Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Nämä ruuat saanut äiti

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Itse asiassa tämä juttukin oli auttamista. Olemme saaneet ainakin viideltä taholta haastattelupyyntöjä tyttären kuoleman jälkeen. Kun kodin kuvalehti tarjosi näin hyvän näkökulman asiaan, sovimme Marikan kanssa, että hän antaa haastattelun. Jospa me saisimme sen jälkeen rauhassa keskittyä toipumiseen.
Lue kommentti
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit – ja mummot!

Kun olin pieni, äitienpäivä oli minusta maailman kivoin juhla. Totta kai äitiä piti juhlia! Hänhän oli maailman paras äiti, vaikka vähän kursaili, kun sen hänelle kerroin.

Juhlan puitteet syntyivät käden käänteessä. Isä osti äidille purkkiruusun – meillä päin ei kasvanut valkovuokkoja – ja minä vein hänelle aamukahvin vuoteeseen. Lusikoin kuppiin aina reilusti sokeria. Ajattelin, että äidin pitää saada herkutella omana päivänään, vaikka hän muuten joi kahvin sellaisenaan.

En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin.

Kun itse sain lapsia, äitienpäivä tuntui yhtä aikaa ihanalta ja nololta. En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin, mutta juhliminen oli onneksi yhtä mutkatonta kuin ennenkin. Tuntui suloiselta saada kaksi pienten nyrkkien nuhjaamaa valkovuokkokimppua, ja aamukahvikin maistui. Mustana, niin kuin aina.

”Älkää suotta tuoko sitä minulle sänkyyn, poltatte vain itsenne”, sanoin lapsille.

Nyt minulla on jo kolmas rooli jokavuotisessa äitienpäivänäytelmässä. Se on hienoin kaikista. Oma tytär saa nyt olla aamun päätähti, minä tulen kuvaan myöhemmin päivällä.

Istun valmiiseen kahvipöytään, jonka ympärille kerääntyy neljä sukupolvea. Kahvien jälkeen lapsenlapset livahtavat lähimetsään poimimaan kaksi nyrkillistä valkovuokkoja. Tulevat, halaavat ja sanovat, että maailman paras mummo. Ei nolota yhtään.

Äiti on niitä harvoja, joille enää soitetaan. Muille lähetetään viestejä.
Äiti on niitä harvoja, joille enää soitetaan. Muille lähetetään viestejä.

Käytämme puhelinta yhä vähemmän soittamiseen, mutta on eräs, jolle vielä rimputellaan. Ne ovat rakkaita puheluita. Joskus tosin myös rasittavia ja raskaitakin, mutta aina tärkeitä.

Menneet ovat ne ajat, jolloin puhelin oli olemassa soittamista varten. 

Puhelimesta on tullut mukana kulkeva viihdekeskus, jonka kanssa vietetään enemmän aikaa kuin koskaan, mutta soittaminen, noh se nyt on ihan yliarvostettua touhua nykyihmisen mielestä. Paljon kätevämpää on lähettää viesti.

Kaikki suomalaiset ovat vähentäneet selvästi puhelimessa puhumista, mutta erityisesti nuoret. Alle 25-vuotiaista vain puolet soittaa puhelimella päivittäin, useat eivät edes viikoittain, kertoi Yle hiljattain.

Mutta silloin kun vielä otetaan ja soitetaan, soitetaan yleensä yhteen tiettyyn numeroon.

Kuka mahtaa olla näin merkittävä henkilö?

Äiti tietenkin! 

Eri-ikäiset naiset kertovat, millaisia puheluita he äideilleen soittavat.

Äiti on päivystävä neuvova puhelin 

Äiti on puhelimen numero, johon on matala kynnys rimpauttaa. Eräs äiti listasi, millaisia puheluita hän on viimeksi saanut – ihan jokaista hän ei välttämättä osannut kaivata: 

”Saako ottaa mehujäätä? Saanko tehdä limaa? Onko treenitrikoot pesty? Missä on pestyt treenitrikoot? Koska lähden bussille? Nyt olen bussipysäkillä. Koska bussi tulee? Koska jään bussista? Jäin bussista väärässä paikassa. Missä on uimalasit? Missä on hiuslenkki? Entä se yks tarra? Äiti, sisko kiusaa!”

”Mitä laitoit niihin porsaankyljyksiin 80-luvulla?”

Eikä äitiä ikävöidä ainoastaan koulupäivän jälkeen vaan läpi elämän. Edellinen äiti soitti omalle äidilleen juuri kysyäkseen muun muassa:

”Jaksatko ottaa lapset mökille viikoksi juhannuksen jälkeen? Mitä laitoit niihin porsaankyljyksiin 80-luvulla?”

Keski-ikäisen elämässä ei oikeastaan ole asiaa, iloa tai murhetta, jonka sattuessa äidin numero ei muistuisi mieleen tai löytyisi nopeasti kännykästä.

”Äidille soittaminen on aikuisena auttanut muun muassa näissä asioissa: Olen ollut hoitamassa kummilastani ja onnistunut päästämään perheen rotukissan karkuun. Olen värjännyt kulmakarvat liian tummiksi ja lapset kutsuvat minua angry birdsiksi. Lapseni on tanssikilpailuissa ja varmasti maailman söpöin ihminen. Tulee avioero. Talon kiinteistöhuoltoyhtiö ärsyttää niin, että itken. Pelkään, että suussani oleva valkoinen läikkä on vakava sairaus. Maria Veitola on mahtava toimittaja.”

Puhelu äidille on turvallinen rutiini...

”Soitan äidille kerran viikossa, aina lauantaina saunan jälkeen. En muista varmasti, mistä tapa alkoi, mutta se on osa viikkorutiiniamme. Vuorosanatkin menevät joka viikko samalla tavalla. 

Toteamme, että saunassa on käyty. Sitten vertailemme Etelä- ja Itä-Suomen säätilat ja valaistusolot.

Ensin toteamme, että saunassa on käyty. Sitten vertailemme Etelä- ja Itä-Suomen säätilat ja valaistusolot. ’Kyllä on päivä jatkunut, kun vieläkin näkee lukea ilman lamppua’, äiti sanoo näin keväällä, ja ’kyllä on päivä lyhentynyt, kun koko päivän piti pitää valoja’, hän sanoo syyspuolella vuotta. 

Seuraavaksi äiti kertoo, keitä tuttuja on viikon aikana tavannut. Minä kerron hänen lapsenlastensa ja lapsenlapsenlastensa kuulumiset. Puhelun lopuksi äiti toteaa joka kerta, että ’sinulla se taas alkaa uusi työviikko, pakerrahan ahkerasti’. Minua vähän kyrsii, kun välissä on kuitenkin vielä kokonainen sunnuntai. En silti vastaa muuta kuin että hyvää illanjatkoa, hei hei.”

... tai rakas velvollisuus

Välillä elämässä on ruuhkaa ja itseä pitää vähän patistaa: En ole soittanut äidille koko viikolla. Huomenna soitan!

Osat alkavat vaihtua: neuvovasta puhelimesta alkaakin tulla neuvottava.

”Suojelen iäkästä äitiäni vähän omilta huoliltani. Usein esitän olevani pikkuisen reippaampi kuin oikeasti ehkä olenkaan. Kävin lenkillä! Töissä menee ihan kivasti! Söin salaattia! 

Nykyään äiti kysyy useammin minulta neuvoa kuin minä häneltä.

Koen, että minun tehtäväni on nyt olla enemmän lohduttaja kuin lohdutettava. Nykyään äiti kysyy useammin minulta neuvoa kuin minä häneltä.

Kun kaikki on hyvin, puhumme säästä ja äidin koirasta. Päivitämme julkkisten kuulumiset: ’No nekkii sitte eros.’  Puhumme politiikkaa: ’Kyllä on hullu se Amerikan ukko, ihan kahjo.’

Äiti kertoo, mitä tohtori Kiminkinen on ollut mistäkin mieltä ja vannottaa ottamaan d-vitamiinit tai influenssarokotteen.

Ja aina lopuksi: ’Koskas tulet käymään?’

Kyllähän näissä puheluissa selkeästi on kyse rakkaudesta, välittämisestä ja huolenpidosta.”

Sitten puhelut käyvät surullisiksi

Koittaa aika, jolloin sydän joka kerta hieman hypähtää, kun äiti ei heti vastaakaan. Ei kai ole sattunut mitään? 

Voi tulla päivä, jolloin linjan toisesta päästä on kadonnut tuttu ihminen.

Joka kerta sydäntäni kivistää, kun äiti unohtaa oitis kaiken, mitä olen hänelle juuri kertonut.

”Muistisairas äitini on kaukana hoitokodissa. Joka kerta sinne soittaessani sydäntäni vähän kylmää pelko, ettei äiti enää muista minua. Joka kerta sydämeni pakahtuu, kun hän vielä tunnistaa soittajan tyttärekseen.

Ja joka kerta sydäntäni kivistää, kun äiti unohtaa oitis kaiken, mitä olen hänelle juuri kertonut.

Tuntuu niin lohduttomalta, että olen menettänyt sen ihanan äidin, joka aina huolehti, tuki, kannusti ja lohdutti.”  

Jäljelle jää kaipaus

”Kun äitini oli vielä elossa, muistan töistä tultuani usein heittäytyneeni selälleni sängylle ja soittaneeni hänelle. Äitikin saattoi ehtiä ensin: meistä oli aina kiva kuulla, mitä toiselle kuuluu.

Vielä pitkään erehdyin kotiin tultuani ajattelemaan, että soitanpa äidille.

Äitini kuoli kuusi vuotta sitten. Samalla puhelujeni määrä väheni valtavasti: huomasin, että useimpien muiden kanssa lähettelin viestejä.

Vielä pitkään erehdyin kotiin tultuani ajattelemaan, että soitanpa äidille. Antaisin paljon, jos voisin tehdä niin.”