« Takaisin keskustelujen etusivulle

Ihmisten kesken

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

KK:n toimitus - 10.3.2011 9:52  (1/9)

Elämää työnarkomaanin kanssa

Haluaisin herättää keskustelua aiheesta, josta ei ole paljon puhuttu: millaista on elää työ­narkomaanin kanssa. Työnarkomaani kokee, että hän tekee kaikkensa perheensä hyväksi ja kieltäytyy siksi vastaanottamasta arvostelua tai keskustelun aloituksia aiheesta. Työnarkomaanin puoliso taas ei saa mistään sympatiaa, koska ihmiset ajattelevat, että hän valittaa turhasta. Onhan perheen talous turvattu toisin kuin esimerkiksi päihdeongelmaisten kanssa.

Työnarkomaanin kanssa eläminen voi kuitenkin olla todella rankkaa. Puoliso ja koko perhe jää ihan yksin. Jos perheessä on lapsia tai lemmikkejä, kaikki vastuu kaatuu puolison niskaan. Työlleen omistautunut ihminen oikeuttaa sen sillä, että perheensä eteen hän tässä vain raataa.

Työnarkomaani voi myös hallita puolisoaan rahalla. Hän on sitä mieltä, että kun hän kerran tienaa enemmän, toisella ei ole puheoi­keutta perheen asioissa. Työnarkomaani pakenee usein työhön jotakin, mutta mitä?

Nimimerkki Työhullun leski

Vastaukset

Vierailija - 11.3.2011 0:24  (2/9)

Poissaolevuus

Tervehdys kohtalotoveri

Sama tilanne täälläkin. Aiemmin elin päihdeongelmaisen kanssa, joka myös oli tämän tästä pitkiäkin aikoja poissa maisemista juomisensa takia. Muistan silloin aikoinaan ajatelleeni, kun kuulin jonkun valittavan työnarkomaanista puolisostaan, että mitä tuokin valittaa, kun puoliso sentään on ansiossa eikä rellestämässä ollessaan poissa kotoa. Nyt ymmärrän, että tilanne on ihan yhtä ikävä, on puoliso sitten juomisen tai työn takia jatkuvasti muualla. Minäkään en ymmärrä mitä puolisoni pakenee työhönsä. Taidan olla perin ikävä ihminen, kun kaikkien pitää minua paeta... Tai sitten vedän magneetin lailla puoleeni jotain sitoutumiskammoista ihmistyyppiä.

Nimimerkki Yksinäinen parisuhteessa

Vierailija - 11.3.2011 19:49  (3/9)

Vastuunpakoilua on monenlaista

Itselläni ei ole enää ongelmaa alkoholistipuolisosta. Hänestä jouduin eroamaan. Nykyinen puoliso ei ole addigti mihinkään suuntaan. Ajattelen että vastuuttaa voi ja pitää kaikensorttisia perhepinnareita. Ei työnarkomania ole sen hyväksyttävämpää vastuunpakoilua kuin muukaan. Ei raha ja talous ole koko totuus perheen hyvinvoinnissa. Minä ottaisin vaan puheeksi - kauniisti ja narisematta - enkä suostuisi lopettamaan vastaukseen, että perheen eteen tässä vaan raadetaan. Enkä siihenkään, että minulla ei olisi sanomista perheen asioihin siksi, että tienaan vähemmän tai olen kotona.

Vierailija - 13.3.2011 10:39  (4/9)

myy

se on vain semmonen juttu, että tuskin työnarkomaani on sitä itse edes oivaltanut, että hän on työnarkomaani, hän kokee tilanteen aivan normaalina, ja asiasta huomauttaminen on vain akkojen kaakatusta. kokemusta on. kun sinne kaaliin ei mene, että toisen kanssa voisi olla edes 1 päivän viikosta, ja toistuvasti pyydettynä, ja jatkuvasti tämä lupaus petettynä, niin ongelmat kasaantyvat vain eteen. ei se toinen tajua tekevänsä "hallaa" suhteelle.
siitä se sitten alkaa oma jaakobin paini ko.asian kanssa, periaatteessa eihän sitä toista voi kieltää tekemästä töitä, ja toisaalta taas kun koko perhe ja lähimmäiset siitä kärsii, miten asiaan puuttua.

ihmettelitte tuota, mitä sinne työhön oikeen paetaan, niin omassa lopulta pilalle menneessä suhteessani oivalsin avopuolisostani sen, että työ oli ainoa keino, millä hän koki saavansa arvostusta.
hän oli suuren maatalon poika, missä pidettiin isoa tilaa kaikkine maataloustöineen. hänet oli pantu maatilan töihin jo pikkulapsesta lähtien, äestämään peltoa, puimaan viljaa, tekemään AIV:ta, 12 -vuotias poika. hänen elämänsä on ollut aina työtä.päivittäin, ja joka ikinen kesä, kun koulua ei ollut, pellothan käännetään öisin.
ei hän tiedä muusta.toisaalta hän oli puheissaan nyt aikuisena hyvinkin katkera, että on joutunut perhetilallaan tekemään 40 vuotta ilmaiseksi töitä, tosaalta hän taas ei tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi. eli kova työmies hän on, siitä hänet tunnetaan, mutta hän on käsityksessä, että sillä se ihmisen arvo määritellään.
harmillista. lähimmäisellä kun ei oikein ole keinoja muuttaa tilannetta. asiasta puhuminen ei muuta mitään, jos joskus huomautin, että kotiin voisi tulla aiemminkin, kuin 21:30, ja olla edes sunnutaina pidempään aamuisin kotona, kuin 05:30.
elämä oli sitä, että kun tonen tuli kotiin, ensimmäinen kysymys oli "onko ruokaa",sitten hän meni suihkuun, ja käveli suoraan sänkyyn nukkumaan.puhuminen ei auttanut, tilanne paheni ja paheni ja lopulta kärjistyi niin,että oli enää yksi vaihtoehto.enhän päässyt koskaan kampaamoonkaan, jos toinen oli luvannut hakea lapset kerhosta,kaupassa yhdessä käynti isoja ruokaostoksia varten oli todella hankalaa, eihän kaupat ole auki kuin 21:00 asti, ja asiasta kysyttäessä kommentti oli "etkö pääse kauppaan muka itse, pitääkö aina olla käyttämässä".
eli tilanne paheni sitä enemmän, mitä enemmän asiaa koitti muuttaa tai siihen puuttua.hän siis koki hänen työnsä määrään puuttumisen vain napinana ja joka asiasta valittamisena.
tilanne kärjistyi kärjistymistään ja huonostihan siinä lopulta kävi.

mutta ei se ollut minun arvoistani elämää, tajusin, etten voi elää elämää olemalla toisen armoilla. meillä asiasta puhuminen ei auttanut, ei hän halunnut kuulla eikä ymmärtää, mitä vahinkoa hän itse aiehutti laiminlyömällä jatkuvasti perhettään. tajusin, että olen mielummin yksin yksinäni, kuin yksin parisuhteessa.eikä hän näytä olevan ainoa mies, joka satsaa elämänsä väärin.lapset eivät halua mennä hänen luokseen, hänellä ei kuulemma koskaan ole jääkaapissa edes ruokaa.ei maitoa, ei jugurttia lapsille edes iltapalaksi.
itse se pitää päättää, millainen elämä on elämisen arvoista elämää. tuo ei ollut minulle sitä. en halua kehottaa samanlaisiin ratkaisuihin, mutta haluan vain antaa näkökulmaa asian pohtimiseen.

Vierailija - 14.3.2011 10:24  (5/9)

työ- ym. narkomaniaa

Nyt kolahti! Tuohan oli kuin omasta - entisestä - elämästäni. Mies teki töitä hullun lailla ja urheili lopun aikaa. Kaikenlaista tunnustusta ja palkintoa, ihailua ja taivastelua saavutuksista riitti! Mutta ainoa, joka joskus siunaili minun - kahden lapsen äidin - osaani, oli oma äitini. Hänkin kyllä ihaili mieheni saavutuksia suureen ääneen. Minä väsyin ja yritin ottaa asiaa miehen kanssa puheeksi monta kertaa. Itku pääsi väsyneenä jo ensimmäisessä lauseessa, jota mieheni ei kestänyt. Hän lääkitsi stressiään alkoholilla ja siitä seurasi lisää napinaa kotona. Ehdotin perheasiainneuvottelukeskusta, mutta mies ilmoitti, ettei hänellä ole mitään ongelmaa. Ongelma on vain minulla. Miehen rooli isänä väheni kaiken aikaa ja minä koin itseni todella yksinäiseksi. Asia sitten eteni siihen pisteeseen, että mies bongasi uuden naisen, muutti pois kotoa ja haki eroa. Naiset hänen elämässään ovat vaihtuneet, mutta aikaa varmaan riittää niin työntekoon kuin urheiluunkin. Minulla on edelleen päävastuu lapsista. Olen sitä mieltä, että tilanteelle olisi voitu tehdä jotain rakentavaa, mutta mahdotontahan se on, kun ongelma on vain toisella... turha ero! No, elämäni on kutakuinkin järkestyksessä, ystäviä ympärillä, vakituinen työ ja lasten kanssa läheiset välit. Eli ei voi valittaa. Ja yksinäinen avioliitto opetti selviytymään hyvin arkipäivästä!
- muumimamma -

Vierailija - 20.3.2011 14:08  (6/9)

Työnarkomaanin oivallus

Entisenä työnarkkarina voin vain todeta, että tilannetta ei pysty muuttamaan kuin henkilö itse. Itselläni oli tilanne, että tein töitä jatkuvasti 24/7 ja halusin, että kaikki työhöni liittyvä on hoidettu tiptop. Johtotehtävät, vastuu, työnantaja ei koskaan puuttunut liialliseen työntekooni - kaikki nämä olivat osasyitä. Minulla meni todella pitkään oivaltaessani, että minua ei todellakaan kukaan syytä jos homma ei ole tänään valmis tai sanon pyytäjälle en ehdi nyt. Maailma ei kaatunut, töitä tehdään sen verran kuin on mielekästä ja huonointa ja huvittavinta on se, että nyt teen omasta halustani vajaata työviikkoa kun kukaan ei ole kotona enää odottamassa. Lapset tästä kärsivät eniten, se minulle tulee eteen päivittäin. Ei heidän taholtaan vaan itse huomaan. Mutta aikanaan tilannetta työn suhteen ei olisi kukaan voinut minun kohdallani muuttaa, se on oivallettava itse. Minusta työnantajan pitäisi tähän puuttua ja nyt huolehdin kyllä koko nykyisen firmamme kohdalla, että kaikki vapaat pidetään ajallaan ja kukaan ei venytä jatkuvasti päiväänsä.

Vierailija - 22.3.2011 22:28  (7/9)

Hyvässä parisuhteessa työnarkomaanin kanssa

Olen 44-vuotias kahden kohta täysi-ikaisen tytön äiti ja 23 vuotta naimisissa työnarkomaanin kanssa. Miehelleni ainaisen työnteon malli on tullut kotoa, hänen isänsä oli yrittäjä joka ei arvostanut vaimonsa eikä perheensä panosta mitenkään. Hän sai usein kuulla olevansa "vapaaherra" vaikka kuinka pienestä pitäen teki kotona töitä. Onneksi tapasimme nuorena ja olemme tehneen elämästämme omannäköisemme; olemme molemmat postiivisia, iloisia ja seurallisia ihmisiä, onnellisia ja lapset tasapainoisia tulevia itsenäisiä ihmisiä. Mitään avioliittokriisiä ei ole koskaan ollut, ja syy siihen on yksinkertaisesti se että olen ottanut oman tilani, aikani ja paikkani sekä yksin, miehen kanssa että koko perheenä. Järjestän yhteisiä menoja, matkoja ja muita rientoja, mies napisee ettei voi olla pois töistä mutta olen oppinut etten anna periksi. Rankinta oli silloin kun lapset olivat pieniä ja hoitovastuu oli kokonaan minun harteillani, onneksi anoppi (joka sattuu asumaan lähimpänä sukulaisista) oli ja on ihana ihminen ja tukenut minua jaksamaan. Hoidan perheen kaikki raha-asiat, joten rahasta ei meillä riidellä. Mieheni on ollut melkein koko aikuiselämänsä yrittäjä, muutaman vuoden tauko välissä palkkatyöläisenä ei hänen mielestään sopinut hänelle ollenkaan, nyt vuoden verran taas yritystä pyörittäneenä on minunkin mielestäni ollut paljon positiivisempi. Jos en yhtään pidä puoliani, hän olisi töissä 7 päivää viikossa kellon ympäri, nyt sentään toinen päivä viikonlopusta ollaan kotosalla tai riennoissa.
Älkää nyt sitten luulko että olen kiltti hissukka joka tekee kaiken niin kuin mies sanoo. Olen hyvin vahvaluontoinen ihminen, perustin oman yritykseni kolmisen vuotta sitten kun sain lapset isommiksi ja vähemmän hoitoa vaativiksi. Rajoitan työni toimistoajaksi että ehdin olla lasten kanssa ja tehdä kotityöt. Ja kotityöt helpottuvat koko ajan lasten kasvaessa, kohtahan he lentävät jo omilleen. Ensi kesäksi olen ilmoittanut miehelle että kesäkuussa olemme yhden viikon pohjois-suomessa kalastamassa ja yhden viikon etelässä heinäkuussa. Että näillä mennään, yhteistä vanhuutta odotellessa! Eiköhän se tuo mieskin tasoita työintoaan iän myötä ja viimeistään kun lapsenlapset syntyvät sulostuttamaan elämäämme... olisi nimittäin halunnut tehdä vielä iltatähden mutta minä en enää alusta aloita, odotellaan lapsenlapsia.

Onnellisesti naimisissa

Vierailija - 10.4.2011 11:00  (8/9)

täällä myös työnarkomaanin vaimo

Minun mies tekee myös ympäripyöreitä päiviä ja varmasti ajattelee olevansa todella hyvä puoliso ja isä, kun jaksaa raataa perheensä eteen ja rahaa tulee! Meillä onkin kaikki hienouden, mitä maailmassa voi olla, mutta minä vaan haluasin, että mieheni olisi läsnä meidän arjessa. En ole koskaan nähnyt, että mieheni löhöäisi esim. sohvalla. Eikä hän voi sietää, että muutkaan niin tekevät. Minä tunnen olevani hyvin yksinäinen, olen ollut vuosia jo kotona lasten kanssa. Eilen minä oikeasti ajattelin, että nyt on ratkaisu meidän perheessä tehtävä, suuntaan jos toiseen. Mieheni sanoi, että moni vaimo olisi tyytyväinen, jos saisi hoitaa lapsia vuosikaudet kotona, eikä tarvitsisi mennä toihin. Mutta minä haluaisin mennä vaikka töihin, että näkisin ihmisiä! Olen ennen ollut palvelualalla ja tavannut päivittäin paljon ihmisiä, nyt täällä maalla asuessa en tapaa yhtään aikuista ihmistä päivässä.
Juttelin mieheni kanssa ja hän tavallaan "heräsi".
Hän tajusi, että nyt olen oikeasti tosissani ja nyt vaihtoehdot ovat jo hyvin vähissä. Rakastan miestäni yli kaiken ja mieheni rakastaa minua. Nyt mietimme, miten asiat ja työt hoidetaan, että meillä kaikilla olisi hyvä olla. Onneksi minä olen sellainen, että osaan avata suuni, ehkä ajoissa, tällä kertaa.

Vierailija - 12.4.2011 19:53  (9/9)

Pidä puolesi!

Täällä kirjoittelee myös yksi työnarkomaanin vaimo, jolla on kaksi lasta. Mieheni on myös tottunut tekemään työtä maatilalla pienestä pitäen. Nykyisin hän tekee yrittäjänä päivätyötä, ilta- ja viikonlopputyötä ja lisäksi rakentaa meidän yhteistä taloa. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on käytännössä koko ajan töissä jossain. Hänen ei taloudellisesti olisi pakko tehdä kuin päivätyötä, mutta kun hän haluaa!

Tilanne meillä kärjistyi pikkuhiljaa vuosien vierittyä ja äskettäin esitin uhkavaatimuksen. Me joko erotaan tai merkitään kalenteriin yhteiset ajat parisuhteelle ja perheelle joka toinen viikko. Olen nimittäin huomannut, että jos niitä aikoja ei ole kalenterissa, niin ne ajat kyllä täyttyvät miehellä kaiken maailman töistä. Tällä kertaa mies tajusi, että olen tosissani ja kysyi, ostanko minä sen kalenterin.

Tätä kalenterin kanssa elämistä on nyt jatkettu puolisen vuotta ja hyvin menee. Meillä on pitänyt ne yhteiset ajat parisuhteelle ja perheelle. Jos niitä on pitänyt jostakin syystä siirtää, ne todella on siirretty eikä vain poistettu.

Lisäksi halusin kaksi omaa iltaa viikossa omille menoille: harrastuksille ja ystäville. Minusta on erittäin tärkeää, että työnarkomaanin puolisolla on myös muita ihmissuhteita, että sitä yksinäisyyttä jaksaisi.

Tsemppiä teille kaikille työnarkomaanin kanssa eläville, pitäkää puolenne!! Työnarkomania ei häviä, ellei asialle todella haluta tehdä jotakin, siis molemmat osapuolet yhdessä. Kompromisseihin voi siis päästä, onnea yritykseen!

» Ihmisten kesken