Kommentit (9)

Lapsi 1959

Tiedän mistä on kysymys, olin myös 50-60-luvulla monta kertaa sairaalassa yksin, vieraassa kieliympäristössä Helsingissä. Hyvä että asia ottaa esille. Kiitos

Jag var på sjukhus många gånger under 50- och 60-talet ensam och dessutom i en främmande språkmiljö. Senare i livet kände jag av övergivenhetsproblematiken som kopplades till dessa vistelser på sjukhus och hur de vuxna förhöll sig till saken. Tack för att du tar upp ämnet!

Varhaislapsuus letkuissa

Hyvä nostaa tällainenkin asia esiin. Nykyisin, onneksi, lasta ei enää jätetä yksin sairaalaan, vaan vanhemmilla on mahdollisuus olla läsnä niin paljon kuin se lapsen voinnin kannalta ja omien resurssien osalta on mahdollista.

Erilaisia kiintymyssuhdeteorioita luettuani olen monasti miettinyt, miten ihmeessä olen selvinnyt siitä, että vietin elämäni ensimmäiset kuukaudet, yli puoli vuotta, sairaalassa ajoitain tehohoidossa ja vuoroin taas tavallisella osastolla. Sain ravinteet hyvin pitkään letkujen kautta ja minusta lähti muitakin erinäisiä letkuja ja putkia, leikkaushaavat eivät ottaneet parantuakseen ja uusia tehtiin, stuntit tulehtuivat ja niitä vaihdettiin.

Omat vanhempani saivat ottaa minut syliin tai ylipäätään koskettaa minua vasta ollessani yli puolivuotias, sitä ennen hoitohenkilökunta vastasi kaikesta läheisyydestä ja kosketuksesta, jota sain - enkä usko sen seitsemänkymmentäluvun alussa olleen kovin emotionaalisesti painottunutta, vaan lähinnä minulle tehtiin erinäisiä lääketieteellisiä hoitotoimenpiteitä. Luulisi tämän kaiken vaikuttaneen psykologiseen kehitykseeni, erittäin dramaattisestikin, mikäli kiintymyssuhdeteorioihin on luottamista.

Tunnistan kyllä sen, että minulla on ajoittain voimakas menettämisen pelko ja että huomaan monasti pyrkineeni jollain tavoin miellyttämään läheisiä ("Älä vaan jätä!") ja että toisaalta aktiivisesti karistamaan lähelle pyrkiviä luotani ("En halua kiintyä, etten sitten menetä"). Voisi kuitenkin kuvitella, että muutakin emotionaalista hallaa moisesta varhaislapsuuden kokemuksesta olisi koitunut - semminkin, kun vielä nelivuotiaana jouduin sairaalaan leikkaukseen. Ehkä se, että minun on vaikea uskoa kenenkään aidosti pitävän juuri minusta, liittyy jotenkin tähän..?

Vierailija

Vuosia sitten tapahtunut lapseni sairaala reissusta haluan sanoa, että olen vieläkin kiitollinen saadakseni olla lapseni luona sairaalassa yötä kun hän joutui tiputukseen viikoksi

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Karuja muistoja teillä, Lapsi 1959 ja Varhaislapsuus! Ja Vierailija, todella tärkeää varmasti sekä sinulle että lapselle saada olla sairaalassa. On kyllä ollut hurjaa, että lapset joutuivat olemaan pitkään ilman vanhempiaan sairaalassa. Epäilemättä se vaikuttaa. Mutta kun psyykeään oppii tuntemaan, omiin toimintatapoihin voi myös paremmin tarttua.

Rauni

Sairastuin kuusivuotiaana pikkulavantautiin ja jouduin sairaalaan kolmeksi viikoksi. Ensimmäisenä iltana olin niin heikko, etten jaksanut surra yksin jäämistäni; lienenkö oikein edes ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

En  muista varsinaista turvattomuuden tunnetta, mutta ikäviä muistoja on joitakin. Tällainen on esimerkiksi se, kun sairaalan täti hermostui minuun siitä, että en nukahtanut, vaan halusin päästä potalle.

Toinen ikävä tilanne oli, kun pari samaa tautia sairastavaa tyttöä olivat parantuneet niin paljon, että pääsivät kotiin. Sairaanhoitajatäti tuli iloisena kertomaan siitä heille. Minä olin siinä vieressä eikä hän kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minulla oli paha olla siitä, ettei ilouutinen koskenut minua.

Vierailijat eivät saaneet tartuntavaaran vuoksi tulla sisään sairaalaan; he olivat vain ulkona ikkunan alla. Äitini kävi siellä joka päivä minua tervehtimässä. Jos sairaalaan oli tuonut omia lehtiä tai leluja, ne piti jättää pois lähtiessä sinne tuhottaviksi. Muistan, kun yksi poika hätäpäissään antoi isälleen lehtipinon tämän vieraillessa. Jos tavaroita vei kotiin, ne piti keittää siellä. Nämä varotoimet olivat tosin hyvin ymmärrettäviä.

En osaa sanoa, millaisia traumoja sairaalakokemus on jättänyt minuun. Olinhan jo aika iso tyttö, jolle varmaan pystyi selittämään asioita. Pahalta tuntuvat vieläkin  nuo muuten mukavien sairaanhoitajien kohtelut tietyissä tilanteissa. Vieläkin tunnen usein joukossa itseni jotenkin ulkopuoliseksi, mutta saattavathan siihen vaikuttaa muutkin lapsuuden kokemukset.

Sairaalakokemuksestani on kulunut aikaa jo noin 60 vuotta, joten moni asia on tietenkin muuttunut.

Vierailija

Minun lapseni 1,4 v asuu edelleen sairaalassa ja yhteiskunnan takia emme ole saaneet häntä kotiin. Olen hänen luonaan joka päivä. Lisäksi vielä yritän olla läsnä lapselleni kotona. En tiedä, voiko rakastaa liikaa, välillä tuntuu siltä :) sairaalassa oleva lapseni ei näe itkevää äitiä tai väsynyttä äitiä. Hän pääsee syliin koko ajan ja häntä suukotetaan ja halataan taukoamatta. Minä pelkään menettäväni hänet, hän vain hymyilee ja istuu sylissä. Kotona oleva lapseni näkee itkuisem, väsyneen äidin, joka räjähdyksen jälkeen kertoo: minä rakastan sinua. Hänetkin pelkään menettäväni. Mutta eri tavalla. Henkisesti.

yksinäinen pieni tyttö

Olin 5 vuotiaana useita kuukausia Invalidis.hoidettavana ei käynyt kukaan katsomassa eikä hellimässä. Usein itkin peiton alla vierastunnin aikana kun muille lapsille tuli äiti tai isä tervehtimään. Nyt vanhempana kaikki ikävät asiat mitä jouduin kokemaan sairaalassa ovat palautuneet kirkkaana mieleeni tuolta ajalta. Lapsi tarvitsee aina äidin tai isän turvan joutuessaan sairaalaan.

Vierailija

Jari kertoo niinkuin muistaisi kaiken, mutta eihän 2 v voi muistaa tapahtumia? Varmaan äiti on kertonut myöhemmin kuka oli käynyt päivittäin katsomassa, miten hän oli käyttäytynyt sairaalassa ja miten kotiin tultuaan😀

Arpijalka

Olin 2 vuotta ja 4 kk. Kun matkustin Keskipohjanmaalta leikkaukseen synnynnäisen molemminpuolisen lonkkaluksaation vuoksi. 1963 tehtiin 4 leikkausta, 1964 5 leikkausta, 1965 1, 1967 1 sitten seuraavat 71 ja 2 leikkausta 72. Äidin sisko joka asui Helsingissä kävi minua katsomassa. Ihania hoitajia oli Ulla, Sinikka yms. Alkuajoista en muista mitään. Mielestäni mitään traumoja ei jäänyt kuin ehkä se että peittelin itkua pitkään. Sitkeäksi kai nuo reissut ja sen jälkeenkin tehdyt leikkaukset ovat minut tehneet. Onneksi nykyään on toisin ja homma hoidetaan tyynyhoidolla eikä lapsia eroteta vanhemmista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat