Toukokuun to do -lista on kuin joulukuussa. Yksi muistettava asia on oman pinnan löysääminen.

Toukokuu on toinen joulukuu. Kaukaa katsoen ihana. Keskellä eläen niin hengästyttävä, että hoidettavien hommien lista riistäytyy käsistä ja päivät menevät sekavaksi vyyhdiksi (eikä ole edes joulukalenteria muistuttamassa, missä kohtaa mennään). Teen kaiken täsmälleen silloin kun on ihan pakko. Tai en silloinkaan.

Viime maanantaina oli kuopuksen temppujumpan kevätnäytös. Olin muistanut lainata serkkupojan kaapista vihreän t-paidan ja kääntänyt sen nurin päin. Menninkäisestä meni. Olin tehnyt lapselle ranskalaiset letit ja ostanut ranskalaiset perunat, kun muuta emme ehtineet syödä. Olin saanut lapsen paikalle kello viisi.

Sitten näin muiden vanhempien kiitoskukat ohjaajalle.

Kukaan kukan antajista ei katsonut minua syyttävästi, ennemmin myötätuntoisesti. Silti teki mieli kertoa, mitä kaikkea olin viikon aikana muistanut: 5-vuotislahjojen hankkimisen tiistaisille ja lauantaisille synttäreille. Ristiäislahjan sunnuntaisiin ristiäisiin. Äitienpäivälahjan äidille. Juhlamekon etsimisen ja ostamisen lapselle. Juhlakengät samoin, jopa pohjalliset. Sukkahousut kolmea eri kokoa, varasukkahousut kolmea eri kokoa. Orvokit ruukkuihin. Vyön tekemisen menninkäiselle. Laktoosittoman maitojuoman veljenpojalle. Rahan opettajan lahjakorttia varten. Lupalapun luokkaretkeä varten. Kesäleirin vahvistamisen.

Mutta en kukkaa jumppaohjaajalle, en edes yhtä ruusua tai gerberaa.

Tänä maanantaina on esikoisen voimistelun kevätnäytös. Kello viisi hän on nuttura päässä kulttuurikeskuksella. Minä yritän höllätä nutturaani katsomossa ja nauttia vain. Eväsretken eväitä mietin vasta huomenna aamulla.