« Takaisin keskustelujen etusivulle

Ihmisten kesken

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

kk_hallinta - 24.8.2006 8:18  (1/4)

Äitiä ikävä

Olen lukenut Ihmisten kesken -palstaa ja halusin kertoa oman elämäni kertomuksen. Olen syntynyt ja kasvanut aikuiseksi Virossa. Suomessa olen opiskellut ammatin ja olen ollut työelämässä kaksi vuotta. Minulla on kaksi lasta.
Molemmat vanhempani olivat juoppoja. Minut lähetettiin lastenkotiin, kun olin 3-vuotias. Muistan, kuinka ilkeitä tädit lastenkodissa olivat. He rankaisivat lapsia jokaisesta pienestäkin asiasta. Kerrankin päivänunien aikaan joku lapsi jutteli toisen kanssa. Kaikki herätettiin ja pantiin jonoon ja jokaista hakattiin vuorollaan hyppynarulla.
Kun täytin 5 vuotta, isäni sisko otti minut itselleen. Hän kertoi, että pakarani olivat verisiä arpia täynnä. Mutta ei elämäni muuttunut ruusuiseksi, vaikka pääsin pois lastenkodista. Päinvastoin, siitä alkoi elämäni painajainen. Täti laittoi minut kouluun, missä olin viikot ja pääsin kotiin viikonlopuiksi. Tädillä oli omakotitalo ja paljon eläimiä ja iso puutarha. Oli pakko tehdä koko ajan töitä, puutarhassa ja eläinten kanssa. Olin lapsi ja olisin halunnut kovasti leikkiä toisten kanssa. Tädillä oli kolme poikaa, jotka olivat koko ajan kotona, mutta minä olin viikot pois. Silloin jo tiesin, että minua ei oikeasti haluttu sinne. Täti teki vain palveluksen isälleni.
Tätikin hakkasi jokaisesta pienestä asiasta minua. Olisin halunnut rakkautta ja että hän olisi ollut minulle kuin äiti. Kun olin 9-vuotias, tätini 17-vuotias poika rupesi käyttämään minua seksuaalisesti hyväksi. Muistan vieläkin sen pelon tunteen, kun etsin piilonpaikka, että hän ei löytäisi minua. Mutta aina hän löysi. En uskaltanut puhua kenellekään, erityisesti en tädille, joka haukkui minua aina huoran pennuksi ja sanoi että minusta ei tule ikinä mitään.
Jotenkin selvisin kuitenkin aikuisuuteen. Sain kaksi ihanaa lasta. Mutta lasteni isä hakkasi minua. Pääsin hänestä eroon ja pääsin Suomeen asumaan ja töihin. Mutta nyt minulle on tullut masennusta ja pelkään ihmisiä. Pakosta vain menen ulos käymään, sillä tunnen itseni niin mitättömäksi. Sisimmässäni olen vieläkin se pikkutyttö, joka odottaa, että häntä joku rakastaisi kuin omaa tytärtä. Tunnen itseni niin yksinäiseksi. En ole ikinä saanut sanoa sanaa äiti tai isä.
Yksinäinen pikkutyttö

Vastaukset

sana - 9.11.2009 23:49  (2/4)

Hei

Olen joskus ajatellut, että mitä sinulle kuuluu ?

tellukka - 10.12.2009 19:02  (3/4)

Tarinasi oli koskettava. En voi varmasti ymmärtää täysin, miltä tuollainen tuntuu, kun en ole itse kokenut. Mutta voin silti kantaa osani puolestasi.

Vierailija - 27.11.2010 19:27  (4/4)

Ammattiapua

Sinun kannattaisi hakea itsellesi keskusteluapua ammattilaiselta. Ei tuollaisia asioita voi "vain unohtaa". Mene terveyskeskukseen ja pyydä saada aika psykologille.

» Ihmisten kesken