Koti mielletään rauhan ja levon tyyssijaksi. Onnetonta kyllä, se on myös stressin ja sähläyksen höyrykattila.

TÄSSÄ MAAILMANAJASSA kaikki toimii nykyään purskeina, paketteina tahi
sysäyksinä. Sen äkkää, kun katselee ajoittaista ruuhkaliikennettä. Sen tietää
myös kivijalassa toimiva putiikinpitäjä, jonka liikkeessä ei koko päivänä visiteeraa
ketään, kunnes kello 15.43 sisään astuu ensin yksi ja vähän ajan kuluttua
kahdeksan muuta asiakasta. Tietokoneissakin tieto liikkuu klöntteinä.

Kotikaan ei näiltä purskeilta välty. Visseinä aikoina siellä syntyy toimeliaisuuden
tihentymiä, joissa kaiken olisi sujuttava valonnopeudella. Herätyskellon dididididiin
halkaistessa varhaisen hämäryyden perheenjäsenten olisi aktivoiduttava
kuin äänestäjien vaaliaamuna.

KOTI MIELLETÄÄN RAUHAN ja levon tyyssijaksi. Onnetonta kyllä, se on myös stressin ja
sähläyksen höyrykattila. Lasten kanssa takuuvarmaa on se, että jos jotakin pitäisi tehdä
– tai johonkin pitäisi mennä – seuraa piinallinen protesti. Plakaatteja heilutellaan, barrikadeja
pystytetään ja iskusanat sinkoavat väkevinä ilmaan. Äidin osana on olla inha riistäjä,
joka usuttaa jälkikasvuaan täyttämään yhteiskunnallisia velvoitteitaan kuten
pesemään plakit ja laittamaan lakit.

Kun vuosikausia sitten sinkkutyttönä käppäilin ani varhain työhön, kuulin kerrostalon
postiluukuista kiljumista ja kakofoniaa. Koska en vielä tuolloin tuntenut elämän karuja
lakeja, olin varma, että näissä säätyläisperheissä oli käynnissä jälkikasvun vääristynyt rääkkäys.

Jos sen sijaan riensin työhön vasta tuntia myöhemmin, talosta ei kuulunut enää muuta kuin
yläkerran sotaveteraanin Reino-tohvelien flanellinen tupsutus. Toisinaan myös anniskeluravintolassa iltaisin tarjoilevan Eilan papiljottien ripinä, kun hän kääntyili pallokuitutyynyllään.

SEITSEMÄNKYMMENTÄLUVULLA puhuttiin yhä nukkumalähiöistä. Ankeassa ajankuvassa
harmaat betonimurjakkeet möllöttivät keskellä sumuista joutomaata, päiväsaikaan onttoina
kuin zombien katseet. Onneksi me koululaiset, joiden avain roikkui kaulassa likaisessa
kanttinauhassa, täytimme iltapäivällä asunnot kolahduksillamme, voitelimme välipalaksi
viiden sentin ranskanleivät ja rynnistimme kiljumaan kaikuvalle korttelipihalle.

Nyt kukaan ei tohdi kantaa huolta tällaisesta. Päinvastoin – talojen kuuluukin olla
päivisin autioina. Mitä myöhempään valo syttyy kotikullassa, sitä varmemmin se
kertoo asukkien asemasta arvoasteikolla.

On nimittäin käynyt niin hupsusti, että mitä mellevämpi talo, sitä vähemmän sitä ehditään
käyttää. Niinpä suurimman osan ajasta uljaat uima-altaat, käheät koti-spat, tunnelmalliset
talvipuutarhat ja hienot hifihuoneet saavat toimia pölyhiukkasten laskuvarjoharjoitusten alustana. Semmoinen, jolla on kotiinsa kiirus, on jopa luuseri.

AAMUN VILKKAAN  tapahtumahorisontin jälkeen koti muuttaa äkisti muotoaan.
Se on kuin alttarilla jätetty morsmaikku, apean alakuloinen. Jos sattuu juoksemaan
auto jo pakoputki rupsuttaen hakemaan sisältä jotakin unohtunutta, yllättää kodin
kesken valonarkojen puuhien – kesken hiljaisuuden ja toimettomuuden. Korjaamaton
aamiaispöytä näyttää ykskaks asetelmalta kotimuseossa: oh, tuota kulhojen hyhmeää kaurapuuronjämää; ah, tuota pittoreskia porosotkua kupin pohjalla ja voi liikutusta,
miten nuo lehdet lojuvat lattialla levällään.

Semmoisessa viattomuuden tilassa ei kotia pysty millään muodoin näkemään
arvoasuntona tai sijoituskohteena, edes kokoelmana osakkeita.

– Äiti, onko ovi kodin suu? utelee Aapeli eräänä vilkkaanpuoleisena aamuna,
kun lähtö kodin ulkopuolisiin toimiin on jo hyvinkin hollilla.

– No… Mikä ettei.

– Voiko ovea sitten pussata? Kato kun minä antaisin meidän kodille lähtöpusun.

 

Teksti Asta Leppä. Kolumni on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2010.