletin. Ehei, kuopus tallero vietti kivat hetket kerhoilemassa tuttujen kerhonohjaajien kanssa (olemme sentäs käyneet perhekerhossa samoissa tiloissa samojen ohjaajien kanssa jo iät ajat) ja leikit kavereiden kanssa sujuivat oikein iloisissa merkeissä. Siis kaikki meni niinkuin pitikin, mutta äidille ei ole kyllä missään kerrottu miten tästä tyhjästä sylistä pitäisi selvitä!

Olen ollut reilut kaksikymmentä vuotta lasten kanssa, joskus olen ollut ainoa vanhempi yötä päivää , kun mies on ollut työmatkoilla, joskus olen itse käynyt ihmettelemässä työntekoa meidän omassa "pajassa" miehen hoitaessa kotipyöritystä niinä hetkinä. Olihan se varsin hassua lähteä sinne töihin (tapaamaan miestänsä, eh heh) niin, että kaikki lapset oli jossain jonkun muun aikuisen hoteissa. Ihan ei ole tarkkoja muistikuvia, mutta epäilen mahdoinko olla kovin tuottelias tuona kyseisenä perjantaina siellä lain.

Mutta mitäs muuta meille kuuluu? Ja keitä me oikein ollaan? No iso perhe, kuten varmaan sanottukin on jo moneen kertaan. On aikuista lasta jolla jo omaa perhettä, on (ihanaa, aina niin ihanaa) teini-ikää, on alakoululaisia ja nämä juniorit, jotka jo mainitsinkin. On myös iso ja pikkuisen kolhuinen talo maaseudulla, tällaisen mukavan jokivarren rantapusikossa, jossa hoidellaan lapsia, toisiamme, puutarhaa (iso nauru tähän, tulette vielä huomaamaan miksi) ja muutamaa eläintäkin. Parhaimmillaan meillä on ollut kahdeksan hevosta, nyt on kuitenkin aika (ja ikä) kulunut sekä harrastajissa että itse eläimissä ja enää hevosia ei harrastella kuin katselemalla yleisöstä ihan muiden ajamina ravilähtöinä tai ratsastamina kisoina. Koirat on meillä jokapäiväisen elämän "pikkupoikia", mukana kaikessa tohottavia huushollin kurastajia, meidän kaikkien rakkaita karvakavereita. Meillä on myös kissoja, lähinnä siksi varmaan alunperin, että meille meinasi muuttaa muutama jyrsijä ihan omine lupineen ja näin maalla se paras hiirenkarkote on se kissa. Pitkäaikaisen haaveen (haaveen omistajasta käydään edelleen kyllä keskustelua, kun oikein kukaan ei tunnusta tänäpäivänä) seurauksena meillä on myös kolme tyrnäväläistä kanaa asuttamassa pihamme punaista kanalaksi muuntautunutta rakennusta ja onhan rouvilla tietysti myös kukkonsa, kiltti ja herttainen Manfred Kosonen.

Muuten olemme melko tavallinen perhe, siis jos ei oteta huomioon näitä perheemme epätavallisuuksia: kokoa ja varmaan näköäkin, sekä kovasti italialaiseen viittaavaa luonnetta (olemme todistetusti kuitenkin ihan tätä suomalais-ugrilaista sukuperimää, mutta eihän sitä koskaan tiedä mistä niitä vaikutteita tulee, if you know what i mean). Italialaiseksi meidät on kyllä todennut ihan aito italialainenkin, vaihto-oppilas, joka meillä asusteli viime keväänä ja joka tunsi heti olevansa kuin kotona, kun meidän härdelliin astui. No tunne oli molemmin puolinen, ja nyt meillä on siis "poika" myös italiassa, näiden täkäläisten lisäksi.

Minkälainen se minä sitten mahdan olla, sen lisäksi, että olen siis dinosaurus ja lapsiini addiktoitunut tumpelo-hortonomi? Onhan sitä tuossakin tietysti jo määritelmää, mutta jos saisin itse vielä jotakin kuitenkin lisätä, niin minulla on muutama pointti, jotka on minulle erityisen tärkeitä tässä elämässä, kaikkien muiden tärkeiden lisäksi siis:

-pienten lasten paras paikka on kotona; vanhemmat on lastensa aivan loistavia varhaiskasvattajia , kun vaan uskovat itseensä

-arkiliikunta on asia, jonka tärkeyttä ei voi tarpeeksi korostaa ; kunnon hiki pintaan joka päivä ja kaikille, niin elämä on ihan joka osa-alueeltaan niin paljon paremmassa kuosissa

-tärkeintä on tietää mitä tahtoo ja sitten tehdä se ; ei mitään mutkuja eikä sitkuja, eikä varsinkaan mitä kaikki muut nyt tähän sanoo kauhujen lausumaa

-jos näet ongelman, yritä edes ratkaista se ; ainainen kitinä on hirveätä ajanhukkaa

-älä hauku kaikesta yhteiskuntaa, jos et itse koita vaikuttaa asioihin ; sinä kun kuitenkin olet se yhteiskunta, yhdessä minun ja meidän kaikkien kanssa

 

Semmosta settiä tuli nyt mieleeni, ei ollut kyllä pähkinänkuoressa, kuten joillain hienommilla ehkä, mutta tuli laitettua omalla tyylillä nekin nyt. Blogi on minulle, kuten otsikossa jo niin näppäränä aasin siltana lausahdinkin, vähän sellainen kodin kuvalehti, selaus ja pläräys tähän meidän erityisen tavallisen perheemme elämään milloin minkäkinlaisin mielialoin kirjoitettuna!  Välillä kun voi olla positiivinen elämänasenne painuneena huut unholaan ja kielenkannat kalkattaa pelkkää paatosta siitä, kun mikään ei luista. Mutta kaikesta selvitään, koska niin se vain on. Eikä ikinä voi tietää minkä kriittisen kirjoituksen takana kurkistelee jo vaaleanpunainen pörröpäivitys siitä, kuinka elämä on muumipilveä (siis, sitä hattaran näköistä, vai mitä sä luulit) ja linnutin laulaa vaan kauniisti variksia myöten. Kannattaa siis käydä lukemassa, jos sattuu, että oma elämä on tylsää tai jotain. Tai jos vaikka ei ole, niin täältä sitä vertaistukea tihkuu melkeinpä asiaan kuin asiaan.

 Aika lie senverran, että menen katsomaan, joko uunipannarini pinta on saavuttanut uunin katon, vai annanko vielä hetken elää siellä sitä omaa muhkuraista elämäänsä. Heipä hei ja ollaanhan kuulolla taas!

 

MUOKS: vanha blogi, jossa vanhat jutut näytillä, on osoitteessa http://puhettajakuplia.blogspot.fi

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogi elämästä suurperheessä, jossa on aika paljon kaikkea! Lapsia, mielipiteitä, ruokaa ja tekemistä nyt ainakin. Suurpiirteistä suunnittelua ja hetkessä olemista. Yhteys: kupla8 @ gmail. com 

 

Blogiarkisto

2016

Instagram