Olen niin surullinen ja ällistynyt niistä kirjoituksista ja asenteista, joita olen joutunut lukemaan viime aikoina erilaisista medioista. Niissä on esitetty huolta muun muassa siitä, että suomalaiset 2-vuotiaat (2-vuotiaat!!!) eivät kuulu yhtä isolla joukolla varhaiskasvatuksen piiriin kuin esimerkiksi Ruotsissa, niissä on kerrottu, että naisten ja miesten tasa-arvoa lisää kun kukaan ei hoida omia lapsiaan kotonaan, vaan kaikki viedään jonkun toisen hoidettavaksi ja näin ikään kuin kaikki voittavat: lapsi saa jollakin tapaa parempaa hoitoa joltain toiselta kuin omilta vanhemmiltaan ja toisaalta vanhemmat puurtavat rinta rinnan työelämässä (tai työttömyyselämässä) ja kerryttävät näinollen yhtälailla sitä eläkettä, jotta ovat sitten iäkkäämpinä tasa-arvoisessa asemassa rahapusseineen ja vasta-alkaneine vapaa-aikoineen.

Tämä on asia, jossa todella tunnen olevani väärässä maailmassa ihan täysin. Onneksi en ole yksin kutenkaan!

Kuinka kukaan voi kuvitella, että lapsi, pieni lapsi, on joku tieteellisen koelaboratorion väline, joku jota prepataan olemaan paras mahdollinen kansalainen jo 2-vuotiaasta lähtien! Kuinka joku voi kuvitella, että pienelle lapselle parasta olisi ehdottomasti kasvaa jossakin muualla kuin oman huoltajansa huomassa? Omassa rytmissään, omassa ympäristössään? Vuosikausia on tiedetty ja jotka on kaikille näytillekin tuotu surullisten dokumenttien muodossa, että pelkät hoitotoimenpiteet ei tuo lapselle tasapainoista ja tervettä kasvua. Lapsi tarvitsee alkuvuosinaan paljon sellaista, jota ei voi kellolla, kirjalla tai mittanauhalla mitata - eikä rahalla. Lapsi tarvitsee sylissäpitoa, toisena päivänä montakin tuntia, pelkkää sitä. Sylipäivät ja tunnit ja hetket ei ole etukäteen lapsen kalenteriin merkittyjä ajankohtia, vaan tarve tulee lapsen elämän jossakin hetkessä ja niihin pystyy vastaamaan parhaiten sitä varten lapsensa elämässä läsnä olevan vanhempi. Jo ihan käytännön syistäkin. Mikään lapsi ei kehity alkuvuosina samaan tahtiin toisen kanssa, edes saman vuoden tahtiinkaan, vaikka olisivatkin kouluikään mennessä saavuttaneet sen ikäluokkansa keskimääräisen tason sitten (keskimäärin, niillä kai peruskoulumme aloitusikää on perusteltu vuosikymmeniä). Toiset lapset tarvitsevat enemmän aikaa olla sellaisella hoivassa, että saa sieltä kasvaa ja kehittyä siksi persoonaksi kuin sitten on. Kaikki eivät ala sosiaalistumaan heti kävelemään opittuaan saati katseen kohdistuksen jälkeen, on lapsia jotka tarvitsevat enemmän aikaa tärkeille ensivuosilleen vain olla lapsi. Pieni lapsi. En voi ymmärtää miten vaikka kuinkakin hyyvin koulutettu varhaiskasvattaja mitenkään pystyisi olemaan joka ikinen päivä työvuorossa, oppiakseen tuntemaan juuri tämän lapsen niin tarkkaan ja voisi vielä vastata yksilöllisiin tarpeisiinkin juuri tätä lasta varten? Sehän vaatisi jokaista lasta kohden hoitajan, eikä siltikään riittäisi eikä sallisi yhtäkään sairaspoissaoloa tai lomapäivää. Voin vain kuvitella, kuinka diagnoosien määrä lisääntyisi, kun samaan muottiin mahdutettavat taapertajat olisivatkin kehityksessään valovuoden päässä toisistaan ja lasten oikeanlainen kehityksen vaatima hoivaaminen kävisi mahdottomaksi. Vaikka lapset eivät muuta kaipaisi kuin kasvurauhaa saadakseen olla omia itsejään.

Ja minä en tarkoita , etteikö varhaiskasvatus Suomessa olisi hyvää, varmasti on, maailman huippua. Suuri arvostukseni sitä työtä tekeville, jotka akateemisen koulutuksen pohjalta joutuvat käyttämään vielä sellaisia tunnetaitoja, jotka vaativat heiltä henkilökohtaista panostusta asiaan enemmän kuin ehkä muilta ammattiryhmiltä äkkiseltään katsottuna.

Se ei silti tarkoita, että varhaiskasvatus hyväksi havaittuna olisi sitä aina ja kaikille, kaikissa ikäluokissa ja se ainoa oikea vaihtoehto.

Tolkun vanhemmat ovat yhtä hyviä varhaiskasvattajia ja joissakin tapauksissa jopa parempia, koska heillä on hekilökohtainen ymmärrys lapseensa, eikä sitä pystytä tuomaan esille sanoin edes niissä vasu-keskusteluissa, vaikka kuinka luultaisiin. Itse kahdeksan lasta läheltä "näheenä" voin tasapäistään sen verran ihmisen kehityskulkua, että jokainen yleensä jossain vaiheessa on arka, jossain vaiheessa utelias, jossain vaiheessa hyvin rohkea ja ujostelematon, jossain vaiheessa vetäytyvä, jossain vaiheessa takertuva, jossain vaiheessa huoleton menijä, - näitähän siis riittää. Vaiheita. Mutta jokaisen lapsen ajankohta milloin millekin vaiheelle saattaa vaihdella vuosia jopa. Toinen on paidassa roikkuva pieni tarratassu viikon, joku toinen vuoden. Toiselle tulee se siinä vaiheessa, kun osataan jo polkea polkupyörällä ilman apuja ja maailma ikään kuin aukenisi juuri siinä edessä. Toinen on sitä koko ensimmäisen vuotensa. Lapset ovat yksilöitä ja mitä pienempiä lapset ovat, sitä suurempia vaihtelut ovat.

Tämän vuoksi en voi millään tavoin olla samaa mieltä varhaiskasvatuksen pakollisuuteen siirtymisestä ikään kuin normina kaikille pienille lapsille.  Minä jopa väittäisin, että hyvä menestyksemme kouluikäisten lapsien taitoja mittaavissa kansainvälisissä tutkimuksissa johtuu osaltaan juuri siitä, että lapset ovat saaneet ensin kehittyä omiksi itseikseen lapsuuden rauhassa, jonka jälkeen taitavat opetusalan ammattilaiset ovat osanneet ottaa nämä jo suhteellisen toimivassa isässä olevat oppijat opetuksensa alaisuuteen ja tulokset olleet siis parempia kuin maissa joissa lapsi viedään vaipoissaan automaattisesti pois kotoa kasvamaan.

 

Ja mitä tulee naisten (sanon naisten, koska naisiinhan tässä vedotaan) urakehityksen huonommuuteen juuri sen vuoksi, että raukkaparat hoitavat niitä avuttomia pilttejään siellä kotona, elävät siinä hetkessä olevaa elämää sensijaan että olisivat tallentamassa eläkerahoja itselleen sitä aikaa varten, kun voisivat sitten olla kotona, ilman että siellä kukaan muu kuitenkaan enää onkaan, niin mietin todella olemmeko ihan oikeasti jotenkin yhtäkkiä muuttuneet ihmisistä joiksikin rahapelissä oleviksi nappuloiksi. Se voittaa, jolla suurin eläke. Se voittaa, jolla ainakin tasa-arvoinen eläke puolisonsa kanssa. Se voittaa, jolla yleensäkin koko elämä keskittynyt pyörimään rahankeruun ympärille ja siihen ainoaan oikeaan vaihtoehtoon: elämme kaikki eläkeikäisiksi ja saamme silloin elämämme tarkoituksen ikään kuin käytännössäkin eteemme. M-i-t-ä-h?

Biologia nyt on sellainen asia, jolle ei edes päättäjät voi mitään. Nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen. Toki on muitakin tapoja saada lapsia, mutta on myös tämä biologinen tapa josta ei saa tasa-arvoista vaikka kuinka haluaisi ja päättäisi ja säätäisi lakeja. Ja ei, se ei mielestäni ole epätasa-arvoinen siihen päin, että nainen olisi jotenkin huonommassa asemassa, vaan juuri päinvastoin. Nainen pystyy johonkin mihin mies ei pysty! Miksi tämä on jollakin kalkulaattorilla katsottu olevan miinusta? (Kieltämättä jos juuri nyt olisin puskemassa yhtä elämäni tarkoituksista maailmaan, niin luultavasti keksisin siinä juurikin jonkun pykälän jolla miehetkin saataisiin synnyttämään vaikka pakolla, mutta ei mennä näihin hetkellisiin mielijohteisiin nyt kuitenkaan tämän enempää...)

Jos tämä lapsensa maailmaan saattanut äiti sitten tuntee suurta hoivaviettiä ja haluaa olla lapsensa ensivuosissa läsnä ihan kirjaimellisesti, niin onko se jonkun mielestä tuomittavaa, rangaistavaa tai jopa epätasa-arvoa lisäävää? Jos se on lapsen isälle ookoo, niin onko se kenenkään muun asia? Yhtälailla on perheitä joissa esimerkiksi tuoreen äidin opiskelut vaikka on kesken, tai joku kiinnostava projekti työelämässä ja isä puolestaan halukas olemaan se, joka kuskaa vaikka vauvan äidin luo imetykselle ja joka bondaa muiden vaunukansalaisten kanssa kahviloissa tai hiekkalaatikonreunalla. Onko tämäkin nyt sitten kiellettävä? Kuka enää haluaa sen jälkeen lapsia, jos niistä ei olekaan itse vastuussa niin kuin aina on sanottu ja painotettu? Eikö jokaisen oma valinta ole se jota meidän pitää kunnioittaa aina vain enemmän ja enemmän, koska mitä pidemmälle yhteiskuntamme kehittyy, sitä enemmän myös vaihtoehdot lisääntyvät kaikkialla ja ihmisten onnellisuuskin sitä mukaa, kun ollaan itse saatu vaikuttaa elämämme edes joiltain osin. Jos (biologinen) lapsentekoikä on käsillä ja sitä ei haluta heittää hukkaan, niin jokaisen toivoisin sen lapsen halutessaan saavan, ilman että ainakaan täytyisi ajatella jonkun ulkopolisen sanelevan miten asiat siitä eteenpäin menevät oli perheen tilanne mikä tahansa. Jotkut ovat päättäneet palata nopeasti työelämään (ne äiditkin) jos sellainen halu ja mahdollisuus on ja se heillekin suotakoon. Sillä kaikkinensa jokaisen perheen paras lie se mikä on juuri heidän perheensä onnellisuutta lisäävä. Oli se sitten varhaiskasvatus, kotihoito, vuorotellen vanhempien kesken tai vaikka todella innokkaan isovanhemman kautta toteutuen. Näistä riittää variaatioita varmasti yhtä paljon kuin on perheitäkin. Ja perheissä tilanteita! Pelkän tilastollisen selkeyttämisen vuoksi ei ihmisiä pidä mennä ohjailemaan heidän omassa elämässään.

Sen sijaan, että vanhemmille annetaan yhteiskunnan taholta piiloviestiä siitä, kuinka he eivät olisikaan ikään kuin vastuussa lapsensa kehityksestä (koska eivät olisi muka kykeneviä varhaiskasvattajia) pitäisi ennemminkin korostaa sitä, että jokainen ihminen on siinä onnellisessa asemassa että on vastuussa juurikin omasta ja perheensä hyvinvoinnista ja jokainen on oman perheensä, lapsensa, elämänsä, tilanteensa ja valintojensa asiantuntija.

Sen sijaan, että kerromme vanhemmille kuinka heidän tapansa olla lasten kanssa ei ole riittävä, meidän pitää painottaa kuinka jokainen voi olla oman lapsensa paras varhaiskasvattaja jos vaan haluaa. Ja uskoo itseensä ja kykyynsä tietää milloin ei esimerkiksi jonkun olosuhteen vuoksi riitä lapselleen.

 

Kommentit (2)

-mökö

Tämä on tärkeä aihe, tämäkin. Kiitos kun kirjoitit tästä. Palaan kommentoimaan kun saan ajatukseni muovailtua lauseiksi. 

Lara
Liittynyt29.8.2016

Kiitos , Mökö, itsellesi, että luit! Odotan mielenkiinnolla, aihe on melko monisäikeinen!

Lara /Puhekuplia-blogi

Seuraa 

Blogi elämästä suurperheessä, jossa on aika paljon kaikkea! Lapsia, mielipiteitä, ruokaa ja tekemistä nyt ainakin. Suurpiirteistä suunnittelua ja hetkessä olemista. Yhteys: kupla8 @ gmail. com 

 

Instagram