Kommentit (2)

Kahden enkelin äiti

Olemme joutuneet kohtaamaan kahden pienen lapsemme kuoleman. Ensimmäisestä on aikaa reilu yhdeksän vuotta ja toisesta neljä vuotta. Molemmat ovat olleet erilaisia järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäisellä kerralla kuollut lapsi oli vaikeasti vammainen, ja jäimme suurelta osin asian kanssa yksin. Kävin ensimmmäisen vuoden aikana hänen lyhyttä elämäänsä läpi valokuvien kautta, tehden muistokirjaa. Vasta ihan viimeisenä pystyin kirjoittamaan kuolemasta ja sitä edeltävistä päivistä, sekä hautajaisista ja niistä tunteista miltä lapsen kuolema oli minusta äitinä tuntunut, kuinka se kaikesta huolimatta oli raastanut sydämen rikki. Mutta kirjoittaminen auttoi ja vuoden jälkeen alkoi toipuminen. Toisella kerralla pienen lapsemme kuolema oli äkillinen. Illalla hän oli nukahtanut vatsani päälle, josta olin nostanut sänkyynsä nukkuvana ja aamulla hän oli kuollut. Sillä kertaa yhteiskunta tarjosi apunsa ja kävimme vuoden verran pari kertaa kuukaudessa puhumassa tuntemuksista mt-neuvolassa. Puhuminen auttoi, kun oli joku jota ei tarvinut miettiä, että miten kuulija kestää kuulemansa. Tämä tapahtuma ajoi pahimmillaan myös parisuhteemme kriisiin, kun ei kummankaan mielenterveys ollut vahvimmillaan ja ei riittänyt voimavarat toisen huomioimiseen. Olimme jo valmiit lähtemään eri teille, mutta päätimme kuitenkin vielä kerran keskustella asioista. Lähes jo kadotettu rakkaus toista kohtaan löytyi yhteisen tahdon avulla ja puhuen, keskustellen, kuunnellen, arvostaen, anteeksi pyytäen ja anteeksi antaen yhteinen tahto palasi vahvempana kuin koskaan. Toisen lapsen kuolema aiheutti minulle äitinä kuitenkin trauman, joka ei vieläkään ole varsinaisesti purkautunut. Kriisireaktiot ja surun olen läpikäynyt keskustellen ja se auttoi silloin kun tunteet olivat herkimmillään. Mutta tuosta traumasta en tiedä tuleeko se koskaan pintaan vai jääkö loppuelämäksi johonkin alitajuntaan liian rajuna muistettavaksi ja läpikäytäväksi.

Ria Hafren

Meinasin kirjoittaa siitä, kun tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni rapussa (tultuaan perässäni samalla ulko-oven avauksella kerrostalossamme) vuonna 2007. Se on pahinta mitä elämässäni on tapahtunut. Tapahtumasta on vieläkin arvet otsassani ja nenässäni.

Mutta minulle tapahtunut tuntuu pieneltä verrattuna siihen, mitä sinä Kahden enkelin äiti , olet kokenut. Minä en kuollut. Minulta ei mennyt näkö (vaikka olisi voinut mennä). Kesti 1,5 vuotta toipua pahoinpitelystä. Ahdistuksesta ja masennuksesta. Nyt, yli 8 vuotta myöhemmin, tapahtuma nousee mielen vain silloin tällöin.

Lapsen kuolemasta ei varmaan "toivu" ikinä. Sinulta on kuollut 2. En voi sanoa: "Ymmärrän miltä sinusta tuntuu." Sitä ei voi ymmärtää muu kuin sellainen, joka on kokenut saman.

Ainut lapseni, tyttäreni on 38 v. Välillä olen huolissani siitä, että hän voisi kuolla. Ajaa työnsä ja harrastuksensa takia paljon autolla. Puhuen kännykkäänsä (jopa niin, että ei pidä kumpaakaan kättä ratilla, kun on käsillä-puhuja, niin kuin minäkin). - Jos tyttäreni kuolisi, ajattelisin: "Nyt minulla ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää!" Mutta ON! Minulla olisi tyttärentyttäreni ja hänen isänsä (paras vävypoika ikinä :0).

Kun elämässä tapahtuu jotain todella hirveää, sitä jopa ajattelee itsemurhaa. Mutta eräänä päivänä sitä huomaa, että iloitsee ja nauttii jostain pienestä asiasta: Auringon lämmöstä, kukasta, pienestä pupusta polun varrella kävelylenkillä, kanssaihmisen lämpimästä sanasta, Kodin Kuvalehdestä, koskettavasta elokuvasta TV:ssä...

Rakas Kahden enkelin äiti!

SINÄ tulet olemaan ajatuksissani piiitkään! Toivottavasti tunnet, että lähetän sinulle henkisiä halauksia...

Ria

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat