Tänä aamuna mua vaivaa yleinen tyytymättömyys kaikkeen. Ärsyttää. En vieläkään tiedä miten sen kesätyöpaikan kanssa käy, saanko sitä vai en. Ahdistaa kun pitäisi yrittää keksiä joku varasuunnitelma, mutta tuntuu että olen halvaantunut tän asian kanssa. Kynnys kasvaa kysellä kesäks töitä kun kokemukset muille työskentelystä on viimeisimpinä kertoina olleet aika huonoja. En lähde nyt niitä enempää avaamaan, mutta voisi sanoa että mua on kohdeltu esimiesten toimesta melko paskasti. Pelottaa. Ahdistaa. Kaikki. Mitä jos musta ei koskaan tuu mitään enkä saa työllistettyä itseeni ja koulun jälkeen jään taas tyhjän päälle ja syrjäydyn ja luovutan lopullisesti?! Entä jos musta ei oo siihen mihin oon pyrkimässä??!! Entä jos mä vaan oon laiskasurkeehyödytönvastuutapakoilevaturhake joka ei vaan osaa mitään?!!! !! ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!! 

......

L:n kanssa on mennyt hyvin nyt kun olen sopeutunut tilanteeseen. Menihän siihen monta kuukautta, mutta nyt oon oppinut oman roolini tässä näytelmässä. Se on oikeastaan aika helpottavaa kun lakkaa toivomasta asioita joita ei voi tietyssä elämän tilanteessa saada. Sitä vaan mietin, että minkälainen kriisi se sit on kun L on sen pääsykokeiden jälkeen enemmän saatavilla? Entä jos mä oon nyt tottunut niin hyvin siihen et mulla on ne omat juttuni ja oma aikani ja sit käykin ärsyttää kun toinen on siinä, käytettävissä? Toivottavasti noin ei käy vaan sen sijaan vois olla aika kiva jos tää mun osuus kotitöistä ja muista asioiden pyörittämisistä jakaantuis enemmän tasan. Nyt nimittäin ottaa aika paljon aivoon se et mä teen melkein kaiken. Toki jotkut asiat mä haluankin tehdä itse, L kun on aika huolimaton, mut oon näköjään onnistunut opettamaan sen siihen et mä korjaan sen jäljet. Kuinka vaikeaa voi olla laittaa niitä astioita koneeseen tai viedä likaset sukat pyykkikoriin? Missä kohtaa musta tuli se joka hiihtää toisen perässä siivoamassa? L:n selitys tälle on se, että hän ei kuulemma ehdi tehdä noita asioita itse kun mun tahti on niin paljon nopeampi tuossa järjestyksen ylläpitämisessä. Voin kertoo et vaikka annan sille viikon aikaa korjata ne sukat sieltä lattialta ni ne ei sieltä nouse. Ne varmaan maatuis siihen lattiaan jos se olis L:sta kiinni..

Joo mä tiedän, onhan se oikeesti aika turhaa energian tuhlausta jurputtaa jostain sukista. Ja oonhan mä siihenkin sopeutunut että teen mieluummin itse kun jään odottamaan et toinen saa aikaseks. Joskus sitä vaan tuntuu et kantaa kaikkea yksin. Ei vaan jaksa. Joo, se on tällä hetkellä vallitseva olotila, ei jaksa. Mitään. Sit kun pyytää toiselta jotain ni vastaus on jotain et "no mikset sä laita niitä asioita koneeseen ku oot lähempänä?" Voi v... 

Kyllä L yrittää auttaakin. Ei se oo oikeesti niin raskas kun annan nyt ymmärtää. Kai se vaan menee niin et jos sä itse otat ne ohjauspuikot käsiis niin ei se toinen yritäkään tulla siihen yliohjaamaan tilannetta. Se ottaa sit sen perämiehen roolin ja hoitaa toivottavasti sit ees sillon osuutensa kun se erikseen sille osotetaan. Ja maltetaan oottaa. 

Joskus vaan toivoo, että joku ottas ees hetkeks ne ohjat käsiinsä ja auttais eteenpäin. Et kaikki ei tarvis olla aina niin kiven alla jos jotakin haluaa saavuttaa. Et joskus asiat tapahtuis helposti.. Ja et jaksais paremmin. Malttais mielensä. Olis tosi zen. Ees joskus.. Onks kaikki aina itsestä kiinni?  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat