Laura Österberg-Kalmari on menestyneimpiä naisjalkapalloilijoita. Hän asuu Tukholmassa ja työskentelee luokanopettajana. Sanna Kalmari toimii kuntoutussuunnittelijana Rinnekoti-säätiön Norio-keskuksessa ja pitää matkailublogia palmuasema.blogspot.com.
Laura Österberg-Kalmari on menestyneimpiä naisjalkapalloilijoita. Hän asuu Tukholmassa ja työskentelee luokanopettajana. Sanna Kalmari toimii kuntoutussuunnittelijana Rinnekoti-säätiön Norio-keskuksessa ja pitää matkailublogia palmuasema.blogspot.com.

Lihasvoimat eivät jakautuneet tasaisesti, mutta huumoria Sanna Kalmari ja Laura Österberg Kalmari viljelevät tasapuolisesti.

Laura Österberg Kalmari: ”Kun olin pieni, asuimme isossa kerrostalossa Kantvikissa Kirkkonummella. Pihassamme oli paljon lapsia, tilaa tulla ja mennä. Hilluin puolitoista vuotta vanhemman veljeni Mikon kanssa – tehtiin majoja ja kiivettiin kallioilla. Kun Sanna syntyi, olin viisivuotias. Meillä oli silloin veljen kanssa jo ihan muut leikit. Mutta oli ihanaa saada pikkusisko. Nyt kun tyttäreni Meja ja Astrid makaavat sängyllä päällekkäin, äitimme kertoo, että noin Laurakin piti Sannaa ja halusi olla vaihtamassa vaippoja.

Sanna vietti enemmän aikaa äidin kanssa. Minusta tuli isän tyttö, koska meillä meni paljon aikaa jalkapallon parissa. Äiti on perhepäivähoitaja ja mietti jossain vaiheessa päiväkotiin töihin menemistä. Mutta kun Sannan sairaus todettiin, hänen oli helppoa pitää Sannasta huolta ja tehdä samalla töitä. Kun Sanna aloitti koulun, oli ihanaa, että äiti oli kotona, ettei tarvinnut ottaa ketään vierasta hoitamaan Sannaa.

Isä nikkaroi apuvälineitä

Sanna oli aina omatoiminen, eikä jäänyt sivuun. Silloin kun hän oli lapsi, liikuntaesteisille ei juuri apuvälineitä ollut, mutta isä nikkaroi kaikenlaista. Rattikelkankin hän viritti niin, että Sanna pystyi olemaan mukana. Olen ylpeä Sannan päättäväisyydestä: jos hän jotain päättää, sen hän myös toteuttaa. Sannan positiivisuus tarttuu muihin, ja se on aina ollut niin. Itse olen ollut suorittaja, varsinkin urheilussa, Sanna taas elämästä nautiskelija. Se elämänilo on ihan käsittämätöntä. Helposti olisi voinut käydä niin, että Sanna jää tai jättäytyy ulkopuoliseksi, mutta pienestä pitäen hän on halunnut olla mukana.

Uinti oli Sannalle rakas harrastus, ja me pääsimme veljen kanssa joskus mukaan. Vammaisten lasten perheiden kesäleirit olivat ihan parhaita, olimme niillä koko perhe. Vanhemmillani ei ollut tarvetta tehdä uraa, he eivät olleet siinä asiassa kunnianhimoisia. He ajattelivat ensisijaisesti meitä lapsia, eikä meitä yritetty saada mihinkään muottiin tai jarrutella.

Pieni tyttö sairaalasängyssä

Sannalla oli suuri selkäleikkaus, kun hän oli 10-vuotias. Kun menimme katsomaan Sannaa sairaalaan, siellä makasi pieni ihminen sängyssä. Kun mietin sitä, tajuan, ettei pidä valittaa turhista jutuista. Sannan liikuntaeste on vaikuttanut empatiakykyyni paljon, ja minun on helppo asettua toisen asemaan.

Sanna tiesi, mitä halusi ja minne oli menossa. Minun oli vaikeampi löytää tietäni. Puhuin usein Sannalle, ja hän oli valmis kuuntelemaan. Keskustelut rauhoittivat minua, ja sain ajatukset raiteilleen, vaikka ei Sanna suoria vastauksia antanut. Hän sanoi, että ajattelepa asiaa tältä kannalta. Epävarmuuden hetkinä keskusteluista oli valtavasti iloa. Kun olin muuttanut kotoa ja tulin käymään, heittäydyin sängylle ja sanoin: ’No niin, psykologi, nyt tarvittaisiin taas vähän terapiaa.’

Itseluottamus vaatii työtä

Haluamme jakaa osaamistamme ja laittaa hyvää kiertoon, koska olemme molemmat aika pitkän tien käyneitä. Kun menestyy jossain, helposti ajatellaan, että onpa supernainen. Meriittilistani on pitkä, ja olen hoitanut urheilun ohella ammatin itselleni ja perustanut perheen. Mutta olen kertonut nuorille, että ei se ole ollut yhtä nousukiitoa, vaan ylä- ja alamäkeä ja välillä tasaista jumpsutusta. Vaatii kovasti työtä, että tulee ihmiseksi, joka uskoo itseensä ja siihen, mitä tekee.

Olen tarvinnut hirveästi muiden tukea. Jonkun, joka puskee minua eteenpäin ja rohkaisee, jotta muistan uskoa itseeni. Nyt olen huomattavasti itsevarmempi, mutta tarvitsen yhä ihmisiä, jotka sanovat, että kyllä sinä pystyt. Vaikka voisi ajatella, että Sannalla on ollut enemmän esteitä matkan varrella, minä näen esteitä ja huolehdin turhia.

Sanna on joukkuepelaaja, hän nauttii muiden kannustamisesta. Hänelle on tärkeää, että ihmisillä ympärillä on hyvä olla. Toisaalta hän on selkeästi johtajatyyppi ja edelläkävijä. Aiemmin hän pelasi sähköpyörätuoli-salibandyä, jossa toiset ovat lihasvoimiltaan vahvoja, toiset heikompia. Joukkueurheilussahan on paljon kyse siitä, että pystyy hyväksymään toisten vahvuudet ja heikkoudet.

Mahdollisuuksien näkijä

Oli selvää, että Sannasta tulee ensimmäisen lapseni Mejan kummitäti, muuta vaihtoehtoa ei edes mietitty. Sanna oli myös kaasonani. Hän on minulle se tärkein ihminen tällaisissa tilanteissa.
Olen ajatellut, miltä Sannasta tuntuu, kun hän ei vain pysty johonkin, vaikkapa jaksa pitää vauvaa sylissä. Tai ettei saa kävellä paljain varpain hiekalla, tuntea sitä. Mutta Sanna on aina ollut hyvä keskittymään siihen, mitä voi tehdä, eikä ole harmitellut asioita, joita ei pysty tekemään. Hän näkee mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kun hän jonnekin haluaa mennä, niin hän sinne menee, kuten tänä keväänä kuukaudeksi töihin Teneriffalle.

 

Sanna Kalmari: ”Ensimmäisen vuoden kehityin normaalisti, opin normaaliin aikaan kääntymään ja istumaan. Vuoden ikäisenä nousin tukea vasten seisomaan, mutta jalat pettivät aina alta. Kun seisominen tukea vasten jäi, alettiin epäillä jotain. Diagnoosi saatiin puolitoistavuotiaana, jolloin en juuri enää seissyt: minulla on spinaalinen lihasatrofia eli SMA. Se on harvinainen lihassairaus, ja meitä sairastavia syntyy Suomessa noin yksi vuodessa. En ottanut kävelyaskelia enkä pystynyt enää kaksivuotiaana varaamaan jaloilleni. Minua kanneltiin paikasta toiseen pienenä, varsinkin ennen kuin sain ensimmäisen pyörätuolin kolmevuotiaana. Ensimmäisen sähköpyörätuolin sain, kun menin esikouluun.

Minulla oli ala-asteelta saakka avustaja koulussa, mutta ei vapaa-ajalla. Kotona vanhemmat, Laura ja Mikko auttoivat minua. Tarvitsin vanhempieni apua kaikissa päivittäisissä askareissa: pukemisessa, vessassa ja suihkussa käymisessä, yöllä sängyssä kääntymisessä ja kaikissa siirtymisissä eli nostamaan vaikkapa sängystä tuoliin. Nyt minulla on henkilökohtainen avustaja ympäri vuorokauden. Käteni toimivat hyvin, ja sähköpyörätuolilla pystyn liikkumaan itsenäisesti. Voin tehdä käsillä töitä pöydän ääressä.

Ehkä Laura ja Mikko huolehtivat minusta tavallista enemmän, vaikka on vaikea sanoa, mikä johtui sairaudesta ja mikä oli normaalia siskosta huolehtimista. Kyllähän erityislapsen sisaruus kasvattaa. Moni kokee syyllisyyttä ja huolta tai jää varjoon. Vasta viime aikoina on huomattu sisarusten tuen tarve, vanhempien aika kun menee usein vammaisen lapsen hoitoon. Mutta toisaalta kun lapsesta on kasvamassa huippu-urheilija, on hänkin aika erityinen lapsi, ja sisarukset ovat kovilla. Voi veliraukkaamme siis!

Oman tien kulkija

Laura alkoi pelata viisivuotiaana eli niihin aikoihin, kun synnyin. Laura oli aina oman tien kulkija, itsenäisin meistä jo pienenä. Hän kävi harkoissa, peleissä ja pelireissuissa. Lauran itsenäisyyttä on voinut korostaa sekin, että itse olen tarvinnut paljon vanhempien apua.

Selkäni oli vino, ja istuin selkä mutkalla. Siksi minulle tehtiin skolioosileikkaus. Leikkaus oli koko perheelle iso juttu, kaikki vähän pelästyivät. Operaatiossa koko selkä avattiin ja selkärangan ympärille asennettiin putket, jotka pitävät sen kasassa. Leikkaus kesti yli 12 tuntia. Olin kolme viikkoa sairaalassa. Aloin jo parantua hyvin, mutta noin viikko leikkauksen jälkeen tuli joku komplikaatio. Ei tiedetty, oliko se sairaalabakteeri, mutta elimistöni meni sekaisin ja tilani romahti nopeasti. Kaikki elintoiminnot laitettiin manuaalisesti käyntiin sen jälkeen, kun olin ollut heikossa kunnossa, ja aloin toipua. Sitten tuli samanikäinen tyttö samaan leikkaukseen, johon hän kuoli.

Ensimmäistä kertaa Lauralle tuli silloin varmasti mieleen ajatus, että menettäminen on ylipäätään mahdollista. Tuli se elämän rajallisuuden huomaaminen, kun olin todella heikossa kunnossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Mikko ja Laura toivat minulle sairaalaan pikkupupun. Kun pääsin kotiin, he olivat leiponeet minulle kahdestaan kakun ja tehneet kyltin, jossa luki ’Tervetuloa kotiin, super-Sanna’. Se oli juuri ennen joulua, ja menin takaisin kouluun vasta tammikuun puolessavälissä. Se oli ihanaa yhdessäolon aikaa meille kaikille.

Lapsena en ihaillut niinkään sitä, että Laura oli kuuluisa jalkapalloilija. Ihailin isosiskoa, joka reissasi maailmalla. Ja toi minulle pieniä tuliaisia. Kun olin yläasteella seitsemännellä luokalla, elokuviin tuli Titanic. Fanitin Leonardo di Capriota, ja niin fanitti moni muukin meidän luokalla. Laura toi ulkomailta paidan ja penaalin, joita Suomesta ei saanut. Ne olivat niin kovaa valuuttaa.

Lauran meikeillä opettelin meikkaamaan ja hänen hajuvettään kaadoin päälleni. Oli ihanaa istua Lauran huoneessa katsomassa, kun hän meikkasi ja laittoi itseään. Olin tosi ylpeä, kun hän kertoi minulle poikajuttuja, kenestä oli kiinnostunut ja mitä oli jonkun kanssa tapahtunut. Se oli sitä ihastuneen innostusta, jota voi pikkusiskolle kertoa. Tuntui hienolta, että hän uskoutui nimenomaan minulle.

Siistiä siskon kanssa

Laura oli kouluavustajanani vuoden, kun olin yläasteella ja hän piti välivuotta lukion jälkeen. Se oli käännekohta meidän suhteessamme, tarvitsimme molemmat toisiamme. Laura oli lähtenyt jenkkeihin stipendiaatiksi, mutta tuli muutaman kuukauden päästä takaisin. Hän haki vähän suuntaa elämäänsä. Minä irrottauduin vanhemmista, mutta en vielä olisi uskaltanut lähteä ulkopuolisen avustajan kanssa viikonloppujuttuihin. Oli paljon hienompaa mennä siskon kanssa. Olin ensimmäisillä festareillanikin Lauran kanssa, Kouvolan Midnight Party Planetissa. Vanhemmat päästivät paremmin, kun Laura oli mukana. Ne olivat siistejä juttuja, koska viisi vuotta vanhempi sisko oli idolini ja viisi vuotta kaikessa edellä.

En bilettänyt Lauran ja Mikon kanssa, koska olimme niin eri-ikäisiä. Laura ja Mikko pystyivät hiippailemaan salaa kotiin yöllä, mutta minä en voinut kokeilla alkoholia salassa. Kun olin 16-vuotias, minulla oli vanhempia kavereita, joiden kanssa kävin baareissa, vähän alaikäisenä siis. Yleensä liikuin ja tulin kotiin taksilla, mutta isä kuskasi joskus, kun olin kavereiden luona manuaalipyörätuolilla. Tarvitsin apua isältä ja äidiltä, kun tulin kotiin. Siksi minun piti herätellä ja varoitella heitä puhelimessa, että olen tulossa.

Toinen maailma

Minulle Laura oli se, joka tiesi mitä tahtoo ja tavoittelee määrätietoisesti unelmiaan. Opin häneltä periksiantamattomuutta ja kovaa työntekoa, sillä asiat eivät tapahdu sattumalta. Tosi ylpeä hänestä olin varsinkin isoissa otteluissa, kuten EM-kotikisoissa 2009. Kun olin katsomassa Lauran otteluja ja Maamme-laulu soi, rupesin itkemään. Itken kyllä myös kymmenvuotiaan veljentyttöni jalkapallo-ottelussa. Laura oli varsinkin nuorempana pidättyväisempi puhumaan omista tunteistaan ja asioistaan. Mutta nyt minä olen kuuntelija ja Laura vuodattaja, kun hän tulee luokseni kylään.
Laurasta on vasta nyt löytynyt esiintyjäpuoli. Minä olen käynyt 10-vuotiaasta saakka puhumassa ihmisille kokemuksistani. Pidän vammaisuuteen liittyviä luentoja muun muassa sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille sekä pienten vammaisten lasten vanhemmille.

Raskaus on riski

Niko ja perhe ovat tuoneet rauhaa Lauran elämään. Kun hän alkoi odottaa Mejaa, mietin, että se on iso muutos. Mutta äitiys on rauhoittanut Lauraa ja lisännyt arvostustani: voi olla läsnäoleva äiti ja sama tekijätyyppi kuin ennen. Ajattelin, että Laura on ihana äiti, ja että minustakin tulisi varmaan ihana äiti. Mutta en tiedä vielä, tulenko hankkimaan lapsia. Raskausaika on riski terveydelle ja kropalle, joten minun pitää harkita tarkoin sitä. Nyt se ei ole ajankohtaista ja ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta, kun olen menevä sinkku. Mutta ei se poissuljettua ole.

Kun Laura meni naimisiin, ajattelin, että seuraavaksi on minun vuoroni. Sama koskee tietysti lapsen saamista. Nyt lähipiirinikin alkaa olla siinä iässä, että kaikki kaverit saavat lapsia. Se vaihtoehto, ettei minusta tule koskaan äitiä, saa minut kiintymään entistä enemmän sisarusten lapsiin. Myös Mikon lapset Iina, 11, ja Anni, 10, ovat minulle tosi rakkaita ja läheisiä. Näen heitä viikoittain.

Laura ”luulee” edelleen, että asun vanhempien luona ja oma asuntoni on vain kulissiasunto. Toisaalta olen vanhempiemme tekninen tuki ja matkanjärjestäjä, käyn korjaamassa tietokoneet ja telkkarit. Nyt he haluavat omia tiibetinspanielini Solin, siksikin varmaan haluavat minut kylään!

Lue lisää Kodin Kuvalehden halausteemasta.

Salaiset kansiot -ohjelma sai erään lukijan pelkäämään vessassa käymistä. Kuva: Handout / Sanoma arkisto
Salaiset kansiot -ohjelma sai erään lukijan pelkäämään vessassa käymistä. Kuva: Handout / Sanoma arkisto

Happosateet, kuukautiset, Pelle Hermanni... Vuoden alussa muistelimme asioita, jotka valvottivat 1980-luvun lapsia. Nyt kysyimme lukijoilta lapsuuden karmivimpia pelkoja. KK:n lukijat pelkäsivät esimerkiksi näitä!

1. Elvistä.

Kuva: Ron Galella / Sanoma arkisto
Kuva: Ron Galella / Sanoma arkisto

”Pelkäsin pienenä Elvistä. Silloin puhuttiin paljon, että Elvis onkin elossa ja nähty missä vaan. Pelkäsin, että hän tulee meille.”

2. Lottokonetta.

Kuva: Tuomas Selänne / Sanoma arkisto
Kuva: Tuomas Selänne / Sanoma arkisto

”Kun arvontamusiikki alkoi, juoksin keittiöön piiloon.”

3. Poliisia.

Kuva: Pentti Koskinen / Sanoma arkisto
Kuva: Pentti Koskinen / Sanoma arkisto

”Olin varma, että poliisi ampuu, jos näkee lapsen itkevän kylällä.”

4. Oksennustautia.

Kuva: iStockphoto
Kuva: iStockphoto

”Ukkonen, hämähäkit ja oksennustauti olivat pelkojani. Ihan samat pelot minulla on edelleen.”

5. Tappajahaita.

Kuva: Universal Studios International / Sanoma arkisto
Kuva: Universal Studios International / Sanoma arkisto

”Kukapa ei olisi tullut uimasta kiljuen, että siellä oli tappajahai!”

6. Hessu Hopoa.

Kuva: Sanoma arkisto
Kuva: Sanoma arkisto

”Pelkäsin Hessu Hopoa, jonka luulin asuvan ullakolla.”

7. Pihapiirin fasaaneja.

Kuva: HS Antti Johansson / Sanoma arkisto
Kuva: HS Antti Johansson / Sanoma arkisto

”Niitä asusti meidän kuusiaidassa. Nimikin kuulosti kauhistuttavalta.”

8. Salaisia kansioita.

Kuva: Handout / Sanoma arkisto
Kuva: Handout / Sanoma arkisto

”X-filesin ansiosta olin varma, että ufot tulevat hakemaan minut. Niin, ja olihan siinä se maksansyöjäihminenkin (Eugene Victor Tooms), joka pystyi kulkemaan ilmastointiputkissa ja viemäreissä. Arvatkaa vaan, pelottivatko esimerkiksi vessakäynnit!”

8. Nukkumatin unihiekkaa.

Kuva: Kalle Parkkinen / Sanoma arkisto
Kuva: Kalle Parkkinen / Sanoma arkisto

”Nukkumatti heitti sen Pikku Kakkosessa niin aikaisin, ettei siihen aikaan voinut kuvitellakaan ottavansa sitä vastaan. Oli laitettava kädet silmille, ettei hiekka tavoittanut silmiä.”

Ne ovat oikeasti hedelmiä. Pohjushedelmiä.
Ne ovat oikeasti hedelmiä. Pohjushedelmiä.

Elämme harhassa: kutsumme mansikkaa marjaksi, maapähkinää pähkinäksi ja valkosuklaata suklaaksi. Eivät ne ole! Lue tästä asioiden todellisesta luonteesta.

1. Jukkapalmu ei oikeasti ole palmu.

Mitä! No ei ole, koska se ei kuulu palmukasvien vaan yucca-kasvien sukuun. Sikäli loogisemmalta tuntuisi, että sen nimenkin pitäisi olla palmujukka. Toiselta kutsumanimeltään se onkin kiiltojukka, jossa ”jukkaisuus” tulee selvemmin esiin kuin jukkapalmussa. Sekavaa!

2. Tervapääsky ei ole pääsky.

Tervapääsky on kiitäjä. Se kyllä näyttää pääskyltä ja on nimeltäänkin pääsky, joten erehtymisen vaara on ilmeinen. Tervapääsky on muuten Suomessa ainoana vakituisena lajina esiintyvä kiitäjälintu eli kirskulintu. Muita kiitäjiä ovat esimerkiksi kolibrit.

3. Valkosuklaa ei ole suklaata.

Suklaaseen tarvitaan kaakaomassaa, jota valkosuklaassa ei ole. Valkosuklaa on ihana sokerinen maitoherkku.

4. Mansikka ei ole marja.

Arkikielessä mansikka on marja, mutta jos kasvitieteilijältä kysytään, kyseessä on pohjushedelmä. Punainen osa on hedelmöittymisen jälkeen paisunut pohjushedelmä.

5. Piirretty tsekkiläinen animaatiohahmo ei ole myyrä.

Se on kontiainen ja on ollut sitä myös alkuperäiseltä tsekkiläiseltä nimeltään. Kyseessä lienee kääntäjän virhe: kontiaista kun kutsuttiin ennen myös maamyyräksi. Myyrät ja kontiaiset eivät kuitenkaan ole läheistä sukua, sillä myyrä on jyrsijä, kontiainen taas hyönteissyöjä. Piirretyn Myyrä taas syö myös vesimelonia.

6. Maapähkinä ei oikeasti ole pähkinä.

Ei ole, koska se kuuluu hernekasveihin. Nimi ilmenee englannin kielessä paljon paremmin: Peanut sisältää molemmat sanat, pavun ja pähkinän. Samaan tapaan kuin muutkin hernekasvit, maapähkinä kasvattaa palkoja.

7. Herne ei ole vihannes.

Herne on hedelmä. Palon sisällä olevat herneet ovat sen siemeniä.

8. Lauri Tähkä ei ole Lauri Tähkä.

Lauri Tähkä on Jarkko Suo.