Sunnuntain lehdestä luemme, että tyttärellemme on kasteessa annettu nimi.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

-Käykö sinun kello? Kysyjä on pihalla leikkivästä tenavalaumasta rohkein, semmoinen, jolla on jo oikeat farkut jalassaan. Tuskin ehdin vastata, että käy, kun koko porukka riemastuu huutamaan: Käske se käymään meilläkin!

Oikeastaan minä narrasin. Kelloni ei ole käynyt yli kuukauteen. En edes tiedä, missä se on. Sen näyttämä aika on menettänyt merkityksensä. Jos joku kysyisi, mihin aikaan mies tulee töistä, osasinko edes vastata? Hän tulee yleensä silloin, kun olemme tytön kanssa palanneet ulkoilemasta ja syöneet kerran ja vaihtaneet yhden vaipan. Juuri ennen kuin tytär käy uudelleen unille. Vauva seuraa omaa rytmiään ja minä sovitan aikatauluni sen mukaan.

Mikäpä on sovittaessa, kun hoitaa ns. helppoa vauvaa. Yritän näyttää vaatimattomalta, kun kerron neuvolan lastenhoitajalle, että Minun Tyttäreni nukkuu yhdeksäntuntisia öitä. Röyhistyn onnesta, kun hoitaja päivittelee: -Vai yhdeksän tuntia! Jopas! Kyllä moni äiti ottaisi tällaisen vauvan.

Kunnon yöunet ovat tarpeen äidillekin. On uskomatonta, miten paljon 60-senttinen ja kuusikiloinen pikkuneiti voi teettää töitä. Vaipanvaihdot ja pyllynpesut ovat jo rutiinia, mutta pelkkä perushoito ei riitä, ei edes näin pienelle. Tyttö valvoo ja katselee, haluaa olla sylissä ja kuunnella puhetta. Tuttia hän ei suvaitse edes äärimmäisessä hädässä, joten äiti hoitaa myös huvitutin virkaa.

Keinuttelen keinutuolissa, laulan kaikki tuntemani laulut yhä uudestaan, näytän esineitä, kilistän helistintä. Kun tytär lopulta nukahtaa, olen minäkin levon tarpeessa. Kepeä hän on kannella ja somaa on hänelle laulella – ensimmäinen ihminen, joka arvostaa minun laulutaitoani. Mutta kun seurustelua riittää koko päiväksi ja kun yrittää samalla estää taloutta kaatumasta niskaan, se käy työstä.

***

Ulkoilu rentouttaa. Vaunuja työnnellessä ei tarvitse yrittää tehdä muita töitä toisella kädellä, kuten sisällä ollessa.

Ulkoillessa saa myös tilaisuuden tavata yli 60-senttisiä ihmisiä. Vaunuja työntävä löytää näemmä aina juttuseuraa toisesta vaunuja työntävästä. Keskustelua ei tarvitse aloittaa säätilasta, vaan voi siirtyä suoraan asiaan.

Kuulen, millaista on hoitaa koliikkivauvaa. Ei se kuulemma niin kamalaa ole, kun sen tietää loppuvan joskus kolmen kuukauden iässä. Vauva toimii sitä paitsi kellon tarkkuudella: huuto alkaa esimerkiksi iltayhdeksältä ja kestää yhtä soittoa puoleen yöhön. Sen tietää ja siihen osaa varautua. Sen sijaan ne muut itkut, joihin ei tunnu syytä löytyvän, ne hermostuttavat. Koliikkivauvan äiti myöntää, että joskus hänen tekisi mieli heittää pieni rääkyjä seinään, kun huuto jatkuu ja jatkuu.

Muuan toinen vaunututtavuus on saanut tarpeekseen isovanhemmista. Häntä suututtaa etenkin se mummo, joka asuu aivan kulman takana. Tämä oli ottanut tavakseen käydä lapsenlapsen luona harva se päivä ja vielä soitella jatkuvasti käyntien lisäksi. Soittaessaan mummo ei suinkaan ihastellut vauvaa vaan antoi runsaasti hyviä neuvoja. –Kaksi viikkoa sitten minä lopulta suutuin, äiti kertoo huomattavan tyytyväisen näköisenä. –Mummo oli juuri selittämässä minulle puhelimessa, ettei lapsi pelkällä rintamaidolla elä. Että pitää antaa sitä ja tätä vitamiinia ja että minä varmasti näännytän lapsiraukan nälkään ja puutostauteihin. Silloin minä kylmästi panin luurin kiinni, kesken hänen lauseensa. Siitä lähtien ei ole mummusta kuulunut edes huhupuheita.

Ulkoilu tekee tosiaan hyvää. Se saa huomaamaan, että omalle kohdalle on sentään sattunut helppo vauva ja hyvätapaiset sukulaiset.

***

Aamulla on tuhnuinen olo. Rinnat pursuavat maitoa ja niistä vasemmanpuoleista suorastaan kolottaa. Imetys ei auta. Vasen rinta pysyy kovana ja kipeänä. Hoidan tytärtä normaaliin tapaan, kunnes yhtäkkiä tunnen miten minulle alkaa nousta kuume. Se tulee yhdessä hetkessä. Jalkoja ja käsiä alkaa särkeä, päässä sirittää ja voimat tuntuvat katoavan niin, että hyvä kun jaksan vauvaa nostaa.

Tyynnytän lapsen uneen ja otan pari panadolia. Vaikka huoneessa on yli 20 astetta lämmintä, minun on vilu. Vedän ylleni villapaitaa, villasukat ja hetken harkinnan jälkeen vielä toppatakin. Käyn pitkäkseni vauvan viereen. Kun heräämme, on kuume laskenut hieman, mutta rinta on edelleen kipeä.

Tiedänhän minä, mistä on kysymys, en vain halua myöntää sitä itselleni. Jo sairaalasta lähtiessä näistä oireista varoitettiin. Rintatulehdus. Ja niin kuin minä olin varonut itseäni palelluttamasta. Aina ulos mennessä olin asettanut rintojen suojaksi somat pipolakit silläkin uhalla, että ne herättäisivät ulkopuolisissa hilpeyttä.

Soitan terveyskeskukseen. Saan heti ajan lääkärille, joka toteaa diagnoosini oikeaksi. Hän arvelee, että olen saanut tulehdusbakteerin nännihaavan kautta. Haavan taas on tehnyt tytär imiessään.

Lääkekuuri hävittää tulehduksen viikossa eikä edes aiheuta vauvalle mahakipuja. Imetys vain on yhä tuskallista, sillä rinnanpäät ovat jatkuvasti pienillä haavoilla. Selaan vauvaoppaista neuvoja kipeään ongelmaani, mutta turhaan. Niissä kehotetaan vain karaisemaan nännejä jo raskausaikana.

Apu tulee jälleen toiselta äidiltä. Mieleeni muistuu muuan huonekaverini sairaalasta, joka kertoi imettäneensä esikoistaan hampaat irvessä nännihaavojen takia, kunnes löysi tehokkaan voiteen. Muistikirjan välistä löytyy ihmeaineen nimi: Bepanthen. Ei muuta kuin apteekkiin, ja haavat ovat kiinni parissa päivässä.

***

Vahdimme mustasukkaisesti tyttären ensimmäistä hymyä. Omasta mielestäni äiti on oikeutettu sen saamaan, mutta isä on päättänyt maanitella sen itselleen. Hän höpöttää ja houkuttaa ja virnuilee tytölle iltakaudet ja saakin nopean hymynhäivähdyksen. Tähdennän hänelle, ettei tarkoituksettomia hymyjä lasketa.

Lopulta kilpa päättyy ratkaisemattomaan. Hymyt levenevät pikkuhiljaa. Ensin ne kohdistuvat mihin sattuu, kattolamppuun, punaiseen nalleen, huoneennurkkaan. Vähitellen saavat ihmiskasvot etusijan. Tytär pysähtyy tuijottamaan pitelijäänsä syvälle silmiin ja venyttää sitten puolet kasvoistaan riemastuttavaan, hampaattomaan hymyyn. Sellainen hymy saa pöydänjalatkin kukkimaan.

***

Seurakunnasta tulee muistutuslappu. Lapsi pitäisi kastaa, ennen kuin hän täyttää kaksi kuukautta.

Nimi on jo valmiina. Mies keksi heti vauvan synnyttyä, että tämä näyttää aivan Ella Maijalta. Mutta juhlat, voihan nenä. Kirjojen mukaan äideiltä voi ehtyä maito tilapäisesti stressin, esimerkiksi ristiäisten takia. Minä tunnen ehtyväni pelkästä ajatuksesta. Juuri kun olen päässyt kiinni arkirutiiniin, pitäisi se rikkoa juhlavalmisteluilla. Kun edes voisi odottaa, että lapsi ehtii kolmikuiseksi.

Ensin arvelemme pitävämme pienet juhlat, joihin kutsuisimme ainoastaan sylikummin. Sitten alamme ounastella, että lähisuku voisi hyvinkin loukkaantua, jos ei pääsisi tilaisuuteen mukaan. Omat vanhempani asuvat sentään satojen kilometrien päässä eivätkä näe tyttärentytärtä kovin usein. Miehen vanhemmille Ella on puolestaan ensimmäinen lapsenlapsi.

Kun oma äitini lupaa noudattaa vanhaa, hyvää rotinaperinnettä ja tuoda ristiäistarjoilut mukanaan, asia on päätetty. Adventtisunnuntaina kerääntyy kappeliin joukko juhlamielisiä mummoja ja vaareja, enoja, tätejä ja serkkuja. Ainoa, joka ei ole juhlatuulella, on kesken uniensa herätetty juhlakalu.

Kappelissa kaikuu komeasti. Vauvan hillitön itku kimmahtelee nurkastaan peittäen kaikki muut äänet. Kun tilaisuus on ohi, lapsi vaikenee, syö ja nukahtaa neljän tunnin päiväunille. Seuraavan sunnuntain lehdestä luemme, että tyttärellemme ON kasteessa annettu nimi Ella Maija.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/1989.