Julkaisemme lukijoiden toiveesta uudelleen jutun kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsestä.

 

Juttu julkaistiin Kodin Kuvalehdessä kesällä 2008. Hannu Väisänen kertoo sen jälkeisistä kuulumisistaan kirjeessä, jonka hän lähetti toimittaja Ulla Ahvenniemelle. Löydät kirjeen Kodin Kuvalehdestä 8/2013.

Paluu kasarmille

Oulun varuskunta oli harmaata täynnä, mutta lapsuus siellä liiankin värikäs, niin että oli kiire kasvaa aikuiseksi. Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisänen palaa aliupseerikerhon portaille ja koksilaatikolle ja miettii, toisiko oikea vanikanpala vielä turvaa.

Kasarmin pääportilla alkoi oma maailma. Ensin tulivat tuoksut: autokomppanian autojen kumit, rähinäremmien nahka, kastuneiden manttelien voimakas villa.
Seuraavaksi vastaan vyöryivät äänet. Ampumaharjoitusten pauketta, tasatahtiin marssivia saappaita ja loputonta laulua, Hangosta Petsamoon joka päivä. Kaiken miehuullisen keskeltä jostain tunki voimakas naisääni: Nyt menet sänkyyn ja pysyt siellä aamuun!
Marssijoiden jäljiltä sora pöllysi, ja keskuskeittiöstä levisi lihakeiton haju. Hannu Väisänen oli tullut kotiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

TAITEILIJA, KIRJAILIJA Hannu Väisänen, 56, kasvoi 1950- ja 1960-luvun Oulun kasarmilla. Väisästen asunnossa aliupseeriperheiden nelospytingissä oli kolme huonetta ja keittiö, mutta koti ulottui paljon kauemmas, pääportilta
Intiön vesitornille ja hautausmaan kiviaidalle saakka.
– Kotina oli koko kasarmi. Oulua sanotaan Pohjolan valkeaksi kaupungiksi, mutta en nähnyt siellä valkoista vaan armeijan harmaan eri sävyjä. Kaupunki kasarmin ympärillä jäi lapselle vieraaksi. Hannu-pojan Oulu oli kasarmin lisäksi lähinnä tuomiokirkko. Sinne isä, neljä poikaa ja yksi sisko kävelivät katumusharjoituksiin joka sunnuntai.
– Sunnuntaisin isä teki rahatilanteen mukaan joko muikkulaatikkoa tai karjalanpaistia. Se valmistui sinä aikana, kun me lamppastiin Intiönkangasta tuomiokirkkoon. Meidän piti istua kolme tuntia kuuntelemassa asessori Airaksen saarnaa, kun isä haki parannusta. Sitten lähdettiin hiihtolenkille
Maikkulan majalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

ERIKOINEN PERHE, sitä Väisäsen perhe oli. Leskimies ja viisi lasta oli poikkeus sen ajan Suomessa. Etenkin, kun isä vielä oli tunteellinen, viinaanmenevä humoristi ja tiukan kurin aliupseeri.
Isän arki-iltojen ryyppäämisen ja sunnuntaiaamujen parannukset Hannu vielä kesti. Lauantaiset siivouspäivätkin, vaikka kuusivuotiaallakin oli pyykkivuoro ja isän tervahiihdosta saatuja pokaaleja piti kiillottaa jatkuvasti.

Mutta pitikö isän aina yrittää päteä! Kaikki se paatoksellinen lausuminen.
– Oulussa ei ole yhdistystä, jonka juhlissa isä ei olisi lausunut rusetti kaulassa. Jo lapsena päätin, että minähän en rusettia pidä, enkä ole pitänyt, paitsi kerran. Silloin lehtikuvaaja tuli ottamaan meidän porukasta kuvaa Rauhan tervehdykseen. Jutussa isä selitti, että hänellä on ikään kuin Jumalan puhelinnumero. Sellaista kaameaa soopaa.

Pahinta oli silti partio. Tietysti juuri isä ilmoittautui johtamaan Kasarmin kolkkapoikia.

– Joka kerta isä puhui partiossa vain solmuista ja yritti opettaa niiden tekemistä. Hän näytti rainaheittimellä solmujen kuvia, ja ne kuvat tulivat koko ajan väärin päin. Me neljä poikaa olimme siellä tuskissamme, että voi saatana, eikö tämä lopu.

VÄHÄN OUTO OLI POIKAKIN. Pienellä Hannulla ei ollut ainoatakaan leikkikalua, koska hän ei niitä halunnut. Keskustelu kiinnosti enemmän.
– Pyrin aikuisten seuraan koko ajan. Meillä olleet kotisisaret olivat minulle tärkeitä, ja ensimmäinen opettajani. Parasta oli silloin, kun sain välitunnillakin jutella hänen kanssaan asioista.

– Minulla oli hirveä kiire kasvaa pois lapsen nahoista. Jos puhutaan selviämismenetelmistä, niin se oli varmasti yksi sellainen. Äkkiä pois lapsuudesta, jokin muu odottaa.
Kahdeksanvuotiaana kouluun vievää koivukujaa kävellessään Hannu ymmärsi, mitä se jokin muu on: taiteilijan elämä. Hän ei aikonut taiteilijaksi vaan tiesi olevansa taiteilija. Epäilemättä hetkeäkään lahjojaan hän alkoi tehdä opettajasta muotokuvaa. Seurakunnan piirustuskilpailusta heltisi voitto kurkipiirustuksella. Mutta sitten kotiin tuli vieras.
– Isä pyysi tämän uskovaisen naisen meille varta vasten töitäni katsomaan, ja nainen puhui todella jyrkästi sekä minusta lapsena että koko kodistamme. Olin järjestellyt maalaukseni ja piirustukseni ylpeänä esille riviin, ja hän tuomitsi ne sairaan mielikuvituksen tuotteeksi, Hannu Väisänen sanoo.

– Hän puhui koko ajan ”me”: Jos me emme leikkaa mustekalan lonkeroa heti pois, me päästämme sen tuhoamaan itsensä ja ympäristönsä. Revitte kaikki piirustukset, hän sanoi, ja niin kävi. Minä jouduin itse repimään.

VÄLILLÄ OLI VAIKEA USKOA, että isä teki parhaansa. Nyt Hannu Väisänen uskoo.
– Tänä päivänä ymmärrän isää ihan toisella tavalla. Isä oli nuori mies, kun äiti kuoli, ja meitä oli viisi lasta peräjälkeen. Siihen aikaan oli tavallista, että leskeksi jääneet miehet luopuivat lapsistaan, ja isälle tarjottiin sitä mahdollisuutta.
Mutta isä oli äidin kuolinvuoteella puristanut äitiä kädestä ja luvannut, että pitää perheen kasassa. Myös Karin, kehitysvammaisen veljen. Oikeastaan jo Hannu-poika ymmärsi isää. Hannu Väisänen arvelee, että lapset ylipäänsä ymmärtävät enemmän kuin vanhemmat ikinä uskovat.
– Minä väittäisin, että me käsitimme isän kaikella sillä vouhkaamisellaan haluavan arvostusta ja kaipaavan rakkautta, naista. Isä yritti aina olla kuin Frank Sinatra. Me pojat pidimme neuvotteluja, miten isän saisi olemaan vähemmän imelä, että saisimme uuden äidin kotiin. Että kun se Maire-täti nyt saapuu, älä isä lausumalla aloita, otetaan kahvit ensin.
Äitipuolia tulikin. Ensimmäinen toi mukanaan Marimekko-kankaat ja salaattikulhon. Jokaisen kanssa oli aluksi auvoisaa, mutta kukaan ei jaksanut kauaa. Pian ukkokoti oli taas ilman naista ja jälkiruokia.

KASARMILLA KIERRELLESSÄÄN
Hannu Väisänen kääntää lapsuuden tarinansa nauruksi viimeistään silloin, kun on liikuttua. Hän puolijuoksee istumaan vanhalle koksilaatikolle ja ilahtuu, kun pääsee viimein näkemään, millaisia päävartioston putkat olivat.
Väisäsestä on ollut rikkaus kasvaa näin värikkäässä paikassa, mutta samaa hän ei toivoisi kenellekään. Kun kerran on päässyt pois, hän ei kaipaa kasarmiajoista mitään. Tai ehkä sittenkin.
– Ikävoin sitä vilkasta ja uskaliasta lasta, jolla ei ollut mitään komplekseja.
Ne on isketty minuun myöhemmin, oikein hakattu nuijimalla.
– Hyvät asiat, joita minulle on viime vuosina tapahtunut, ovat tosin siivonneet komplekseja pois. Kehtaan taas olla enemmän justiin se Lasarus Lökämä, paskahousu, joka olin täällä.

Sitten hän keventää taas.
– Verilettuja en enää suuhuni pistä, vaikka millaisena herkkuna tarjottaisiin! Mutta oikeaa vanikanpalaa haluaisin pidellä suussani. Sellaista, jota pitää pehmittää kielellä ja syljellä, että voi syödä. Olisiko se vielä yhtä aikaa niin eiminkään makuista ja niin turvallisuutta tuovaa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla