Laura Österberg-Kalmari on menestyneimpiä naisjalkapalloilijoita. Hän asuu Tukholmassa ja työskentelee luokanopettajana. Sanna Kalmari toimii kuntoutussuunnittelijana Rinnekoti-säätiön Norio-keskuksessa ja pitää matkailublogia palmuasema.blogspot.com.
Laura Österberg-Kalmari on menestyneimpiä naisjalkapalloilijoita. Hän asuu Tukholmassa ja työskentelee luokanopettajana. Sanna Kalmari toimii kuntoutussuunnittelijana Rinnekoti-säätiön Norio-keskuksessa ja pitää matkailublogia palmuasema.blogspot.com.

Lihasvoimat eivät jakautuneet tasaisesti, mutta huumoria Sanna Kalmari ja Laura Österberg Kalmari viljelevät tasapuolisesti.

Laura Österberg Kalmari: ”Kun olin pieni, asuimme isossa kerrostalossa Kantvikissa Kirkkonummella. Pihassamme oli paljon lapsia, tilaa tulla ja mennä. Hilluin puolitoista vuotta vanhemman veljeni Mikon kanssa – tehtiin majoja ja kiivettiin kallioilla. Kun Sanna syntyi, olin viisivuotias. Meillä oli silloin veljen kanssa jo ihan muut leikit. Mutta oli ihanaa saada pikkusisko. Nyt kun tyttäreni Meja ja Astrid makaavat sängyllä päällekkäin, äitimme kertoo, että noin Laurakin piti Sannaa ja halusi olla vaihtamassa vaippoja.

Sanna vietti enemmän aikaa äidin kanssa. Minusta tuli isän tyttö, koska meillä meni paljon aikaa jalkapallon parissa. Äiti on perhepäivähoitaja ja mietti jossain vaiheessa päiväkotiin töihin menemistä. Mutta kun Sannan sairaus todettiin, hänen oli helppoa pitää Sannasta huolta ja tehdä samalla töitä. Kun Sanna aloitti koulun, oli ihanaa, että äiti oli kotona, ettei tarvinnut ottaa ketään vierasta hoitamaan Sannaa.

Isä nikkaroi apuvälineitä

Sanna oli aina omatoiminen, eikä jäänyt sivuun. Silloin kun hän oli lapsi, liikuntaesteisille ei juuri apuvälineitä ollut, mutta isä nikkaroi kaikenlaista. Rattikelkankin hän viritti niin, että Sanna pystyi olemaan mukana. Olen ylpeä Sannan päättäväisyydestä: jos hän jotain päättää, sen hän myös toteuttaa. Sannan positiivisuus tarttuu muihin, ja se on aina ollut niin. Itse olen ollut suorittaja, varsinkin urheilussa, Sanna taas elämästä nautiskelija. Se elämänilo on ihan käsittämätöntä. Helposti olisi voinut käydä niin, että Sanna jää tai jättäytyy ulkopuoliseksi, mutta pienestä pitäen hän on halunnut olla mukana.

Uinti oli Sannalle rakas harrastus, ja me pääsimme veljen kanssa joskus mukaan. Vammaisten lasten perheiden kesäleirit olivat ihan parhaita, olimme niillä koko perhe. Vanhemmillani ei ollut tarvetta tehdä uraa, he eivät olleet siinä asiassa kunnianhimoisia. He ajattelivat ensisijaisesti meitä lapsia, eikä meitä yritetty saada mihinkään muottiin tai jarrutella.

Pieni tyttö sairaalasängyssä

Sannalla oli suuri selkäleikkaus, kun hän oli 10-vuotias. Kun menimme katsomaan Sannaa sairaalaan, siellä makasi pieni ihminen sängyssä. Kun mietin sitä, tajuan, ettei pidä valittaa turhista jutuista. Sannan liikuntaeste on vaikuttanut empatiakykyyni paljon, ja minun on helppo asettua toisen asemaan.

Sanna tiesi, mitä halusi ja minne oli menossa. Minun oli vaikeampi löytää tietäni. Puhuin usein Sannalle, ja hän oli valmis kuuntelemaan. Keskustelut rauhoittivat minua, ja sain ajatukset raiteilleen, vaikka ei Sanna suoria vastauksia antanut. Hän sanoi, että ajattelepa asiaa tältä kannalta. Epävarmuuden hetkinä keskusteluista oli valtavasti iloa. Kun olin muuttanut kotoa ja tulin käymään, heittäydyin sängylle ja sanoin: ’No niin, psykologi, nyt tarvittaisiin taas vähän terapiaa.’

Itseluottamus vaatii työtä

Haluamme jakaa osaamistamme ja laittaa hyvää kiertoon, koska olemme molemmat aika pitkän tien käyneitä. Kun menestyy jossain, helposti ajatellaan, että onpa supernainen. Meriittilistani on pitkä, ja olen hoitanut urheilun ohella ammatin itselleni ja perustanut perheen. Mutta olen kertonut nuorille, että ei se ole ollut yhtä nousukiitoa, vaan ylä- ja alamäkeä ja välillä tasaista jumpsutusta. Vaatii kovasti työtä, että tulee ihmiseksi, joka uskoo itseensä ja siihen, mitä tekee.

Olen tarvinnut hirveästi muiden tukea. Jonkun, joka puskee minua eteenpäin ja rohkaisee, jotta muistan uskoa itseeni. Nyt olen huomattavasti itsevarmempi, mutta tarvitsen yhä ihmisiä, jotka sanovat, että kyllä sinä pystyt. Vaikka voisi ajatella, että Sannalla on ollut enemmän esteitä matkan varrella, minä näen esteitä ja huolehdin turhia.

Sanna on joukkuepelaaja, hän nauttii muiden kannustamisesta. Hänelle on tärkeää, että ihmisillä ympärillä on hyvä olla. Toisaalta hän on selkeästi johtajatyyppi ja edelläkävijä. Aiemmin hän pelasi sähköpyörätuoli-salibandyä, jossa toiset ovat lihasvoimiltaan vahvoja, toiset heikompia. Joukkueurheilussahan on paljon kyse siitä, että pystyy hyväksymään toisten vahvuudet ja heikkoudet.

Mahdollisuuksien näkijä

Oli selvää, että Sannasta tulee ensimmäisen lapseni Mejan kummitäti, muuta vaihtoehtoa ei edes mietitty. Sanna oli myös kaasonani. Hän on minulle se tärkein ihminen tällaisissa tilanteissa.
Olen ajatellut, miltä Sannasta tuntuu, kun hän ei vain pysty johonkin, vaikkapa jaksa pitää vauvaa sylissä. Tai ettei saa kävellä paljain varpain hiekalla, tuntea sitä. Mutta Sanna on aina ollut hyvä keskittymään siihen, mitä voi tehdä, eikä ole harmitellut asioita, joita ei pysty tekemään. Hän näkee mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kun hän jonnekin haluaa mennä, niin hän sinne menee, kuten tänä keväänä kuukaudeksi töihin Teneriffalle.

 

Sanna Kalmari: ”Ensimmäisen vuoden kehityin normaalisti, opin normaaliin aikaan kääntymään ja istumaan. Vuoden ikäisenä nousin tukea vasten seisomaan, mutta jalat pettivät aina alta. Kun seisominen tukea vasten jäi, alettiin epäillä jotain. Diagnoosi saatiin puolitoistavuotiaana, jolloin en juuri enää seissyt: minulla on spinaalinen lihasatrofia eli SMA. Se on harvinainen lihassairaus, ja meitä sairastavia syntyy Suomessa noin yksi vuodessa. En ottanut kävelyaskelia enkä pystynyt enää kaksivuotiaana varaamaan jaloilleni. Minua kanneltiin paikasta toiseen pienenä, varsinkin ennen kuin sain ensimmäisen pyörätuolin kolmevuotiaana. Ensimmäisen sähköpyörätuolin sain, kun menin esikouluun.

Minulla oli ala-asteelta saakka avustaja koulussa, mutta ei vapaa-ajalla. Kotona vanhemmat, Laura ja Mikko auttoivat minua. Tarvitsin vanhempieni apua kaikissa päivittäisissä askareissa: pukemisessa, vessassa ja suihkussa käymisessä, yöllä sängyssä kääntymisessä ja kaikissa siirtymisissä eli nostamaan vaikkapa sängystä tuoliin. Nyt minulla on henkilökohtainen avustaja ympäri vuorokauden. Käteni toimivat hyvin, ja sähköpyörätuolilla pystyn liikkumaan itsenäisesti. Voin tehdä käsillä töitä pöydän ääressä.

Ehkä Laura ja Mikko huolehtivat minusta tavallista enemmän, vaikka on vaikea sanoa, mikä johtui sairaudesta ja mikä oli normaalia siskosta huolehtimista. Kyllähän erityislapsen sisaruus kasvattaa. Moni kokee syyllisyyttä ja huolta tai jää varjoon. Vasta viime aikoina on huomattu sisarusten tuen tarve, vanhempien aika kun menee usein vammaisen lapsen hoitoon. Mutta toisaalta kun lapsesta on kasvamassa huippu-urheilija, on hänkin aika erityinen lapsi, ja sisarukset ovat kovilla. Voi veliraukkaamme siis!

Oman tien kulkija

Laura alkoi pelata viisivuotiaana eli niihin aikoihin, kun synnyin. Laura oli aina oman tien kulkija, itsenäisin meistä jo pienenä. Hän kävi harkoissa, peleissä ja pelireissuissa. Lauran itsenäisyyttä on voinut korostaa sekin, että itse olen tarvinnut paljon vanhempien apua.

Selkäni oli vino, ja istuin selkä mutkalla. Siksi minulle tehtiin skolioosileikkaus. Leikkaus oli koko perheelle iso juttu, kaikki vähän pelästyivät. Operaatiossa koko selkä avattiin ja selkärangan ympärille asennettiin putket, jotka pitävät sen kasassa. Leikkaus kesti yli 12 tuntia. Olin kolme viikkoa sairaalassa. Aloin jo parantua hyvin, mutta noin viikko leikkauksen jälkeen tuli joku komplikaatio. Ei tiedetty, oliko se sairaalabakteeri, mutta elimistöni meni sekaisin ja tilani romahti nopeasti. Kaikki elintoiminnot laitettiin manuaalisesti käyntiin sen jälkeen, kun olin ollut heikossa kunnossa, ja aloin toipua. Sitten tuli samanikäinen tyttö samaan leikkaukseen, johon hän kuoli.

Ensimmäistä kertaa Lauralle tuli silloin varmasti mieleen ajatus, että menettäminen on ylipäätään mahdollista. Tuli se elämän rajallisuuden huomaaminen, kun olin todella heikossa kunnossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Mikko ja Laura toivat minulle sairaalaan pikkupupun. Kun pääsin kotiin, he olivat leiponeet minulle kahdestaan kakun ja tehneet kyltin, jossa luki ’Tervetuloa kotiin, super-Sanna’. Se oli juuri ennen joulua, ja menin takaisin kouluun vasta tammikuun puolessavälissä. Se oli ihanaa yhdessäolon aikaa meille kaikille.

Lapsena en ihaillut niinkään sitä, että Laura oli kuuluisa jalkapalloilija. Ihailin isosiskoa, joka reissasi maailmalla. Ja toi minulle pieniä tuliaisia. Kun olin yläasteella seitsemännellä luokalla, elokuviin tuli Titanic. Fanitin Leonardo di Capriota, ja niin fanitti moni muukin meidän luokalla. Laura toi ulkomailta paidan ja penaalin, joita Suomesta ei saanut. Ne olivat niin kovaa valuuttaa.

Lauran meikeillä opettelin meikkaamaan ja hänen hajuvettään kaadoin päälleni. Oli ihanaa istua Lauran huoneessa katsomassa, kun hän meikkasi ja laittoi itseään. Olin tosi ylpeä, kun hän kertoi minulle poikajuttuja, kenestä oli kiinnostunut ja mitä oli jonkun kanssa tapahtunut. Se oli sitä ihastuneen innostusta, jota voi pikkusiskolle kertoa. Tuntui hienolta, että hän uskoutui nimenomaan minulle.

Siistiä siskon kanssa

Laura oli kouluavustajanani vuoden, kun olin yläasteella ja hän piti välivuotta lukion jälkeen. Se oli käännekohta meidän suhteessamme, tarvitsimme molemmat toisiamme. Laura oli lähtenyt jenkkeihin stipendiaatiksi, mutta tuli muutaman kuukauden päästä takaisin. Hän haki vähän suuntaa elämäänsä. Minä irrottauduin vanhemmista, mutta en vielä olisi uskaltanut lähteä ulkopuolisen avustajan kanssa viikonloppujuttuihin. Oli paljon hienompaa mennä siskon kanssa. Olin ensimmäisillä festareillanikin Lauran kanssa, Kouvolan Midnight Party Planetissa. Vanhemmat päästivät paremmin, kun Laura oli mukana. Ne olivat siistejä juttuja, koska viisi vuotta vanhempi sisko oli idolini ja viisi vuotta kaikessa edellä.

En bilettänyt Lauran ja Mikon kanssa, koska olimme niin eri-ikäisiä. Laura ja Mikko pystyivät hiippailemaan salaa kotiin yöllä, mutta minä en voinut kokeilla alkoholia salassa. Kun olin 16-vuotias, minulla oli vanhempia kavereita, joiden kanssa kävin baareissa, vähän alaikäisenä siis. Yleensä liikuin ja tulin kotiin taksilla, mutta isä kuskasi joskus, kun olin kavereiden luona manuaalipyörätuolilla. Tarvitsin apua isältä ja äidiltä, kun tulin kotiin. Siksi minun piti herätellä ja varoitella heitä puhelimessa, että olen tulossa.

Toinen maailma

Minulle Laura oli se, joka tiesi mitä tahtoo ja tavoittelee määrätietoisesti unelmiaan. Opin häneltä periksiantamattomuutta ja kovaa työntekoa, sillä asiat eivät tapahdu sattumalta. Tosi ylpeä hänestä olin varsinkin isoissa otteluissa, kuten EM-kotikisoissa 2009. Kun olin katsomassa Lauran otteluja ja Maamme-laulu soi, rupesin itkemään. Itken kyllä myös kymmenvuotiaan veljentyttöni jalkapallo-ottelussa. Laura oli varsinkin nuorempana pidättyväisempi puhumaan omista tunteistaan ja asioistaan. Mutta nyt minä olen kuuntelija ja Laura vuodattaja, kun hän tulee luokseni kylään.
Laurasta on vasta nyt löytynyt esiintyjäpuoli. Minä olen käynyt 10-vuotiaasta saakka puhumassa ihmisille kokemuksistani. Pidän vammaisuuteen liittyviä luentoja muun muassa sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille sekä pienten vammaisten lasten vanhemmille.

Raskaus on riski

Niko ja perhe ovat tuoneet rauhaa Lauran elämään. Kun hän alkoi odottaa Mejaa, mietin, että se on iso muutos. Mutta äitiys on rauhoittanut Lauraa ja lisännyt arvostustani: voi olla läsnäoleva äiti ja sama tekijätyyppi kuin ennen. Ajattelin, että Laura on ihana äiti, ja että minustakin tulisi varmaan ihana äiti. Mutta en tiedä vielä, tulenko hankkimaan lapsia. Raskausaika on riski terveydelle ja kropalle, joten minun pitää harkita tarkoin sitä. Nyt se ei ole ajankohtaista ja ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta, kun olen menevä sinkku. Mutta ei se poissuljettua ole.

Kun Laura meni naimisiin, ajattelin, että seuraavaksi on minun vuoroni. Sama koskee tietysti lapsen saamista. Nyt lähipiirinikin alkaa olla siinä iässä, että kaikki kaverit saavat lapsia. Se vaihtoehto, ettei minusta tule koskaan äitiä, saa minut kiintymään entistä enemmän sisarusten lapsiin. Myös Mikon lapset Iina, 11, ja Anni, 10, ovat minulle tosi rakkaita ja läheisiä. Näen heitä viikoittain.

Laura ”luulee” edelleen, että asun vanhempien luona ja oma asuntoni on vain kulissiasunto. Toisaalta olen vanhempiemme tekninen tuki ja matkanjärjestäjä, käyn korjaamassa tietokoneet ja telkkarit. Nyt he haluavat omia tiibetinspanielini Solin, siksikin varmaan haluavat minut kylään!

Lue lisää Kodin Kuvalehden halausteemasta.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.

Kirjatoukat kertovat, mitä tänä jouluna kannattaa kääriä lahjapakettiin ja kenelle.

ROMAANIT:

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017)

Kertomus Maijan ja Jannen yhteisestä elämästä ulkomeren saaressa on hurjan kaunis ja liikuttava rakkaustarina, vaikkei rakkaus-sanaa mainita kertaakaan. Rakkaus on läsnä kalaverkon paikkaamisessa ja lypsykiulun kantamisessa, lasten syntymissä ja kuolemassa, arkisessa ilossa ja suruista suurimmassa. Tämän lohdullisempaa kirjaa on vaikea keksiä. Sen lukeminen on kuin söisi näkkileipää ja joisi kaakaota.

Kenelle? Äideille, tyttärille ja tarinoiden rakastajille. Jokaiselle, joka on joskus katsellut merta. (AP)

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, uusintapainos 2017)

Jos minulta kysytään kirjasuosituksia, vastaan aina viipymättä tämän. Romaania on vaikea saada mielestään, sillä sen surumielisen kaunis tunnelma ja vähitellen auki kiertyvä tarina ovat poikkeuksellisen vangitsevia. Liikkeelle lähdetään suljetusta sisäoppilaitoksesta, mutta pian käy selville, että kyse ei ole tavallisesta ja tutusta yhteiskunnasta. 12 vuotta vanhaa kirjaa saa taas onneksi kirjakaupoistakin, sillä Ishiguro voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle? Hyvien tarinoiden ja mieltä kutkuttavien tulevaisuuskuvausten ystävälle. Täysi-ikäisyyttä lähestyvälle kummilapselle, jolle on vaikea keksiä pakettia. (MT)

Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

Jostain syystä rakastan romaaneja, jotka ovat niin paksuja, että niitä on mahdoton kantaa laukussa ja vaikea lukea sängyssä. Amerikkalaisen Nathan Hillin 719-sivuinen esikoisromaani on sellainen. Se kertoo kirjailijaksi yrittävästä Samuelista, joka alkaa selvittää, miksi äiti aikoinaan hylkäsi hänet. Lopputulos on ilahduttava, liikuttava, juoneltaan selkeä tarina.

Kenelle? John Irvingin kirjojen ystävälle. (ASi)

Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. 1986, uusintapainos Tammi 2017)

Modernin feminismin klassikko, josta tehtiin juuri yhtä upea HBO-sarja Handmaid's Tale. Romaanin Yhdysvalloissa vallan on kaapannut fundamentalistinen uskonlahko, joka on alistanut hedelmälliset naiset eliitin synnytyskoneiksi ja hedelmättömät sen orjatyövoimaksi. Naiset eivät saa lukea, kirjoittaa tai muuttaa maasta. Kapinaan löytyy silti keinoja. Fiktiivinen kauhukuva kätkee taakseen vavahduttavaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulemme, että meillä on jo tasa-arvo, mutta etenkin kirjan viimeinen luku paljastaa myös nykymaailman kätkeytyneen sovinismin.

Kenelle? Hänelle, joka pitää tulevaisuusfantasioista, yhteiskunnallisista kannanotoista ja piilomerkityksin ladatusta kerronnasta (sellaisia voi romaanissa etsiä ainakin peileistä, teksteistä ja savukkeista). (SS)

Zadie Smith: Swing Time (WSOY 2017)

Brittiläisen Smithin uusi kirja kertoo nuoresta lontoolaisnaisesta, joka pääsee kovasti Madonnaa ja Angelina Jolieta muistuttavan maailmantähden henkilökohtaiseksi avustajaksi ja mukaan tämän hyväntekeväisyyshankkeeseen Länsi-Afrikkaan. Tarinassa keskeistä on havainto, kuinka olematon käsitys länsimaisella hyväntekijällä on kehitysmaan arjesta. Ja se, kuinka lapsuudenystävät saattavat pitkään olla osa toistensa aikuiselämää, vaikka välit menisivät jo nuoruudessa.

Kenelle? Verraton lukuromaani hänelle, joka haluaa pureskella lukemaansa ja etsiä tekstiin oman näkökulmansa. (JR)

Jo Nesbø: Jano (WSOY 2017)

Olen lukenut kaikki norjalaisen Nesbøn kirjoittamat Harry Hole -dekkarit, koska ne ovat loistavia. Jano on taattua Nesbø-laatua. Annan anteeksi jopa kirjan raakuudet, sillä kirjoitustyyli tempaisee mukaansa sellaisella imulla, jota harvoin kokee. Rakastan myös kirjan päähenkilöä poliisi Harry Holea kaikkine puutteineen ja ristiriitaisuuksineen. Kirjan viehätystä lisää aina sympaattinen Oslo, vaikkakin vähemmän sympaattisten tapahtumien näyttämönä.

Kenelle? Niille, jotka ovat valmiita siirtämään kaikki menonsa parilta illalta palkitsevan lukukokemuksen tähden. (ASo)

MUUT:

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta (Ursa 2017)

Kun maailma tuntuu tulleen hulluksi ja kyynisyys kolkuttaa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja auttaa. Hän todistaa uudessa kirjassaan paitsi sen, että elämme edistyneempiä ja rauhanomaisempia aikoja kuin koskaan, myös sen, että tulevaisuus vaikuttaa kaikin puolin toiveikkaalta. Tulevaisuus on suorastaan täynnä niin upeita mahdollisuuksia, ettemme osaa niitä edes kuvitella. Meillä on myös erinomaiset mahdollisuudet saavuttaa ne, koska ”ihmiset toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet loppuun kaikki muut vaihtoehdot”.

Kenelle? Jokaiselle kotoa omaan elämään muuttavalle nuorelle – ja kaikille isovanhemmille, jotka kantavat huolta lastenlasten tulevaisuudesta. (TH)

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä (Tammi 2017)

Ihanassa kirjassa on tietoa, kuvia ja eläinten ääniä. Tämän kirjan kanssa pääset luontoretkelle kotisohvalla.

Kenelle? Kaikille, jotka rakastavat luontoa ja eläimiä. (MH)

Juha Laaksonen: Lipuva lumme ja muita kasveja (Tammi 2017)

Kirjasta on tehty nautinto monella tavalla – se jopa tuntuu käsissä suloisen sileältä. Pieni ja kauniisti kuvitettu luontokirja on niin kiva ja hauskasti kirjoitettu, että sitä teki mieli säästellä ja lukea pieninä erinä.

Kenelle? Kirja on nimetty ”koko perheen luontokirjaksi”, mutta ihan pienille perheenjäsenille siinä on turhan paljon tekstiä. Luonnosta kiinnostuneelle nuorelle kirja voisi kolahtaa, mutta niin se tekee myös aikuiselle luonnonystävälle.

Kaupunkisaunoja (Gummerus 2017)

Lempipaikkojani Helsingissä on Yrjönkadun uimahalli saunoineen. Kaupunkisaunoja-kirja kertoo siitä ja 18 muusta yleisestä saunasta pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Kotkassa. Teos tarjoilee tietoa ja tunnelmia tarinoiden ja lämminhenkisten valokuvien kautta. Kirjan ovat koonneet Helen Moster, Leena Filpus, Susa Junnola, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Kenelle? Saunomista rakastavalle. (AS)

 

ÄÄNIKIRJAT:

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut (Otava 2017) 

Eih, uh, armoa, tämä ottaa naurulihaksiin! Näyttelijä Antti Holma on niin tohkeissaan, kun hän lukee joulurunoja runoilija Antti Holman (sama mies) teoksesta. Värssyjen tekijöiksi on mainittu muun muassa Karin Toisiks-Paraske ja Kaarlo Antero Heteromies, joista jälkimmäiseltä kuullaan jouluklassikot Minun kulkuseni ja Äitini torttu. Kesto: 1 h 28 min. (TH)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016)

En ole ennen tajunnutkaan, miten mukava satuääni Vuokko Hovatalla on, yhtä aikaa reipas ja lämmin. Se sopii Heinähattu ja Vilttitossu -tarinaan, joka on nyt myös elokuvateattereissa. Kesto: 2 h 4 min. (TH)

Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)

Tarina on melkein liian kamala. 12-vuotias poika tappaa vahingossa 6-vuotiaan naapurinpojan ja kätkee hädissään ruumiin. Syyllisyyttä, paljastumisen pelkoa, sovituksen tarvetta… Ei tätä kestäisi, ellei lukija Markus Bäckman kuulostaisi niin rauhoittavalta ja myötätuntoiselta. Kesto: 6 h 24 min. (TH)

Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia (WSOY 2017)

Pimeänä vuodenaikana tekee hyvää kuunnella punnittuja ajatuksia siitä, miten osaisi olla itselleen armollinen ja viisas ystävä. Lukijana on psykoterapeutti Maaret Kallio, joka tietää, mistä puhuu. Hänhän kirjan kirjoittikin. Kesto: 7 h 13 min. (TH)

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin (Docendo 2017)

Aika vänkä kontrasti: fyysisesti istun paikallisjunassa unisten työmatkalaisten joukossa, mutta luureista kuuluu kertomuksia syviltä korpimailta. Pekka Strangin lukijaäänessä on hauskasti himppu suomenruotsalaista aksenttia. Kesto 3 h 45 min. (TH)

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY 2016)

Miten rakastankaan näyttelijä Erja Mannon ystävällistä ääntä, tuttua niin monista kuunnelmista. Karu Napoli-sarjakin kuulostaa lohdullisemmalta Erjan lukemana. Kesto 12 h 7 min. (TH)

Suosittelijat: Tarja Hirvasnoro, toimittaja (TH), Marjaana Huhtamäki, toimituksen assistentti (MH), Arja Kuittinen, community manager (AK), Anna Pihlajaniemi, toimittaja (AP), Jenni Rinkinen, toimittaja (JR), Anu Salo, graafikko (AS), Anne Soininen, toimittajaharjoittelija (ASo) Salla Stotesbury, toimituspäällikkö (SS), Maria Tuominen, toimituspäällikkö (MT)

Arviot on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.