Olemme tänä viikonloppuna taas ulkoilleet Napsu-koiran kanssa paljon, kuten joka viikonloppuna. Mutta tällä kertaa retket lähimetsään tuottivat ilon ja virkistyksen sijaan ahdistusta ja surua.

Koska meidän lähimetsää ei enää ole.

Olen täällä blogissakin hehkuttanut usein maalla asumisen ihanuutta - sitä onnea, kun kotiovelta on metsään vain viisi minuuttia. Näin oli vielä viime viikkoon saakka.

Muutama kymmenen metriä kotoamme aukesi varjoinen, vehmas metsikkö, joka oli luonnontilassa. Siellä oli kaatuneita puunrunkoja, sammaleisia kivenlohkareita ja muurahaispesiä. 

Muistan kun ensimmäisen kerran osuimme tuolle metsäpolulle yhdeksän vuotta sitten. Kuopus matkusti vielä rattaissa, joiden kanssa ei pehmeää polkua kovin kauas päässyt. Kolmevuotias esikoinen tepsutteli polkua pitkin hieman liian pitkälle ja jouduin huhuilemaan hänet takaisin.

Tuon jälkeen retkeilimme lähimetsässä monta kertaa viikossa. Keväisin aloitin metsän kautta juoksulenkit heti, kun lumi oli sulanut polulta. Kesäisin oli ihanaa pujahtaa paahteelta suojaan isojen, vanhojen kuusten varjoon.

Napsukin aloitti lähiseutuun tutustumisen metsiköstä käsin. Aivan pienenä pentuna se ei ensin jaksanut kulkea edes ensimmäiselle kaatuneelle puunrungolle asti.

Myöhemmin samosimme metsikössä koiran kanssa aamuin illoin niin usein, että opin ulkoa jokaisen kivenmurikan ja juurakon. Kuljimme metsässä myös pimeässä taskulampun valossa, eihän siellä ollut mitään pelättävää.

Viime vuonna naapurit puhuivat, että metsikkö aiotaan kaataa. En jotenkin ottanut huhuja todesta. Olisi kannattanut.

Järkytykseni oli valtava, kun metsätyökoneet tulivat. Seurasimme lasten kanssa hiljaisina, kuinka päivä päivältä puita kaadettiin pidemmältä ja pidemmältä.

Eilen kävelin hakkuuaukion läpi ja yritin suunnitella, mistä jatkossa kulkisimme koiran kanssa. Yllätyin kuinka surullinen, ahdistunut ja haikea olo minulla oli. Tajusin, että taustalla taitaa olla muutakin.

Pääsin ahdistuksesta eroon käsittelemällä tunteitani seuraavan metodin avulla, jonka opin jo vuosia sitten self help -kirjailijoiden kruunaamattoman kuninkaan, John Grayn eräästä teoksesta. (Tiedän että moni saattaa naureskella self help -kirjoille, mutta itse olen saanut niistä apua.)

Aloin käymään läpi negatiivisia tunteitani, yksi kerrallaan. Grayn mukaan tie tasapainon löytämiseen kulkee kielteisen tunteiden tunnistamisen kautta. Kielteisiä tunnetiloja on 12:

  1. Olen vihainen
  2. Olen surullinen
  3. Olen peloissani
  4. Olen pahoillani
  5. Olen turhautunut
  6. Olen pettynyt
  7. Olen huolissani
  8. Olen hämmentynyt
  9. Olen kateellinen
  10. Olen loukkaantunut
  11. Olen kauhuissani
  12. Olen häpeissäni

Tutkin jokaista näistä tunteista ja pohdin miksi olen vihainen ja miksi olen surullinen. Grayn mukaan viha on yleensä reaktio johonkin, mitä on tapahtunut ja suru taas reaktio siihen, että jotain ei ole tapahtunut.

Jokaisen tunteen tutkimisen aikana mietin mitä haluan, mistä pidän, mitä toivon ja mitä tarvitsen. Prosessin lopuksi kävin myös läpi sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja onnellinen.

Tunteita tutkiessani tajusin, että suren kaiken katoavaisuutta. Puiden hakkuu, lasten kasvaminen ja oma ikääntyminen ovat siitä konkreettinen esimerkki. Tajusin että olen myös hämmentynyt ja pahoillani joistain töihin liittyvistä asioista. Kateuden tunteitakin itsestäni tunnistin.

Lisäksi tiedostin minua alati kalvavan huolen siitä, ettei läheisilleni vain tapahtuisi mitään. Olen parantumaton murehtija ja huolehdin jatkuvasti läheisten ihmisten hyvinvoinnista, vaikka kaikki on ihan hyvin.

Olen ennenkin käynyt läpi tällaisen prosessin kautta tunteitani, kun minua on vaivannut jokin, jota en ole oikein tunnistanut. Tällä kertaa, kuten aina aiemminkin, pääsin nimettömästä taakasta eroon.

Tänään lähdin koiran kanssa uudestaan lenkille mutta toiseen suuntaan. Kyllä me vielä löydämme sieltä uuden, mukavan reitin.

Miten sinä käsittelet nimetöntä ahdistusta tai tuntemattomia kielteisiä tunteita?

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | YouTube | Snapchat @ruuhkavuodet

Kommentit (4)

KK

Otan osaa lähimetsän kaatamisesta. Menee vuosikymmeniä jopa että metsän tuntu palaa puuston kasvaessa. Itsellekin 'omat' metsät todella tärkeitä paikkoja. Sieltä löytää kauneutta, vihreyttä, rauhaa, luontoelämyksiä ja terveyttä. Toivotaan että löydätte lähistöltä uusia kivoja maastoja.

Tuumailija

Hei! Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksestasi. Valmistelen juuri puheenvuoroa aiheesta "Murehtimisesta mielenrauhaan" joten luon juttusi ilolla. Elämä muuttuu ja toisaalta on samaakin. Itse pitää sitten vaan sopeutua 😁

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos kommentistasi :) Mukavaa, mikäli kirjoituksestani oli sinulle apua.

Itse asiassa tykkään muutoksista ja aika ajoin haen niitä aktiivisesti ihan itse. Mutta pidän niistä muutoksista, jotka voin itse valita. Tällaiset muutokset, joihin itse ei voi vaikuttaa, on vaikeampaa hyväksyä.

Aurinkoista kevään jatkoa sinulle!

Kirjoitan blogia 12-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Huom! Uraäidin Ruuhkavuodet -blogi on nyt Sulassa sovussa!

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin | Snapchat (Aino): @ainomarja

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. Kauneudenhoitoa, hyvinvointia, kavereita, haaveilua, koulua ja työtä, shoppailua ja penninvenyttämistä – sitä kaikkea on nelikymppisen äidin ja 13-vuotiaan tyttären vauhdikas elämä.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram