Sivut

Kommentit (17)

Vierailija

Miksi anoppi aiheuttaa avioriitoja? Onko teillä puolison kanssa eri näkemys anopista? Jos on, pitäisikö selvittää voivatko teidän näkemyksenne lähentyä, ja elleivät voi, mitä sitten?

Anoppi on se mikä on ja tuskin muuttuu. Teidän pitää keskenänne selvittää se, miten asiaan ja anoppiin suhtaudutte. En osaa ajatella että anoppi pelkästään voisi olla syy avioerolle. 

Vierailija

Kannattaa yrittää vähentää kontaktia. Ei mitenkään siten että hän huomaa vaan pikkuhiljaa. Kun soittaa, valitat kiirettä... lupaat soitella myöhemmin (vaikkapa sitten viikon -kahden päästä).

Jos joudut kuuntelemaan, katkaise puhelu 5-10 min jälkeen "oioi, ruoka taitaa palaa pohjaan, soitellaan uudelleen, hei!" tms.

Vähennä näkemisiä. "voi ollaan flunssassa, ei päästäkään/ei kannata tulla" "meillä onkin vieraita silloin, sovitaan muu aika..." jne. 

Tärkeintä ettet anna huonokäytöksisen anopin tulla sinun ja miehesi väliin. Jokaisella oma elämä ja jos (periaatteessa) perheenjäsen/sukulainen on hankala, pitää omasta jaksamisesta ja saman talouden ihmisistä pitää se ensisijainen huoli. Tämä ei silti tarkoita etteikö voisi hädän tullen auttaa ja aina joskus kuunnellakin -kun jaksaa. 

Jaksua ja tsemppiä! 

Vierailija

Ei anoppisi tule miksikään muuttumaan, ehkä vain kärjekkäämmäksi kuten moni vanhetessaan. (Toki toisensuuntaistakin kehitystä esiintyy). Miksi pitäisi jatkuvasti ottaa vastaa ikävää ja pahansuopaista puhetta joltakin ihmiseltä? Sukulaiseltakaan? Pohtikaa ja puntaroikaa tätä asiaa kotona keskenänne ja tehkää sitten ratkaisu. Kertokaa anopille miten koette hänen puheensa ja sanokaa, että jollei hän vaihda tapaa, ette ole enää hänen kanssaan tekemisissä. Ja sitten todellakin toimitte sen mukaan kuin hänelle kerroitte. Jos miehesi haluaa olla äitinsä kanssa yhteyksissä, voitte sopia että hän soittelee ja käy ihan ”omaan lukuunsa”. Ei kannata antaa lapsillekaan sellaista mallia, että ihmisen kuuluu antaa jonkun pahansuopaisen ihmisen ilkeillä ilman seuraamuksia. Itseään saa suojella ja kunnioittaa; se vaatii joskus tiukan rajan laittamista sellaisille ihmisille, jotka eivät tunnista toimintatapojaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kannattaa yrittää vähentää kontaktia. Ei mitenkään siten että hän huomaa vaan pikkuhiljaa. Kun soittaa, valitat kiirettä... lupaat soitella myöhemmin (vaikkapa sitten viikon -kahden päästä).

Jos joudut kuuntelemaan, katkaise puhelu 5-10 min jälkeen "oioi, ruoka taitaa palaa pohjaan, soitellaan uudelleen, hei!" tms.

Vähennä näkemisiä. "voi ollaan flunssassa, ei päästäkään/ei kannata tulla" "meillä onkin vieraita silloin, sovitaan muu aika..." jne. 

Tärkeintä ettet anna huonokäytöksisen anopin tulla sinun ja miehesi väliin. Jokaisella oma elämä ja jos (periaatteessa) perheenjäsen/sukulainen on hankala, pitää omasta jaksamisesta ja saman talouden ihmisistä pitää se ensisijainen huoli. Tämä ei silti tarkoita etteikö voisi hädän tullen auttaa ja aina joskus kuunnellakin -kun jaksaa. 

Jaksua ja tsemppiä! 

Minusta vihjailu ja valehtelu on huono menettelytapa. Rajaton ja tolkuttomasti toimiva ihminen tarvitsee eteensä selkeitä peilejä: avointa ja rehtiä palautetta. Ei vihaista eikä ilkeää, mutta suoraa puhetta siitä, miltä hänen toimintatapansa tuntuu.

Emilia

Itse katkaisin välit anoppiin totaalisesti jo 14 vuotta sitten, kun sain tarpeekseni haukkumisesta (minun haukkumiseni vielä siedin, mutta kun mukaan vedettiin vanhempani ja jopa kummini, niin sitten meni kuppi nurin). Tein miehelleni selväksi, että hän valitsee joko äitinsä tai minut (joo, karua ja tylyä, tiedän), mutta oma mielenterveyteni ei olisi enää kestänyt sitä tilannetta. Mieheni valitsi minut ja on sen jälkeen käynyt kotonaan tasan kerran - pikkusiskonsa ylppäreissä. 

Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse miettiä, millä tuulella hän on milloinkin. Vierailut olivat henkisesti niin raskaita, että tulin fyysisesti pahoinvoivaksi jo 10 km ennen anoppilaa, eikä tarvitse kuunnella jatkuvaa valitusta siitä, kun ei käydä ja miksi ei käydä ja koska tullaan seuraavan kerran.

Tiedän, että olen ilkeä ja monen mielestä estän lapsiani tuntemasta isoäitiään. Kyllä, niin olen ja niin estän. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt - kuten minäkin. Minulla on oikeus ja velvollisuus suojella paitsi itseäni, myös lapsiani. 

23 vuotta naimisissa

Minä en ole vuosiin käynyt kylässä anopin luona hänen loukkaavien puheidensa takia. Mieheni on hoitanut vierailut lasten kanssa.  Anoppi ei ole käyttäytymistään silti muuttanut. Lopulta anoppi sai kotiimme porttikiellon ja sen antoi hänen oma poikansa. 

Heluna

Minä en ole koskaan kelvannut anopilleni, koska en ole lääkäri kuten hänen toinen miniänsä, toki olen toimitusjohtaja mutta mikään ei riitä. Hääpäivänäni hän sanoi minulle päin naamaa ettei tule koskaan hyväksymään minua miniäksi, koska (mielistelevä) siskoni olisi ollut parempi vaihtoehto. Onnekseni mieheni puuttui heti asiaan ja teki äidilleen selväksi että hän menee kanssani naimisiin, halusi hän tai ei. Anopista ei kuulunut aikoihin mitään, ja kun menimme hänen luonaan käymään, hän alkoi taas arvostelemaan minua, silloin sanoin hänelle että nyt riittää, en suostu olemaan hänen sylkykuppinaan. En ole vuosiin ollut anoppini kanssa missään tekemisissä, mieheni käy harvakseen hänen luonaan. En ole katunut päätöstäni, ihana tunne kun pääsin hänestä eroon, elämä on paljon helpompaa meille kaikille. Ihanat ystävät ovat korvanneet anoppini täysin <3

Leijonaemo

Meillä anoppipuoli oli aika tyranni. Puhui pahaa suoraan puhelimen välityksellä meistä,sekä miehen isästä. Haukkui miehen muita sisaruksia. Sanoi suoraan,että on pakko kaataa tää kaikki "paska" mieheni niskaan. Mieheni yritti sanoa kauniisti,voisko lopettaa negatiivisen ajattelun. Ei ottanut kuuleviin korviinsa. Lopulta minä otin asian puheeksi anoppipuolen kanssa,kun alkoi jo vaikuttamaan miehen mielialaan ja meidän perhe-elämään anoppipuolen käytös. Riitahan siitä tuli,koska en olisi saanut millään lailla puuttua asiaan. Nuorimmaisemme oli tuolloin reilu kuukauden,joten hormonit vaikuttivat ja sanoin todella suorat sanat. Sen jälkeen ei olla oltu yhteyksissä. Mieheni isä ja anoppipuoli asuvat  500km päässä meistä. Kerran olemme käyneet sielä ja anoppipuoli oli lähtenyt pois ,kun olimme sinne tulossa. Ei kuulemma ollut valmis tapaamaan/sopimaan vuoden takaisia asioita. Hyvä,että puutuin. Sen jälkeen perhe-elämämme on taas rauhoittunut ja vaikuttanut kaikkeen positiivisesti.

Tuulimylly

Oma tilanteeni on niin kuin nim. "leijonaemolla". Tein ratkaisun, että nyt riittää. Meidän elämä on meidän, päätöksineen kaikkineen. Olemme ihmisrakkaita ja leppoisia, välittäviä. Tämän kasvatuksen myötä myös lapsilla käy kavereita ja meillä ystäviä. Mustasukkaisuus näkyi ja oli raskasta. Itse olin kaiken paha, kun olin "vienyt" hänen poikansa. Käytös oli aivan sairasta. Anoppi ei ymmärrä, että hakisi apua itselleen. Syyttää ja näkee huonot puolet muissa. Itsellään niin paha olo, mutta sekin on muiden syytä.
Mutta lapsia en ole kieltänyt olemasta tekemisissä mummon kanssa... ei tarvinnut. Lapset näkivät/kokivat, kuinka epäoikeudenmukaisesti ja julmasti kohteli äitiään... mummolaan ei halua kukaan.
Ympärillä ei ole enää montaa "arkunkantajaa". Ja niillä, ketkä jaksaa olla tekemissä (hänen lapset), on haastetta. Yrittävät "suorittaa velvollisuutensa". Jota minä en ymmärrä! Puhuvat ja tuskailevat seläntakana, mutta lopuksi levittelevät käsiään "miksipä se muuttuisi" ja koettavat jatkaa. Itselläni on vaikea joskus olla tekemisissä miehen sisarusten kanssa. Anoppi heijastuu välillä toisten käytöksestä,eleistä ja saa sisuskaluni ylösalaisin. Joo, jäi traumoja...

RV

Minä en ole koskaan kelvannut miniälleni, en osaa sanoa miksi. Suhteita lastenlapsiini hän ei ole kuitenkaan katkaissut, kiitos siitä. Syy voi olla käytännöllinen: hän pääsee omiin rientoihinsa lastenhoitoavun myötä, tai sitten hän ymmärtää, että lasten ja isovanhempien suhde voi olla antoisa ja rikastuttaa lasten elämäntaitoja. Harvemmin kuulee kenenkään kertovan ankeasta lapsuudestaan, joka johtui isovanhemmista. Miettikää, voisitteko rauhallisesti keskustella asianosaisten kesken ristiriidoistanne vanhempienne/appivanhempienne kanssa. Joskus jopa voi olla niin, että vanhemmalta väeltä tulee hyviä neuvoja tai kommentteja todellisista ongelmista, joille ydinperheessä ollaan tultu sokeiksi, jolloin sitten asiallinenkin asioihin puuttuminen koetaan häiriköinniksi. Itse ajattelen asiat sen mukaan, mikä lastenlapsille olisi parasta, vanhempien touhuilut ja hölmöilyt sinällään eivät niinkään jaksa enää kiinnostaa.

EK

Yllä olevat kommentit ovat mielestäni loistavia.
Vain itseään voi muuttaa. Kyllä pesäeron voi tehdä aivan lähimpiikin, kun toisessa vaakakupissa on oma terveys ja jaksaminen- oma hyvinvointi.
Kovia ja kivuliaita ratkaisuja. Itseään kannattaa/pitää kuunnella.

Rouva Pinkki

Voi, kuinka helpottavaa lukea muiden kokemuksista ! Olen lueskellut jonkun verran ihmisen persoonallisuuteen liittyen, ja anoppini on välttelevä, takertuva ja epävarma..

Hänellä kolme poikaa. Mieheni vanhin, ja asumme samalla paikkakunnalla anopin kanssa.

Anopilla ollut ilmeisen narsistiset vanhemmat. Hän saanut syyttä selkäänsä 13v asti.

Aina sama laulu, kuinka vanhemmat pilanneet hänen elämänsä jne. Tietyllä tasolla ymmärrän, mutta oma jaksaminen välillä vähissä.. Anopilla käytävä kerran viikossa "seurana". Kaiken hoitaa vielä itse, ikää yli 80v asuu omakotitalossa, toistaiseksi. Ainainen ruikutus "Kukaan ei koskaan käy..aina saa yksin olla"... Tässä tapauksessa se on oma valinta. Olemme ehdotelleet vanhusten päiväkahvikerhoa ym , ja eräs nainen anopin päiväkävelyllä ehdottanut puhelinnumeroiden vaihtoa, että voisivat soitella kävelylenkeistä.. Ei käy. "Sittenhän olisin vaivassa odotella, milloin toiselle sopii.. Haluan mennä milloin haluan.. "  Loputtomiin.

Kuinka joku ihminen voi olla noin ristiriitainen, että aina marisee yksinäisyyttään, eikä kukaan kuitenkaan kelpaa kaveriksi ? Mieheni on onneksi äidilleen sanonut, ettei me olla hänen kanssaan naimisissa, ja meillä oma elämä.

Anoppi ollut muutaman vuoden aikana meillä yötä ehkä kolme kertaa. Viimeksi oli heti aamupuuron jälkeen ilmiselvästi tekemässä lähtöä kotiinsa. Eli ei kuitenkaan jaksa olla toisten seurassa, vaikka aina sitä vinkuukin.. Anteeksi tämä valitus, en ollenkaan ole valittajatyyppiä, mutta aina ei vaan jaksa.. Työssäkäyviä kun vielä ollaan. Ja jos anoppi vielä olisi hengissä, kun 14 vuoden päästä jään eläkkeelle, en ala häntä hoitelemaan.. Sitä varten on ammattihenkilökuntaa. Missä niitä iloisia, elämänmyönteisiä, empaattisia vanhuksia on ? Sellaiselle voisin alkaa vaikka kaveriksi.. 

Kaija Inkeri

Ei anopin tarvitse muuttua, ellei hän itse halua. Vain itseään voi yrittää muuttaa, aina sekään ei onnistu. En ole tekemisissä ihmisten kanssa joista en pidä, en edes sukulaisten.

Miniä

Kiitos kaikille kommenteista, selvitimme anoppiasiat mieheni kanssa. Käyn anopin luona mahdollisimman vähän, ei kiinnosta negatiivisuus, itsekkyys ja ilkeys ja asioista jauhaminen ja toisena päivänä täysin päinvastainen mielipide asioista kuin toisena. Miehelle menee kyllä toisinaan läpi höpöpuheet, vaikka jotkut satuttaa kovasti. Anoppi kerran ihmetteli miksei meillä voisi olla hyvät välit, ei näe itseään ja käytöstään peilistä. Tiedän ettei hän muutu vaan käy pahemmaksi. Turvaan itseni hyvinvoinnin vetäytymällä kanssakäymisistä, mitä enemmän sen parempi. Nyt en ole kuullut vähään aikaan, ihme kun niin onnellinen olo, kun ei tule lokaa niskaan. Hyvää jatkoa kaikille!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat