« Takaisin keskustelujen etusivulle

Ihmisten kesken

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

kk_hallinta - 6.7.2007 13:47  (1/3)

Tarvitsemme toisiamme

Olipa surullista luettavaa nimimerkin Helinä (KK 8/07) kirjoitus. Ei vanhentuvien vanhempiensa auttamista tarvitse kokea velvollisuutena, vaan se voi olla itsestään selvää lähimmäisenrakkautta. Jo niin ei voi tuntea, on todella paljon omassa elämässä mennyt tunteettomasti.
Se, kuinka paljon lähimmäisiä on autettava, on sitten eri asia. Moni ihmisiä voi auttaa pienellä hymyllä ja ystävällisyydellä. Nykyisin tuijotetaan liian paljon hyvinvointiin, muista viis. On muistettava, että meistä kukaan ei tule toimeen yksin.
Inga

Vastaukset

kk_hallinta - 6.7.2007 13:49  (2/3)

Pirjoliisa kommentoi

Muistutat osuvasti, että lähimmäisenrakkauden ei tarvitse olla suuria tekoja. Jo ystävällinen sana, hymy tai kädenojennus lämmittää, saattaa jopa pelastaa lähimmäisen päivän. Pienet teot ovat jokaisen ulottuvilla.

helmistiina - 13.7.2007 10:54  (3/3)

On helppo sanoa, että vanhusten auttamisen pitäisi olla iloinen asia, jos itsellä ei sellaisia velvotteita ole. Valitettavasti se kädenpuristus tai hymy eivät riitä auttamaan vanhusta seuraavaan päivään eivätkä kaikki vanhukset ole herttaisia harmaahapsia, jotka tyytyvät siihen hymyyn.

Itse huolehdin iäkkäästä tädistäni, joka on ollut vuosikymmeniä leskenä, omia lapsia ei ole. Meitä serkuksia on paljon, mutta itse olen ainoa samalla paikkakunnalla asuva. Kunnan kotiapu toki huolehtii päivittäisistä rutiineista, mutta jonkun on huolehdittava kauppa-asiat, vietävä hänet lääkäriin, pankkiin, hiustenleikkuuseen. Ulkoilemaankin olisi mukava päästä ainakin kerran viikossa. Täti pysty liikkumaan omin avuin kotonaan, ulos hän ei pääse, ei edes postilaatikolle.

Muita sukulaisia hän tapaa lähinnä sukujuhlissa, tapaamiset ovat aina yhtä herttaisia, täynnä juuri niitä hymyjä ja kädenpuristuksia. En tiedä sitten, olenko julma ihminen, kun arjen pyörittäminen on minulle lähinnä velvollisuus, vaikken sitä hänelle tietenkään näytäkään, vaan pakotan itseni hymyilemään.

Joku tietysti kysyy, miksen järjestä hänelle laitospaikkaa. Laitokseen ei pääse ennen kuin on niin huonossa kunnossa, ettei pääse itse sängystä ylös. Sitä paitsi jokainen vanhus haluaa asuaa mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, se on ihan ymmärrettävää.

Omat vanhempani pärjäävät vielä suht hyvin, mutta odotan kauhulla sitä aikaa, kun he tarvitsevat yhtä paljon apua kuin täti. En tiedä, kestääkö avioliittoni enää sitä aikaa. Jo nyt tunnelma kotona on aika hyytävä niinä aikoina, kun täti tarvitsee tavallista enemmän apua.

Kirjailija Pirkko Saisio sai minut vapautumaan omantunnontuskista eräässä haastattelussa äitinsä kuoleman jälkeen. Siinä hän sanoi, että jokainen aikuiseen ikään ehtinyt nainen tuntee äitinsä kuoleman yhteydessä surun ohella väistämättä myös helpotusta. Siitä ei vain ole soveliasta puhua ääneen, ettei leimaudu huonoksi ihmiseksi.

» Ihmisten kesken