Kysyimme lukijoilta: Mikä on vaikein lause, jonka olet lapsellesi joutunut sanomaan? Näin he vastasivat.

1. Isä on mennyt taivaaseen.

"Aamulla menin herättelemään vielä nukkuvaa 14-vuotiasta poikaani. Otin häntä käsistä ja sanoin, että äidillä on sinulle surullista kerrottavaa.

Sitten sanoin: Isä on mennyt taivaaseen enkelien luo.

Voi helvetti, kuului puolinukuksissa olevan pojan ääni. Sitten hän nukahti uudelleen.

Silitin hänen poskeaan hetken aikaa."

2. Isoveli on nyt sinun suojelusenkelisi.

"Kun kuusivuotias poikani aamulla heräsi, jouduin kertomaan, että hänen isoveljensä oli kuollut.

Olin sytyttänyt olohuoneeseen, isoveljen valokuvan viereen, kynttilät. Pieni huomasi ne ja kysyi, miksi ne paloivat.

Otin lapsen syliini ja kerroin, että isoveli oli kuollut edellisenä iltana onnettomuudessa ja oli nyt pikkuveljensä suojelusenkeli.

Poika oli hetken hiljaa ja kysyi: Näenkö isoveljeä enää koskaan?

Sitten tuli itku. Halasimme pitkään. Itkun loputtua poika söi aamupalansa, jutteli juuri alkaneesta eskarista ja harmitteli, kun isoveli ei pääse mukaan mihinkään eskarijuttuihin eikä joulujuhlaan." 

3. Äiti muuttaa pois.

"Jouduin kertomaan lapsillemme, että vaimoni haluaa eron ja aikoo muuttaa pois. En pystynyt kertomaan koko totuutta eli sitä, että hän oli rakastunut työkaveriinsa. Sen kertominen olisi särkenyt lasten sydämen lopullisesti.

Äidin uudesta poikaystävästä he saivat kuulla myöhemmin."

4. Joulupukkia ei ole olemassa.

"Olin pantannut totuuden paljastamista, koska pelkäsin lapseni luottamuksen menettämistä. Kun kerroin asian, lapsen oli vaikea uskoa, että puhuin totta. Olisi pitänyt kertoa jo aiemmin." 

5. Isä rakastaa teitä kovasti, vaikka ei rakastakaan enää äitiä.

"16 vuotta sitten jouduin kertomaan 6- ja 4-vuotiaille lapsillemme, että isä muuttaa pois kotoa. Itse olin saanut tietää asiasta viikkoa aiemmin.

Vaikeinta oli vakuuttaa lapset siitä, että isä rakastaa heitä yhä, vaikka rakkaus minuun olikin loppunut.

Kuopus itki. Esikoinenkin itki ja kysyi, oliko ero hänen vikansa."

6. Isi ei tule enää kotiin.

"Jouduin kertomaan 7-vuotiaalle tyttärellemme, että hänen isänsä oli kuollut.

Tytär ei itkenyt heti, vaan piiloutui sänkyynsä peiton alle."

7. Isä ei halunnut olla äidin kanssa, siksi hän ei ole sinunkaan elämässäsi.

"Vaikeinta on ollut vastata pienelle pojalleni, miksi hänen elämässään ei ole isää, vaikka melkein kaikilla muilla on.

Pojan isän jätti meidät jo raskausaikana. 3-vuotiaana poikani alkoi kysellä hänestä ja itkeä ikävää. Kerroin tuolloin, että kaikilla lapsilla ei ole isää jokapäiväisessä elämässä. Kerroin isästä hyviä asioita, samoja, joita näin myös pojassa.

Sanoin, että isä ei halunnut olla äidin kanssa eikä siksi ole hänenkään elämässään. Poika itki ikävää, kaipuuta johonkin, mitä ei tunne, mutta jonka tietää puuttuvan.

Myöhemmin hän sanoi, että vaikka hänellä ei ole isiä, on hänellä onneksi kuitenkin isi-äiti."

8. Ero ei ole sinun syysi.

"Minusta asiat on parasta kertoa niin kuin ne ovat. Mutta oli se silti vaikeaa selittää lapselle, ettei ero ole hänen syynsä."

9. Isi ei jaksanut enää elää.

"Jouduin kertomaan 10-vuotiaalle lapselleni, että hänen isänsä oli tehnyt itsemurhan.

Kerroin asian niin rehellisesti kuin osasin, olohuoneessa. Onneksi ymmärsin, ettei uutista saa kertoa hänen omassa huoneessaan, jolloin tilanne olisi noussut aina siellä mieleen.”

10. Nyt harjoittelet keittämään perunoita.

“Olin töissä, ja lapseni oli menossa illalla kaverinsa kanssa teatteriin. Neuvoin hänelle, kuinka perunat keitetään, jotta ruoka olisi valmista kun tulen kotiin. Kysyin, osaatko. Lapsi vastasi joo.

Kun sitten tulin töistä, alakerrasta tuli kauhea savu. Kattila oli yhä tulikuumalla levyllä. Lapsi ei ollut huomannut vaan istui yläkerrassa puuhastelemassa.

Tulipalo oli hilkulla, ja mietin, miten huolimattomuuden rankaisen. Kielsin lasta lähtemästä teatteriin ja sanoin, että nyt harjoittelet keittämään perunoita.

Rangaistukseni painaa sydäntäni yhä, vuosien jälkeenkin.”

11. Äiti on joutunut sairaalaan.

"Jouduin kertomaan siskoni lapsille, että heidän äitinsä oli saanut sydänkohtauksen ja oli nyt teholla koomassa. 

Lapset totesivat, että okei. Äiti ei sitten tuu yöksi kotiin.

En halunnut sanoa pahinta vaihtoehtoa: että äiti ei ehkä enää koskaan herää."

Lähde: Kodin Kuvalehden nettikysely.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Ekaluokkalaisella on perhospaita. Perhonen on paidassa paljetteina, jotka pystyy kääntämään niin, että välillä perhonen on monivärinen, välillä loistaa hopeisena. Väri voi myös vaihtua kesken perhosen. Silloin paidan perhosen toinen siipi on värikäs ja toinen hopeinen.

Välillä väri vaihtuu nopeastikin. Lapsi on nimittäin keksinyt, että kertoo paidalla, millä mielellä on: Kun tapahtuu iloisia asioita, perhonen on värikäs. Hopeisen puolen hän kääntää esiin, kun on jotakin tylsää. Ja kun on tapahtunut kivaa ja tylsää, perhonen on puoliksi värikäs ja puoliksi hopeinen.

Viime päivinä ekaluokkalaisen paidan perhonen on ollut värikäs esimerkiksi näistä syistä:

Hän pääsi lajittelemaan irtokarkkeja pusseihin koulun buffettia varten.

Janni Hussi ei tippunut Selviytyjät-ohjelmassa.

Kirjastosta löytyi uusi Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirja.

Isä pyöritti pihassa hyppynarua.

Kokonaan hopeisena paidan perhonen on hyvin harvoin. Seitsemänvuotiaiden elämässä lasi taitaa olla useammin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä. Osittain hopeisena perhonen kyllä on ollut, vaikkapa tämän vuoksi:

Lenkkarit puristivat, olivat jääneet talven aikana pieneksi.

Koulussa oli uunimakkaraa.

16-vuotias Fiona ei voittanut Voice of Finland -ohjelmassa.

Äiti kutsui häntä meidän vauvaksi.

Entäs jos toisi saman idean töihin? Avokonttorissa olisi erityisen kätevää, kun näkisi saman tien, millä tuulella työkaverit ovat.

Ahaa, Marilla ja Annalla on punaiset huivit tai neuletakki tuolin selkänojalla (tai mikä nyt merkiksi sovitaankaan), taidankin olla hissun kissun, tai pitäisiköhän tuoda niille kahvit?

Siitä kokouksesta, johon en ehdi, ja siitä työstä, joka on vieläkin kesken, sanon vasta lounaan ja jälkiruuan jälkeen, kun huivi on vaihtunut siniseen.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Viime viikonloppuna pumppasin pyörän kumit.

Pyörä oli seissyt talven terassilla ja näytti täsmälleen niin arkiselta kuin 20 vuotta vanhat, ulkona säilytetyt pyörät näyttävät. Kun syksyllä ennen liukkaita kelejä viimeksi ajoin pyörällä, pyörä myös tuntui parhaat päivänsä nähneeltä.

Nyt oli edessä se paras päivä.

Kunto voi olla kehno ja ketjut kitistä, mutta talven jälkeen jokainen polkaisu tuntuu vapaudelta.

Koskaan muulloin pyörällä ajaminen ei tunnu yhtä kevyeltä kuin ensimmäisen kerran keväällä. Kunto voi olla kehno ja ketjut kitistä, mutta talven jälkeen jokainen polkaisu tuntuu vapaudelta.

Juuri näinä päivinä uskon vielä, että kesällä pyöräilen kymmenen kilometrin matkan töihin ja että pyöräilysää on vain pukeutumiskysymys. Ajattelen, että valoisina iltoina poljemme tämän tästä lapsen kanssa puistoon ja lähikaupan pakastealtaalle, josta ostamme jätskit.

Suunnittelen, että tämä voi olla se kesä, jolloin pyöräilen rantaraitin päästä päähän. Tai ehkä pyöräilenkin Porvooseen, ja tulen J.L. Runeberg -laivalla takaisin. (Tässä kohtaa puoliso kysyy, tiedänkö, kuinka pitkä matka Porvooseen oikein on.)

Yksi neljän vuodenajan hienoja puolia on, että tulee aina uusia vuoden ensimmäisiä kertoja.

Tennarit laitan jalkaan tänä viikonloppuna. Tiedän jo, että silloin tunnen askelten keveyden.