Kurkista kulisseihin: Näin syntyi juttu 20-lapsisesta perheestä – täytyy myöntää, että menin pyörälle päästäni

Matkalla Helsingistä Ouluun kertailin lunttilappuani. Siihen oli merkitty sisarussarja vanhimmasta nuorimpaan: Ulla, 52 vuotta, Matti, 50, Paula, 49, Paavo, 48, Katja, 47, Juha, 45, Mirja, 44, Sanna, 43, Tuula, 42, Heikki, 41, Sisko, 40, Riitta, 38, Antti, 37, Elisa, 35, Laura, 34, Eeva, 33, Saara, 32, Heidi, 31, Jaakko, 29, ja Jenni, 28.

Olin saanut luvan tulla tekemään haastattelua heidän vuosittaiseen tapaamiseensa Ylikiimingin urheilutalolle. Oloni oli epävarma. Kasvo- ja nimimuistini ovat surkeita. Jos menisin kaikessa sekaisin? Tiesin, että paikalle tulisivat myös sisarusten puolisot ja lapset.

Enemmän kuin nimisekoilua mietin kuitenkin, osaisinko, uskaltaisinko ja kehtaisinko kysyä heiltä kaiken, mikä minua kiinnosti. 

Eivätkö vanhempanne olleet uupuneita, kun teitä oli niin paljon?

Miltä tuntui saada uusi sisarus melkein joka vuosi?

Miten rahat riittivät?

Tuntuiko koskaan, että hukkuu joukkoon?

Saitko äidiltä huomiota?

Oliko lapsuus ihan oikeasti onnellinen vai onneton?

Matin kanssa juttelimme siivouskomerossa.

Tällaisia asioita ei ole helppo kysyä. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka tulevat mieleen, kun ajattelee 20-lapsista perhettä.

Sisarussarjan keskellä kasvanut Elisa oli luvannut toimia yhteyshenkilönä ja esitellä minut muille. Niin hän tekikin, ja täytyy  myöntää, että menin pyörälle päästäni.

Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sisarukset, Bertan ja Sepon lapset (tästä tuli lopulta jutun otsikkokin lehteen), ottivat minut superystävällisesti vastaan.

Tuntui helpolta olla heidän kanssaan, ja he olivat hämmästyttävän avoimia. Sisarukset kertoivat myös arjen haastavammista puolista – onneksi. En joutunut välittämään lukijoille vain kiiltokuvaa.

”On hirveästi erilaisia tapoja kasvattaa lapsia, ja silti lapsista tulee ihan hyviä.”

Päätin jättää sisarusten puolisot ja lapset suosiolla syrjään ja keskittyä sisaruksiin itseensä. Etsimme hälinän keskellä sopivia, rauhallisia loukkoja. Matin kanssa juttelimme jopa siivouskomerossa.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka kauniisti sisarukset puhuivat edesmenneistä vanhemmistaan ja se, kuinka hauskaa heillä oli yhdessä.

Lopulta asetuin osaksi suurta yhteiskuvaa itsekin. Tämän jutun pääkuva on siis vähän kuin sellainen lasten "kuka ei kuulu joukkoon?" -tehtävä.

Alla olevassa kuvassa sen sijaan ovat ne ihanat sisarukset, jotka ehtivät kuvaan.

Kotimatkalla mietin Elisan viisaita sanoja: ”On hirveästi erilaisia tapoja kasvattaa lapsia, ja silti lapsista tulee ihan hyviä.”

Voit lukea juttuni Kodin Kuvalehdestä 4/2020, alla olevasta linkistä tai digilehdestä.

Ulla, Paavo, Juha, Antti ja Jenni eivät ehtineet tähän kuvaan, mutta muut ovat koolla.