Aina kun saan kutsun häihin, ryhdyn viimeistään lahjaa ostaessani miettimään omaa elämääni, rakastumista, avioitumista, lasten syntymää, pikkulapsiaikaa ja erityisesti ruuhkavuosia.

Syyskuun alussa sain olla mukana suomalais-espanjalaisissa häissä, kauniissa palmujen ympäröimässä puutarhassa. Lahjapöytää häissä ei ollut, sillä Iittaloita ja Hackmanneja ei kannata roudata edestakaisin Suomen ja Teneriffan välillä. Meidän perheessä on ollut tapana valita lahjaksi työkalupakki tarvikkeineen, jos olemme saaneet kutsun sulhaselta. Tällä kertaa se ei tuntunut järkevältä.

Nuorten ihmisten halu sitoutua toisiinsa on ihana asia. On hienoa katsoa pariskunnan toisilleen luomia katseita ja palata ajatuksissa oman liiton alkuaikojen tunnelmaan.  En ollenkaan ajattele, että avioliitto olisi ainut oikea tapa elää. Silti olen ihan fiiliksissä aina, kun pääsen häihin. Kirkollisiin tai siviilimenoin juhlittaviin.

Suomalaisissa häissä tulee usein, ainakin sanakääntein, muistutettua nuortaparia siitä, että elämä ei aina ole helppoa. Se on aivan turhaa. Kyllä nuoret sen tietävät.

Tosin Googlekaan ei tiennyt, mikä on ruuhkavuosien virallinen määritelmä. Itse ajattelisin, että ruuhkavuodet alkavat, kun lapset menevät kouluun ja rupeavat pörräämmän harrastuksissa perheen ulkopuolelta asetettujen aikataulujen mukaisesti.

Toki myös pikkulapsiaikana oli paljon touhua, mutta ei silloin tarvinnut lähteä työpäivän jälkeen mihinkään – ainakaan juuri tiettyyn kellonaikaan. Sen muistan, että viikonloppuna oli tärkeää saada fetasalaatti valmiiksi ja lapset nukahtamaan ennen ysiä. Aivan sama tuliko telkkarista Derrick vai Kahden keikka, mutta Puuf! se iltahetki oli tärkeä.

Nyt, kun lapset ovat maailmalla ja koti on välillä liiankin hiljainen, tulee usein ajateltua, miten ihmeessä sitä jaksoi. Enää ei tarvitse kantaa maitoa 12 litran satseissa, eikä huutaa naama punaisena, että roskat pitää ihan oikeasti viedä ulos asti. Että talvella jätepussukoiden kerääminen parvekkeelle vielä menettelee, mutta kesällä neljäs pussi jo haisee.

Vaikka tarvittaessa kestän epäjärjestystä, muistan hiiltyneeni formulastartin nopeudella, kun kaalilaatikko oli jätetty syömättä ja omilla rahoilla ostetut mäkkäriroskat oli jätetty pöydälle lojumaan.

Tahtoisin sanoa kaikille ruuhkavuosiaan eläville pariskunnille: se menee ohi. Koettakaa jaksaa, kyllä se menee ohi. Kumpikin puoliso ehtii vielä harrastamaan omiaan, nukkumaan tarpeeksi ja saamaan puolisoltaan sitä huomiota, joka nyt unohtuu ruuhkaan.

Jälkikäteen voi jo nauraa sille, että tuli hankittua polkupyörään talvirenkaat ja ajettua reidet maitohapoille, että tytär ehtisi jumpparyhmästä samana iltana pidettävään partiokokoukseen. Tai sille, että nuori kyllä noudattaa tiukkoja kotiintuloaikoja, mutta lähtee takaisin rientoihinsa, kun äiti on nukahtanut.

Sekin jo huvittaa, kun toinen pojista päätti arkisen kinan ottamalla kasvoilleen ylimielisen ilmeen ja toteamalla 14 -vuotiaan uhmaisella itsevarmuudella: ”Niin kato, sä oot ihan yliopistossa opiskellu tota kasvattamista. Että mikähän meni pieleen?

Kuvaavinta tuolle ajalle on se, että koko ajan piti säätää, sopia, tivata ja keksiä uusia tapoja tulla toimeen viiden ihmisen perheessä. Jossain vaiheessa otin käyttöön Ihan kohta -laatikon.

Ihan kohta -laatikko oli ystäväni keksimä hätäapu hermojen menetyksen estämiseksi. Se toimi jonkin aikaa kunnes piti taas keksiä jotain muuta. Yksinkertaisuudessaan näin:

- Ota suuri pahvilaatikko.

- Vie se parvekkeelle tai pihalle ja kirjoita kylkeen paksulla tussilla: Ihan kohta!

- Kerää sinne kaikki ne tavarat ja vaatteet, jotka löydät lattialta ryhtyessäsi imuroimaan.

- Kun nuoresi kysyy, missä mikäkin tavara on, toteat vain rauhallisesti ”se on ihan kohta laatikossa”.

Meidän perheessä jouduttiin ruuhkavuosien aikana myös pariterapeutille ja avioliittoleirille. Jälkikäteen voin sanoa, että on sitä tullut lähdettyä leirille ja kursseille turhemmistakin syistä:

konekirjoituskurssilla olen ollut, mutta käytän edelleen ihan itse kehiteltyä 4-6 sormen systeemiä. Nopean lukemisen tekniikkaa en työväenopistossa koskaan oppinut (johtuu ehkä lukihäiriöstä). Rannikkolaivurikurssin lopetin kesken, kun meni liian vaikeaksi. Mutta, kun opettelimme viikonloppuleirillä kirjoittamaan toisillemme kirjeitä, tulimme tehneeksi jotain sellaista, josta olen edelleen kiitollinen.

Mutta vielä niistä häistä ja siitä lahjasta. Auringonpaisteisessa palmutarhassa juhlitun vihkiseremonian jälkeen ojensin morsiusparille kortin: 

Jos avioliitto olisi rakennus,

sen perustukset olisi tehty rakkaudesta ja lattia luottamuksesta.

Sen seinissä olisi ikkunoita, joista näkyisi molempien puolisoiden omat unelmat

sekä pariskunnan yhteiset haaveet ja suunnitelmat.

Jos avioliitto olisi talo, sen katto olisi tehty tahdosta.

Siitä, että molemmat tahtovat pitää perheen turvassa ja suojassa - säällä kuin säällä.

Avioliitto on koti. Siellä jokainen saa olla oma itsensä sekä pirteänä että väsyneenä.

Se on turvallinen, ihana ja oma - riippumatta siitä, itkettääkö vai naurattaako.

Kotia pitää rempata ja tuunata. Sisustaa ja siivota.

Siksi annoimme häälahjaksi lahjakortin rautakauppaan. 

 

Kommentit (20)

Vierailija

Jotain tuttua. Jotain etäistä. Mutta eiköhän tästäkin selvitä hengissä 😊

Just ja just

Joo jälikäteen voisi naureskella ellei edelleen olisi vereslihalla avioeron jälkeen. Ei se kyllä ihan vaan ruuhkavuosista johtunut. Hyvä kirjoitus silti

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos 'Just ja just', että toit esiin myös tämän näkökulman. Ihan kaikkea ei voi korjata, ei edes taloa, jos se on ihan homeessa. Toivottavasti oma elämäsi on nyt jo paremmalla tolalla. Iloa syksyyn.

Pii
Liittynyt29.2.2016

Liikutuin lukiessani. Ei mitään lisättävää. Kohta kolmekymmentä vuotta avioliitossa ja kaikenlaisia vuosiahan siihen mahtuu. 
 

Jokainen voi olla kokki

Hanna48

Hienoa Pulina Elliä taas! Mutta voi sen työkalupakin viedä myös, jos kutsu on tullut morsiamelta!

Vierailija

Niin osuva kirjoitus taas Elli, toivottavasti myös ruuhkassa parhaillaan elävät tämän löytävät.

Vierailija

Kiitos 'vierailija'. Toivotaan näin. Eiköhän sovita, että kutsutaan joku ruuhkavuosiaan elävä kupilliselle kahvia ja jutellaan vähän. 😊

Vierailija

Kiitos hyvä kirjoitus. Saisi nämä ruuhkat jo loppua, aina kun meinaa helpottaa, niin uusi rengasrikko. Uskon kuitenkin hyvään huomiseen.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Hyvä, että uskot 'Vierailija'. Kyllä se helpottaa ja oikeastaan olisi hyvä minunkin muistaa, että kaikenlaisten kommervenkkien lisäksi elämä oli tuolloin myös ihanan touhukasta ja mukavaa.

mutsi

Hieno kirjoitus ruuhkavuosista Pulina. Kiitos että jaat omia, aina ei niin mukaviakaan, kokemuksiasi meille. Minulla noihin vuosiin ajoittui avioliitto, lapsen syntymä, ero, yksinhuoltajuus, uusi parisuhde, ero.... Ja tietenkin niiden myötä monenlaiset repivät, roihuavat, riuduttavat ja rakkaudelliset tunteet. Koska oli myös ikäviä aikoja niin en sano että päivääkään en vaihtaisi. Mutta aivan varmaa on että minä en olisi minä enkä näin onnellinen ja tasapainoinen nainen kuin tänään, ilman tuota omaa antoisaa ja myrskyisää menneisyyttäni. Matkan varrella minullekin löytyi työkalupakki, josta sain työkaluja ja apua tarpeellisiin kohtiin. Miten hieno idea teiltä antaa sellainen lahjaksi tuoreelle avioparille, yhteiselämän kynnykselle. Heille toivomme kaikkea parasta ja samalla tiedämme että työkalupakille tulee käyttöä. Näin se menee, elämä❤️

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos viestistäsi 'mutsi'. Aikamoista on sinullakin ollut. Ihana kuulla, että olet ammentanut vaikeudet voitoksesi. Hanna48 tuolla aiemmissa viesteissä totesi, että voi sen työkalupakin antaa morsiantakin ajatellen. Juuri niin, sillä yhdessähän sitä kotia laitetaan.

KirsiA

Ihana kirjoitus ja niin totta. Haikeana muistelen ruuhkavuosia, kun huoneet kotona kumisevat tyhjyyttään. Onnellisena silittelen yöksi kotiin tulleen esikoiseni vaatteita, vaikka aiemmin se oli huokauksen paikka.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Hei "KirsiA" Tunnistan tuon. Ruuhkavuosina hiillyin eteisen täyttävistä tennareista. Eilen olin ihan onnessani, kun esikoinen avovaimoineen tuli käymään ja eteisen matolla oli kengät vinossa😃. Ja niinhän se on, että suurin osa muistoista on vain täynnä rakkautta.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa kuumien aaltojen lämmittämästä elämästä, naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat