Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt omanlaiseni vastauksen mediassa olleeseen uutiseen, jossa lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila ottaa kantaa lasten syntymäpäivien järjestämiseen. (Iltasanomat ) . Niille jotka eivät linkkiä viitsi avata, niin lyhyesti kerrottuna Kurttila antaa kehotuksen (melkeinpä säännön, jos saan omalla tuntumallani asiaa tulkita) siitä, että jos lapsi kutsuu koulukavereitaan omille syntymäpäivilleen, niin kaikki on kutsuttava (ja lisäksi että kilpavarustelun on loputtava). Ymmärrän täysin mistä kannanotto kumpuaa, sillä onhan näitä todella riipaisevia tarinoita ollut esillä paljonkin: jonkun syntymäpäiville ei ole tullut kukaan , joku ei ole saanut kutsua muiden saadessa. Ikävää ja harmillista, ollaan samaa mieltä.

Mutta. Aina tulee se mutta, niin tässäkin. Ihanko oikeasti, maailmassa jossa lapset, LAPSET, joutuvat naimisiin, joutuvat muuten hyväksikäytetyiksi, jotka kuolevat omien vanhempiensa tai muiden läheisten "huolenpidossa", jotka ovat syntyneet sotien keskelle, jotka myös kuolevat sotien keskelle, - ihanko oikeasti meillä lapsiasiainvaltuutettu ottaa kantaa siihen kenet kukakin lapsi saa kutsua syntymäpäivilleen. (Ja vastaus kysymykseen on: ihan oikeasti).

Kyllä, asia on tärkeä. Kyllä, asia varmasti aiheuttaa mielipahaa joskus jollekin. Mutta ei, asia ei kuulu lapsiasiainvaltuutetulle, ei naapurille, ei opettajalle, ei edes syntymäpäiviään viettävän lapsen kavereille. Jokainen ihminen, myös lapsi, on tässä maassa (olisi hienoa voida sanoa että maailmassa, mutta järkyttävä totuus on ettei vielä olla siellä) on oikeutettu omiin mielipiteisiinsä, oman tahtonsa ilmaisuun, tulemaan hyväksytyksi omana itsenään. Ja hyväksytyksi tuleminen, arvokkaana ihmisenä eläminen ei tarkoita että olen oikeutettu menemään minne tahansa halajankin (tai saamaan kutsun minne tahansa). Toki juuri esimerkiksi opettajan rooli voi olla kutsujen jakamisessa mikä tahansa, mutta vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsi kestämään myös pettymyksiä, ymmärtämään että epäreilulta tuntuva tilanne ei ole sen epäreilumpi kuin mikään muukaan eteen tuleva tilanne tässä elämässä, johon itse pystyy ehkä vaikuttamaan tiettyyn rajaan asti mutta loppuun asti ei kuitenkaan. Näitä tapauksia tulee näille lapsille vielä eteen niin monia, että jostakin, vaikka se raadolliselta tuntuukin, se on aloitettava sietämään.

 Vanhempien tehtävä on myös toki kasvattaa kutsuja suunnitteleva lapsi miettimään kenet kutsuu ja miksi, miltä kutsutta jääneistä tuntuu ja miten tähän on päädytty, mutta itseään isompaa numeroa ei kannata tästäkään asiasta tehdä. Ne on syntymäpäiväkutsut. Synttärit! Ei pelastettavien valikoiminen hirmumyrskyn kourista tai että kuka myrkytetyistä saa vastalääkettä ja kuka ei. Kaikkien koteihin ei kahta-kolmeakymmentä lasta mahdu telmuamaan, eikä kaikilla ole mahdollisuuksia (esimerkiksi taloudellisia resursseja) muutenkaan muonittaa sellaista joukkoa luonaan. Entä jos tyttö kutsuu vain luokkansa tytöt? Tuleeko tasa-arvovaltuutettu sanomaan, että kaikkien Suomen lasten on kutsuttava nimenomaan kaikki mahdolliset sukupuolet juhliinsa, tai sitten ei ketään. Vai riittääkö että heitä on yhtäpaljon? Missä se raja menenee? Entäs jos Irma ei tunne edes Kerttua? Onko se kutsuttava? Entäs jos Kaisan vanhemmat ei tiedä, että Kaisa tönii joka välitunti Helenaa ja Helena ei halua kutsua häntä siksi teemaltaan kuitenkin iloa ja onnea sisältäviin juhliinsa? Entä, jos kotoa sanotaan, että saat kutsua kolme, koska enempää meteliä ei siihen talouteen mahdu eikä tule? Entä jos lapsi kokee harrastusporukan toverit enemmän vapaa-ajan kavereikseen ja kutsuu sieltä jo kymmenen ja lisäksi kaksi koulukaveria?

Pitääkö lapsen todella kulkea hartiat kyyryssä piilotellen ja kuiskaillen, ettei kukaan kutsutta jäänyt nyt kuule, että hänellä on kivaa tiedossa, mutta lapsiasiainvaltuutettu kielsi iloitsemasta siitä ääneen, koska tämä on nyt kuulkaa surun paikka. Synttärit! Eikö suomalainen kulttuuri ole jo kulutettu loppuun sen onnensa piilottamisen osalta ja ollaan mieluummin kaikki pahalla päällä kuin kolme hyvällä. Nih.

Pitääkö meidän todella saada viranomaiselta ohjeet miten elämäämme eletään? Miksi vanhemmilta ei vaadita vanhemmuutta, niin että vanhemmat kestävät ensin sen oman pettymyksensä, jolloin oppi menisi myös sille lapselle? Lapsi reagoi useimmiten  vanhemmilta saamansa mallin avulla (ja mitä voimakkaampi reaktio, sen varmemmin se kopioidaan, sanoisin) ja tyystin holhottavat kasvattajat ovat aikaansaaneet mielensäpahoittajasukupolven, jota yhteiskunta kohta ohjeistanee myös yhtenäisillä pukeutumissäännöillä ("käsineet oltava jokaisella syyskuusta lähtien, pipot lokakuusta, tupsut kielletään varmuuden vuoksi, koska tupsuttomat kokevat muuten syvää erilaisuutta"). Oikeastiko? Oikeastiko!

Ja mitä juhlien kilpavarusteluun tulee, niin (ihmettelen että tämänkin joudun minä täällä sanomaan, mutta sanotaan nyt sitten, taas) tässä aivan pomminvarma neuvoni sellaisesta kärsiville: ä-l-k-ä-ä kilpavarustelko. Niin kuin kurjalta kuulostava musiikki- älkää kuunnelko. Ankeanmakuinen artisokka - älkää syökö. Se, että ei halua taloaan maalattavat siniseksi, mutta maalaa sen silti koska naapurillakin on sininen, on silkkaa tyhmyyttä. Sille minulla ei riitä enää edes varastosta sanaa, joka ei halua taloaan siniseksi, mutta maalaa sen silti koska naapurillakin on ja sitten valittaa siitä kaikille, että hirveetä kun on tällainen vapaaehtoinen pakko maalata talo siniseksi; se jääköön nyt vaikka täysin omaan arvoonsa kellumaan tähän kirjoituksen loppuun.

Sillä maailmassa on paljon tärkeitä asioita, on vääryyksiä - ja on oikeuksia. Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsien kasvu siihen malliin, että oikeudet tiedostaen niitä ei kuitenkaan käytetä väärintekemisen välineenä. Jokaisen ihmisen persoona muodostuu siitä minkälaisia mielipiteitä ja kiinnostuksen kohteita meillä on. Niitä voi ja saa pitää yllä ilman että täytyy ajatella ihmisiä jotka ovat niiden asioiden ulkopuolella.

P.s. Huisi viikonloppu takana. Olin politiikan koulutuksessa Helsingissä, tapasin ministereitä ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia ja vaikka päivät olikin todella pitkiä, niin kokemus oli korvaamaton ja antoisa - ja ihmiset valloittavia ja helposti lähestyttäviä. Kiitos mukana olleille seurasta, jos joku teistä sattuu tätä lukemaan. Samalla kun tietomäärä ja tietoisuus kasvoi, niin maailma taas vähän pieneni.

 

 

 

 

Kommentit (6)

-mökö

Oletpa taas niin oikeassa. Vanhemmathan tässä pettyvät myös  (ja ehkä ennenkaikkea), ja jos eivät sen tunteen kanssa pärjää, eivät voi lastakaan lapsen pettymyksessä tukea. 

Oikein mainio puheenvuoro asioiden suhteellisuudesta.

Lara
Liittynyt29.8.2016

Kiitos Mökö! Olipa huojentava lukea kommenttisi, sillä aroista asioista kirjoittaessa piilee aina se väärinymmärryksen riski , mutta ainakin sinä olit ymmärtänyt tarkoitusperäni! Kiitos!

Lara /Puhekuplia-blogi

-m-

oon aikalailla samaa mieltä.
Luultavasti lapsiasiainvaltuutettu tulee ja kostaa (myös) minulle, mutta kyllä. Pitää olla oikeus valita, kenet kutsuu, kaikkia ei tarvitse.

Kaikkien kanssa ei ole pakko leikkiä, jos on kiva kaksinleikki, niin sellainen pitää saada olla.
Jos leikitään isoa yhteisleikkiä (vaikka hippaa), siihen pitää kaikkien halukkaiden mahtua mukaan.
Ja kaikille pitää olla ystävällinen.
Syrjiä ei saa, kiusata ei saa.
Mutta omiin juhliin saa kutsua kenet haluaa.
Niin minäkin teen. Eikä sitä paitsi ole minua juhliinsa esim. pressa kutsunut, ja kyllä minä niin siitäkin mieleni pahoitin ;)

Lara
Liittynyt29.8.2016

Hei, kiitos kommentista! Ja kyllä me nyt niin ollaan molemmat isoa kiveä saamassa päihimimme,  hehe! Samaa mieltä. Kiusaamista nähdään jokapuolella, sielläkin missä sitä ei ole. Eikö sekin ole jo henkistä painostamista, jos lapsi EI halua jotain kutsua ja hänet "pakotetaan" kutsumaan!

Lara /Puhekuplia-blogi

Chocolate and sparkles
Liittynyt7.9.2015

Minä olin iloinen tästä Tuomas Kurttilan avauksesta. Kysehän ei ole siitä, että kaikki on pakko kutsua vaan siitä, ettei kutsumatta jää yksi lapsi. Se on se asia, josta jokaisen vanhemman tulee pitää huolta. Luokalla ei voi olla yhtä lasta jota ei kutsuta jos kaikki muut kutsutaan. Tai yhtä tyttöä/poikaa jos kaikki muut tytöt/pojat on kutsuttu.

Maailmassa on varmasti ihan hirveästi pahoja asioita, mutta paha asia on sekin, että päiväkoti-/luokkaryhmässä on aina yksi jota ei koskaan kutsuta. Se on syrjintää, kiusaamista ja syrjäyttämistä ja se on sille pienelle lapselle ihan hirveän iso murhe.
Antaisin Tuomakselle halauksen jos hänet tuntisin. Jos me vanhemmat ei itse tajuta niin jonkun pitää meille kertoa. Eikä me ilmeisesti tajuta, koska niitä ulkopuolelle jääviä lapsia tuntuu olevan ihan hirveästi.

Saa jatkossakin valita kenet kutsuu. Jatkossakin PITÄÄ VALITA niin ettei yksi jää kutsumatta.

Lara
Liittynyt29.8.2016

Kiitos kommentistasi! Olen kyllä edelleen kanssasi siinä eri mieltä, että kutsumatta jättäminen ei ole kiusaamista. Tämä on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan nykypäivän ilmiö ottaa kaikki itseensä silloinkin kun ne ei itseen kohdistu. Kutsu on se joka kohdistuu, kutsumatta jättäminen ei. Sama kuin jos jollekin (päättäjät) jotain verohelpotusta antaa, se on jonkun mielestä aina väärin niitä kohtaan joille ei anneta. Aina. Tämä on piirre jota vastaan olen viimeiseen asti ja jota en tule hyväksymään suosiolla ikinä, se on itsensä keskiöön laittamista silloinkin kun ei siinä keskiössä ole. Mielestäni sillä tavalla ajattelevat vanhemmat jotka viljelevät ajatuskulttuuriaan lapsilleenkin altistavat lapset kokemaan kiusatuksi tulemista silloinkin kun sitä eivät käytännössä koe. Mielensäpahoittajien sukupolvi, indeed.

Lara /Puhekuplia-blogi

Seuraa 

Blogi elämästä suurperheessä, jossa on aika paljon kaikkea! Lapsia, mielipiteitä, ruokaa ja tekemistä nyt ainakin. Suurpiirteistä suunnittelua ja hetkessä olemista. Yhteys: kupla8 @ gmail. com 

 

Instagram