Unohditko sinäkin lapsesi Halloween-juhlat? Ei hätää, ehdit vielä.

Tiesin, että olen unohtanut jotakin. Tänä aamuna muistin, mitä: päiväkodin Halloween-juhlan.

Seisoin kotieteisessä repussa ryttääntynyt muistutuslappu kädessäni ja katsoin kelloa. Työpalaverin alkuun oli kolme varttia. Lapsen viemiseen ja työmatkaan menisi puoli tuntia. Minuutissa hylkäsin kurpitsapäähineen teon, velhohatun tuunauksen ja viitan ompelun.

Jos johonkin voi luottaa niin siihen, että emme heitä pois juuri mitään. Jossakin meillä on myös rikki menneitä lakanoita. ”Niistä saa rättejä vaikka pyörien pesuun tai kenkien kiillotukseen”, mies tapaa selittää. Juoksin sille laatikolle, jossa kenkälankit kuivuvat käyttämättöminä. Moukan tuurilla osuin oikeaan.

Kaikki kävi niin nopeasti, että neljävuotias ei ehtinyt vastustella. Lakana lapsen päälle, kynällä merkintä silmien kohdista ja lakana pois. Saksilla reiät lakanaan ja lakana uudelleen lapsen päälle. Toimii.

Lapsi ja lakana lähtivät päiväkotiin. Minä tulin töihin ja ehdin keittää kahvin ennen kokouksen alkua.

Kummituksen helmassa näkyy lakanan kapiokirjailu SA. Jos Sylvi-mummu eläisi, häntä naurattaisi.

ps. Ensimmäiset viisi minuuttia kokouksesta meni vertaistuen saannissa. Työkaveri Sanna oli yllättänyt lapsensa ja itsensä tekemällä Halloweenin kummitusasun peräti ompelemalla vähän. Nopeaa oli sekin ja kävi näin:

Helppo kummituspuku syntyi vanhasta Ikean fleecepeitosta (Polarvide-huopa, 130 x 170 cm, 3,99 e), sillä en raaskinut luopua uusista valkoisista lakanoista eikä mies t-paidoistaan.

Leikkasin peiton pitkältä sivulta noin 30 cm leveän kaistaleen, josta tuli yhdellä ompeleella sopivasti ylisuuri huppu.

Kaventuneen peiton taitoin keskeltä kahtia ja leikkasin taitteeseen T-kirjaimen muotoisen kaula-aukon, jonka ”poikkiviivaan” eli niskaan ompelin kiinni hupun.

Kummituspuku puetaan kuin poncho, huppu vedetään pään yli silmille ja sopiviin kohtiin leikataan silmäreiät. Tässä malilssa ne pysyvät kohdillaan hitusen tavallista lakanaa paremmin.

Suosittelen hupun pyöristämistä päälaelta. Muuten mielikuva on kivan kummituksen sijasta kamala kukluxklanilainen.

Onko sinulla vinkkejä Halloween-asujen pikatekoon? Kerro alla kommenteissa, ensi vuonna olemme kuitenkin taas viime tipassa pulassa.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.