Istun kahvilassa perimmäisten kysymysten äärellä. Kuka olen? Mihin menen? Puudutetaanko? Näitä kysymyksiä esittää myös kuusikymppinen Esko, joka on omalaatuinen hammaslääkäri Miika Nousiaisen uudessa romaanissa.

Omalta osaltani voin sanoa, että olen jo pitkään tiennyt kuka olen. Toki olen matkan varrella muuttunut ja välillä yllättänyt itsenikin. Esimerkiksi sillä, että nykyään tykkään myös yksin olemisesta. Nuorempana porukkaa oli aina ympärillä ja äänessä piti olla koko ajan. Olen minä edelleen kova puhumaan, mutta monet tuttuni pistävät jo paremmaksi. 

Miika Nousiaisen Juurihoito -romaanissa lieksalaishelsinkiläiselle Eskolle sosiaaliseksi kanssakäymiseksi on riittänyt se, että hän kysyy potilaalta - puudutetaanko. Siis siihen asti kunnes hän löytää veljensä ja liudan muitakin sukulaisia.

Minä en kaipaa uusia sukulaisia, enkä edes kaikkia jo tiedossani olevia. Serkkujen kanssa pitäisi olla enemmän tekemisissä ja veli olisi kiva tavata vielä - edes kerran. Mutta muuten olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on.

Tiedän mihin olen menossa, mistä olen tullut ja mitä kautta. Tunne voimistui entisestään, kun vastasin vanhojen valokuvien haasteeseen facebookissa ja löysin tähän blogiin liittämäni kuvan. 

Omien lähtökohtien hyväksyminen ja elämän reunaehtojen ymmärtäminen on tietysti ollut kivuliaampi operaatio kuin yksikään juurihoito. Siksi minä niin tykkään Juurihoito -romaanista.

Se on kantaaottava, näkemyksellinen, yhteiskunnallinen, poliittinen, hipsterinen, feministinen, perheen merkitystä korostava ja karnevalisoiva.

Siinä on kyse elämän moninaisuudesta: vaietuista tapahtumista, roduista, isyydestä, äitiydestä, tyttärenä ja vanhempiensa poikana olemisesta, yksinhuoltajuudesta, orpoudesta ja huostaanotoista. Se on kannanotto ihan kaikkeen lapsen kohtelemisesta pakolaiskysymykseen ja kielen muuttumiseen asti.

Kirja rinnastaa lieksalaisen jengitappelun Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisperheisiin ja aboriginaalien kohteluun Australiassa. Samaan hengenvetoon avioliitto ja huoltajuuskiistat limittyvät huoltamoketjun brändäämiseen ja kysymykseen siitä, mitkä ovat hyvän elämän aakkoset. Silti tai juuri siksi Juurihoito on ennen kaikkea hauska. Omalla tavallaan valloittava. 

Uskon löytäneeni vastaukset sekä romaanin Eskon että hänen veljensä, nelikymppisen Pekka Kirnuvaaran esittämiin lukuisiin kysymyksiin, vaikka välillä kukaan ei ole edes kysynyt - puudutetaanko.  Moni asia on vain tapahtunut ja mätää on valutettu, vaikka hampaiden juurihoitoa minulle ei ole koskaan tarvinnut tehdä. Myös Nousiaisen romaanissa asiat vain tapahtuvat. Tarina on tietysti aivan absurdi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uskottavuuden kanssa.

Ihastuin Miika Nousiaisen tapaan kirjoittaa jo vuonna 2007, kun Vadelmavenepakolainen ilmestyi. Maaninkavaara oli yhtä hulvaton. Enää en edes muista, mitä Metsäjätissä tapahtui, mutta muistan pitäneeni siitäkin. Siksi riensin kauppaan heti, kun Juurihoito ilmestyi. Uusin kirja saa minulta anteeksi pari turhaa perusvitsiä, sillä minä rakastan Miika Nousiaista. Hän saa minut nauramaan ääneen täydessä kahvilassa ja harmittelemaan sitä, että juuri nyt vieressä ei ole ketään, jolle kertoisin, mistä minä tulen ja mille minä nauran.

Kun aloitin bloggaamisen, ajattelin, että jätän kirjoihin liittyvät arviot Kirjasiepon hommaksi. Nyt kuitenkin suosittelen Juurihoitoa ihmisille, jotka ajattelevat olevansa ainutlaatuisia. Ja niille, jotka kuvittelevat maailman hyväosaisten olevan jollakin tapaa parempia ihmisiä.

Erityisesti suosittelen kirjaa niille, jotka ovat omasta mielestään suvaitsevaisia ja hyväksyvät erilaisuutta. Lopuksi tunnustan: jatkossa pyrin ajattelemaan, että myös jäykistelevät tosikot saattavat olla ihmisinä ihan jees. Mahdollisesti jopa Esko Kirnuvaaran sisaruksia.

Kommentit (3)

Sukulainen menneisyydestä :)

"Minä en kaipaa uusia sukulaisia" kirjoitit.
Mutta jos se ilmestyy ilmoittamatta ja yllättäen kuten Annelille fax. :)

Eija

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Hahaa, hauskaa. Uusvanhat ja kokonaan uudetkin ovat tervetulleita? Mutta sellaista hinkua etsiä kuin Juurihoidon Pekalla minulla ei ole. Itseasiassa löysin serkkuni lähes 40 v tauon jälkeen ja se oli ihanaa.

Piits

Luin juuri kolme viimeisintä blogiasi putkeen. Tuli hyvä ja rauhallinen mieli. Nautin, kun joku osaa kirjoittaa ja mä osaan " elää " mukana.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat