Kommentit (10)

Vierailija

Itse olen myöskin ainoa joka hoitaa isääni. Siihen päälle työt, perhe, lapset ja heidän harrastuksensa, mies, joka ei välitä mistään. Kohta ei enää jaksa.

Nuorimmainen

Hassua, minä taas olen äitini äkillisen kuoleman jälkeen useasti hiljaa mielessäni toivonut, että todellakin olisin ainut lapsi. Jos olisin, niin en uskoisi kokevani tilannettani yhtä epäoikeudenmukaiseksi. Ehkä kaikki olisi ollut myös helpompaa.

Minä siis olen nuorin lapsi kolmesta. Täyssisarukseni ovat kumpikin olleet liki täysi-ikäisiä syntyessäni. Elinkin lapsuuteni käytännössä ainoana lapsena kolmistaan isän ja äidin kanssa. Olin helppo ja mukautuva lapsi, joka usein pelkäsi isosisaruksiaan, kun nämä tulivat maailmalta aiheuttamaan epäjärjestystä, tappelemaan ja riitelemään asioista ja osoittamaan mustasukkaisuuttaan. Muun muassa välttämättömyyden pakosta "vein" toisen poismuuttaneen sisarukseni huoneen kouluikään ehdittyäni, koska minulla ei omaa siihen asti ollut.

Toinen sisaruksistani palasi lopulta kotiin, kun minäkin olin jo muuttanut omilleni toiselle puolelle Suomea. Paljastui, että tästä iäkkäästä opintonsa keskeyttäneestä ei ollut vanhemmilleni mitään apua eikä tukea vaan äiti jatkoi hänen auttamistaan ja raportoi välillä minulle, miten tämä lähti heti kylille, jos pyysi vaikka ikkunoiden pesuun apua.

Toinen sisaruksistani on valmistunut opettajaksi. Hän asuu edelleen omillaan, on auttanutkin osaltaan tätä kotona asuvaa, mutta samalla tukeutunut minuun. Nuorena opiskelijana jouduin pisteyttämään kokeita puhelimessa, kuuntelemaan sisareni samoja hyvin rankkoja luulosairaita valituksia kuin äitikin, ottamaan selville julkisen liikenteen aikatauluja ja yhdessä vaiheessa jopa maksamaan sisareni laskuja puhelimen välityksellä nettipankissa hänen tunnuksillaan. Lopulta väsyin ja rajoitin yhteydenpidon minimiin. Salasin väsymykseni äidiltäkin.

Puolitoista vuotta sitten juuri kesälomani alussa sain yhtäkkiä jälleen vanhempieni luokse lomailemaan menneeltä opettajasiskoltani puhelimeen tekstivistinä esirukouspyynnön. (En ole itse mitenkään uskonnollinen.) Äitiäni vietiin sairaalaan. Pääsin toiselta puolelta Suomea paikalle samana päivänä, tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta seuraavana aamuna äiti kuoli. Vasta hänen kuolemansa jälkeen sain vähitellen tietää, että lomanviettäjä oli seurannut äitimme tilan järkyttävää huononemista kotona jo kaksi viikkoa. Se mitä minä olin luullut äkilliseksi sairauskohtaukseksi olikin jo toinen iso sydäninfarkti.

Nyt yritän pitää huolta isästämme. Tietenkin yksin. Kotona edelleen asuvasta veljestäni isä huolehtii niin paljon kuin jaksaa, hoitaa niitä taloustöitä joita äiti ennen teki. Opettajasisareni puolestaan kertoo kaikille sukulaisille, miten hän on ennen tehnyt kaiken ja nyt on minun vuoroni.

Voi kuinka toivonkaan, ettei minulla olisi sisaruksia. Aina silloin tällöin haaveilen, millaista olisi, jos olisi normaalit sisarukset, jotka olisivat vähintäänkin äidin jo kuoltua ryhdistäytyneet ja alkaneet hoitaa asioita kanssani. Mutta sitä nämä kaksi eivät todellakaan tee. Opettajasisareni ainoastaan huolehti, että sai varmasti perinnöstä hänelle kuuluvan osan ja esitti vieraalle pankin lakimiehellekin koko ajan epäilyksiä, miten minä varmasti yritän häntä huijata tai muuten käyttäytyä epärehellisesti. Siinä kaikki.

Vierailija

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittama.  Tosin parisuhde on vielä olemassa mutta sen hoitamiseen ei ole kyllä panostettu enää vuosikausiin.  Perhe (neljä lasta) ja vanhempani ovat vieneet aikani täysin. Yli 10 vuotta olen hoitanut muistisairaita vanhempiani. Isä kuoli vuosi sitten ja nyt on vielä lähemmäs 90 vuotias äiti omassa kodissaan. On liian hyväkuntoinen saadakseen palvelukotipaikkaa mutta ilman apua ei pärjää. Onneksi on olemassa kotipalvelu jonka kanssa yhteistyötä tehden on vielä pärjätty. Mutta kyllä minä niin kaipaisin vastuun jakajaa.

Samassa veneessä

Elämän jakamia kortteja ei voi paljonkaan valita. On pelattava niillä, joita eteensä saa.

Sinun suurin korttisi näyttää olevan se, että olet ainokainen. Annatko sen hallita?

Omaa ja äitisi tilannetta et voi radikaalisti muuksi muuttaa, mutta hiukan ehkä vaikutuksia suunnata voi aina.

Riittäisikö äidillesi esimerkiksi palvelutalopaikka läheltäsi. Siinä säilyisi tietty hajurako ja molemmilla itsenäisyys. Lähellä hänen asioidensa hoitaminen ja tapaamiset olisivat kuitenkin kaikkein vaivattominta sovittaa omaan elämään.

Kävijä

Tärkeä aihe. Mutta tiedän että moni iäkäs pari olisi halunnut enemmän kuin yhden lapsen, mutta enempää ei tullut. Siinä mielessä tuo kysymys on vaikea. Ehkä ennemmin olisi tärkeää miettiä mistä saat tukea sekä äitisi että omaan jaksamiseesi. Olisiko jollain kotikaupunkisi järjestöllä tai seurakunnalla vapaaehtoinen joka kävisi esim kerran viikossa tai kahdessa katsomassa äitäsi? Löytyisikö kerhoa joka kiinnostaisi? Pääsisikö äitisi silloin tällöin tilapäisesti johonkin hoitokotiin, jossa olisi myös muita vastaavassa tilanteessa eläviä ja sinä voisit hengähtää? Ota ystävällisesti puheeksi äitisi kanssa jos et ole valmis ottamaan häntä luoksesi. Olisiko turvaranneke mahdollinen? Käy puhumassa kuntasi sosiaaliohjaajan kanssa tai ota yhteys seurakunnan diakoniatyöntekijään. Heillä on myös tietoa mihin voisi kääntyä.

Vierailija

Ainoata lasta ei saa kasvattaa niin että uskottelee hänen olevan ainutlaatuisempi. Eikä yhtä lasta saa suosia sisarusparvesyakaan. Tuollainen kasvatus on lapselle haitallista. Itse olen tyytyväinen siihen että olen ainut lapsi.

Ruusun nuppu

Lapsia saadaan, ei hankita! Haluaisin todella 14-vuotiaalle ainokaisellemme sisaruksen, että voisi jakaa huolensa meistä vamhemmista tulevaisuudessa jonkun kanssa. Mutta toivon, että hän voisi tukeutua silloin muihin sukulaisiin, esim. läheisiin serkkuihin. On ollut ihailtavaa katsoa, kuinka yhteinen huolehtiminen vanhemmista lähentää sisaruksia, kun mieheni on 16-vuotta itseään vanhemman siskonsa kanssa hoitaneet vanhempiensa asioita.

Vierailija

Ruusun nuppu kirjoitti:
Lapsia saadaan, ei hankita! Haluaisin todella 14-vuotiaalle ainokaisellemme sisaruksen, että voisi jakaa huolensa meistä vamhemmista tulevaisuudessa jonkun kanssa. Mutta toivon, että hän voisi tukeutua silloin muihin sukulaisiin, esim. läheisiin serkkuihin. On ollut ihailtavaa katsoa, kuinka yhteinen huolehtiminen vanhemmista lähentää sisaruksia, kun mieheni on 16-vuotta itseään vanhemman siskonsa kanssa hoitaneet vanhempiensa asioita.

Yhteinen huolehtiminen varmasti voikin lähentää sisaruksia ja sellaista tämä mielipidekirjoittaja ilmeisesti kadehtii ja kuvittelee omallekin osalleen, jos sisaruksia vain olisi.

Valitettavasti omasta ja muiden tarinoista olen oppinut, että on runsaasti hyvin itsekkäitä ihmisiä, jotka ovat valmiita jättämään kaiken yhden niskoille. Siinä ei todellakaan ikäjärjestyksiä kysellä eikä edes sitä, kenellä oikeasti olisi eniten varaa ja mahdollisuuksia auttaa.

Nämä tällaiset ihmiset ajattelevat vain omaa etuaan eivätkä ymmärrä laiminlyöntiensä lopullisia seurauksia. Minäkin jaksan vain suunnittelemalla, että sitten kun isääni ei enää ole, en ole enää missään yhteyksissä niin sanottuihin sisaruksiini. 

"Marttyyri"

Vanhempamme kuolivat nuorina tapaturmaisesti. Meitä on neljä sisarusta. Minä olen vanhin. Meillä on yksi naimaton, lapseton täti. Täti on muutaman vuoden päästä yhdeksänkymppinen. Hän asuu Helsingissä ja me veljen lapset ympäri Suomea. Kukaan meistä ei asu Helsingissä. Nyt täti tarvitsee paljon apua sydän-ja aivoinfarktin sekä alkavan dementiansa vuoksi. Lääkärikäyntejä on paljon. Minä olen luvannut olla mukana näillä lääkärikäynneillä. En vain arvannut, että näitä käyntejä on joskus viikottainkin. Jotenkin minusta tuntuu, että vastuu tädin hoivasta on yksin minulla, vaikka meitä on neljä. Kaksi sisarustani on sairaseläkkeellä ja nuorin vielä työelämässä. Koen epäoikeudenmukaiseksi, että joudun yksin hoitamaan tädin asioita. Joku on sairas ja toisella ei ole rahaa. Menoja ja harrastuksia  on sisaruksillani paljon. Itse olen ollut kolmen lapseni kanssa ilman minkäänlaista tukiverkostoa yli kolmekymmentä vuotta miehen ollessa matkatöissä. Tädin mielestä meidän velvollisuus on hoitaa häntä, koska emme joutuneet hoitamaan vanhempiamme. Itsestäni olisi myös helpompaa hoitaa asioita, jos olisin ainut veljenlapsi. Ei tarvitsisi ajatella, että toiset noukkivat vain rusinat pullasta. Pitäisi myös osata sanoa ei. Vierailut tädin luona ahdistavat myös minua joka kerta. Mieheni on huolissaan henkisestä jaksamisestani.

Saman kokenut

Vastaan koska olen  ollut samanlaisessa tilanteessa ja ymmärrän hyvin murheesi ja ajatuksesi.Muutaman vuoden ehdin miettiä ,että tällaistäkö tämä on ja eikö todellakaan mistään saa apua. Kaupungin kotipalvelun kanssa järjestetty  palaveri  toi sitten hoitosuunnitelman ja alkoi heidän päivittäiset käyntinsä äitini luona.Lisäksi hän sai ,turvarannekkeen,ruokapalvelun ja kerhopäivän. ja vielä vapaaehtoisen "ystävänkin" käymään säännöllisesti. Jatkuva huoli ja raastava velvollisuuden tunne itseltäni väheni  ja pystyn tällähetkellä elämään hiukan omaakin elämääni. Kaikenlaista järjestettävää ja tekemistä jäi vielä minullekin päivittäin ja viikottain,567825 aivan tarpeeksi. Paljon apua saa yhteiskunnalta ,jos vaan huomaa pyytää. Iäkkäällekään ihmiselle ei palveluja juuri muuten tarjota

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat