Kati Ala-Ilomäki sai neljä lasta kahdessa vuodessa. Se pakotti miettimään kaiken uusiksi.

Olen kävelyllä lasteni kanssa. Jokaisen vastaantulijan kohdalla lukitsen katseeni maahan ja otan hieman vihamielisen ilmeen kasvoilleni. En totu siihen, että minua tuijotetaan ja selkäni takana kuiskutellaan – joskus jopa kommentoidaan avoimesti kovaan ääneen. 

Minulla on rattaissa puolivuotiaat kolmoset. 

Kyllä, se tarkoittaa kolmea vauvaa. Jokaisella lenkillä vähintään yksi vastaantulija kertoo asian minulle.

"Sinulla on kolme vauvaa siellä!"

"Joo", vastaan ja tunnen itseni sirkuseläimeksi.

KERRATAAN PERUSASIAT. Synnytin kolmospoikani syksyllä. Raskaus oli hankala, olin viisi kuukautta vuodelevossa. Vauvojen selviäminen hengissä tai terveinä oli vaakalaudalla koko raskauden ajan.

Poikani syntyivät suunnitellulla sektiolla puolitoista kuukautta ennen laskettua aikaa. Lapset olivat sairaalassa kolme viikkoa ja ovat onneksi kaikki terveitä.

Esikoisemme ja kolmosten välillä on ikäeroa kaksi vuotta. 

Minun ei ikinä pitänyt tehdä lapsia. Työskentelin toimittajana ja pärjäsin hyvin. Rakastin työhöni kuuluvaa ihmisten tapaamista, kysymysten esittämistä ja jatkuvaa uuden oppimista.

Ajattelin, että eihän lapsi muuta elämää. 

Iltaisin opiskelin päihdetyötä, treenasin nyrkkeilyä ja tapasin ystäviäni. Nautin kaupunkielämästä Helsingissä – uusista ravintoloista, kahviloista ja tapahtumista.

Matkustin ulkomaille melkein kerran kuussa. Ostin vaatteeni sellaisista paikoista kuin Lontoo tai New York. Asuin Helsingin Kalliossa, mutta saatoin silti yöpyä keskustan hotelleissa vain koska se oli kivaa.­

Ajatus lapsista kummitteli mielessäni taustalla, niin kuin se kolmekymppisillä sinkkunaisilla usein tekee. Mutta minulla oli liikaa asioita, joista en halunnut luopua.

Sitten rakastuin. Ajattelin, että eihän lapsi muuta elämää.

Nyt uskon, että tuo illuusio on välttämätön, jotta kukaan jo oman elämänsä ja identiteettinsä rakentanut nainen uskaltaa edes haaveilla äitiydestä.

Sillä illuusio se oli. Mitä minä, 34-vuotias nainen, joka ei ollut koskaan edes pitänyt vauvaa sylissä, tiesin äitiydestä – tai etenkään siitä, millainen äiti olisin.

Luulin esimerkiksi, että vauvat syövät mielellään tuttipullosta. 

Ei minun esikoiseni.

Laskin sen varaan, että mies voi hoitaa vauvaa yhtä paljon kuin minäkin.

En tullut ajatelleeksi, että kun vauva oli syntynyt, en itse asiassa halunnutkaan olla erossa hänestä. Kun yritin, tuntui kuin joku olisi repinyt irti raajaani. 

En ollut ymmärtänyt, että äitiys muuttaisi minua – eikä se olisi pahasta, se olisi täysin normaalia. Aika sai uuden merkityksen. Kaikki elämässäni aiemmin tärkeä, työt, ulkomaanmatkat ja rauhalliset kahvilahetket, saivat odottaa. Parin vuoden kuluttua ne olisivat takaisin elämässäni, ajattelin.

Kun esikoinen oli vuoden, minulle tuli vauvakuume.­ Sitten olinkin neljän lapsen äiti.

Kun esikoiseni oli vuoden vanha, minulle tuli vauvakuume. Sitten olinkin neljän lapsen äiti. 

NYT ASUN RIIHIMÄELLÄ rivitalokolmiossa kaukana Helsingin sykkeestä. Aiemmin hoikka ja treenattu vartaloni on kasa raskausarpia ja läskiä. Käyn Prismassa tukka nutturalla, sillä minulla ei ole rahaa käydä kampaajalla. 

Arki perheessämme on huutoa heti aamusta, joka alkaa puoli kuudelta. Kolmelle pojalle syötetään aamupuuro sittereissä. Jokaisella heistä palaa pinna aina, kun puurolusikka katoaakin veikan suuhun. He eivät vielä tiedä olevansa kolmosia eivätkä halua odottaa vuoroaan, vauvoja kun ovat. 

Uhmaikäinen isoveli syö puuronsa milloin missäkin. Siis jos syö. Vaihtoehtoisesti hän manaa puuroa alimpaan helvettiin.

"Tymmä puuro!" hän huutaa.

Eräänä aamuna mummu katseli perheemme touhuja. 

"Äidillä täytyy olla lehmän hermot", hän totesi.

Ei ole. Olen vain lähinnä edelleen hämmentynyt itsekin siitä, millaista elämäni on.

Lapsia ei tehdä, heidät saadaan. Tämä sanonta pätee erityisesti monikkolapsiin. 

Yleensä neljän lapsen äidit ovat halunneet suuren perheen ja kasvaneet vuosien aikana usean lapsen äitiyteen. Monikkoäideille suurperhe ja siihen kuuluvat elämänmuutokset tulevat hujauksessa ja usein ilman omaa haavetta monesta lapsesta. Siinä murroksessa ihminen järkkyy henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti. 

Neljän lapsen perheessä on myös suuret menot. 

Kun kahdessa vuodessa synnyttää neljä lasta, ennen niin itsestään selvät asiat ka­toavat.

Valvon suurimman osan jokaisesta yöstä. Aina syypää eivät kuitenkaan ole itkevät lapset vaan omat ajatukseni. Suuri kysymys päässäni on se, milloin menen töihin ja saanko ylipäätään töitä. 

Ajan ja rahan tasapainon etsiminen nimittäin saa neljän lapsen perheessä aivan uudet mittasuhteet. 

Neljän lapsen perheen arjen pyörittäminen vaatii mielestäni yhden ihmisen täyden työpanoksen – toisen vanhemmista pitäisi siis jäädä kotiin. 

Neljän lapsen perheessä on kuitenkin myös suuret menot. Taloudellisesti siihen tarvittaisiin kahden ihmisen panos. 

Sitten on vielä kysymys omasta identiteetistä. Mikä merkitys minulle on omalla työllä, omalla rahalla, omalla ajalla? 

VARSINAISIA KOTIÄITEJÄ Suomessa on vain vähän, vaikka moni jää kotiin siihen asti, kunnes lapsi täyttää kolme. Osasyy lienee raha.

Suomalainen mies ei useinkaan koe velvollisuudekseen ja ylpeydekseen elättää perhettään yksin, ja harvan miehen palkka siihen riittäisikään. Naiset sen sijaan pitävät niin kutsuttua omaa rahaa tärkeänä.

Toinen syy lienee kotiäidin hahmoton käsite.

Jo sana kotiäiti kertoo ajatusmaailmasta paljon: kotiäiti on nainen, joka on kotona. Poliitikkojen puheissa kotona lapsiaan hoitava äiti on lähinnä tasa-arvo-ongelma – vaikka hän ei sitä itse tiedostaisikaan.

Se ei kuulosta kovin houkuttelevalta. 

Englannin kielen termi homemaker on mielestäni arvokkaampi. Se tarkoittaa ihmistä, joka luo kodin. Siinä kotona olevalle äidille tai isälle annetaan yhteiskunnallinen rooli ja työ. 

Minä haluaisin sekä tehdä töitä että jäädä kotiin siihen asti, kunnes lapseni ovat rehellisesti niin isoja, että he eivät tarvitse aikaani. Se on tietysti mahdoton yhtälö.

Pienten lasten kanssa kotona olemiseen viitataan joskus "hiekkalaatikolla istumisena" tai "vaipanvaihtona". Minä en ajattele niin.

Minulla on kotona neljä pientä ihmistä, joista jokainen on oma persoonansa.

Kun kahdessa vuodessa synnyttää neljä lasta, itsestään selvät asiat katoavat.

Vaipanvaihto on vain työn tekniikkaa, hieman niin kuin tietokoneen näpyttely on toimittajalle. Ei siitä tarvitse tykätä sitä tehdäkseen. Todellinen työ on aivotyötä. Kotiäidille se on sitä, että oppii tuntemaan lapsensa ja auttaa heitä kasvamaan ja toimimaan erilaisissa tilanteissa ja tunnemyrskyissä – eikä työ lopu siihen, kun lapset ovat kolme vuotta.­ 

JOS MENEN TÖIHIN, pelkään jatkuvaa kiirettä. Pelkään sitä, että muonitan ja vaatetan lapseni, mutta että minulla ei ole aikaa eikä voimia kuulla ja nähdä, mitä heidän elämässään ja päässään tapahtuu. Yhdestä lapsesta voi vielä pysyä kartalla kymmentuntisen työpäivän jälkeen, mutta entäpä neljästä? 

Toisaalta kaipaan elämää myös omana itsenäni, erossa äidin roolista.

Kaipaan sitä, että saan ajatella niin sanottuja aikuisten asioita ja juoda aamukahvia työkavereiden kanssa. Kaipaan kepeyttä – sitä, että kaikessa ei ole kysymys suurista tunteista, kuten lasten kanssa on. Kotona joku purskahtaa itkuun monta kertaa päivässä tai puhkuu onnea, kun ilmeilen hänelle tai jaksan osallistua leikkiin. 

Todellista valintaa töiden ja kotiäitiyden välillä en kuitenkaan tee minä. Sen tekee perheemme talous. 

Ennen lapsiani haaveilin, että jonain päivänä kirjoittaisin kirjan, joka merkitsisi jollekulle jotakin. 

Nyt merkitsen suunnattoman paljon neljälle ihmiselle. Päivä kerrallaan uusi roolini tuntuu kodikkaammalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu.

Vierailija

"Valinnan töiden ja kotiäitiyden välillä tekee raha, en minä"

Voimia sinulle! Kiteytit työ vs. kotiinjäämis dilemman tosi hyvin, samat ajatukset taitaa käydä läpi lähes jokainen työkykyinen pienen lapsen äiti. Myös ajatus siitä, että vaipanvaihto on vain tekniikkaa ja kotona olemisen tarkoitus on lasten kasvattaminen ihmisiksi tuntui tosi hyvältä lukea. Aina sitä ei muista itsekään. Sitten uupuu ja turtuu helposti juuri jokapäiväisiin syöttö-, vaipatus-, nukutus- ym. rutiineihin ja tuntuu, ettei elämällä ole merkitystä, samanhan voisi tehdä kuka vaan...
Lue kommentti

Nainen, joka meillä asuu, ei joulun alla uskonut, että suonikohjuleikkauksesta toipuminen tarkoittaa kahden kuukauden kotityökarenssia, Kai Lehtinen kertoo.

Käärin pakettia varovasti auki. Sen ympäri on kiedottu monta kerrosta teippiä. Lahjapaperi on vähän tahmea ja tarttuu sormiin.

Sisältä kuoriutuu virkattu, vino pannulappu, ja lahjan tekijä kuuntelee vieressä, kuinka isä kehuu sitä maailman hienoimmaksi.

Pannulappuja on vuosien varrella kertynyt kaappiin vino pino, ja ne kaikki ovat parhaita joululahjoja. Innosta tuikkivat lapsensilmät ovat vuosi vuoden jälkeen sulattaneet isän sydämen ja tuoneet hyvää, lämmintä ja hellää mieltä.

En jouluaskartele, en lähetä kortteja

En ole jouluihminen. En valmistaudu hyvissä ajoin etukäteen. En mielelläni osallistu edes joulusiivoukseen, mutta jostain nimeltä mainitsemattomasta syystä huomaan kuitenkin osallistuvani siihen joka vuosi.

Erityisen tärkeää on siivota tonttujen lymyilypaikat kuten hellan tausta ja saunan lauteitten alunen.

Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Ovikranssien, pitsikoristeisten piparkakkutalojen, himmelien sun muiden joulusinappien tekoon en osallistu. En lähettele kortteja enkä askartele joulutähtiä, käpykoristeita tai jäälyhtyjä.

Ajatuskin kiertämisestä joululauluvalepukkikaupoissa nostattaa kaikkea muuta kuin joulumieltä, ennen kaikkea verenpainetta. Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Säälimätön sairaanhoitaja

Eräänä jouluna hiivin tonttujen lailla hiljaa varpaisillaan (niillä kuudella) tukisukka jalassa marraskuusta lähtien. Pätkäisin klapikoneella toista jalkaani, ja päkiän puutteessa siihen kehittyi kivuliaita suonikohjuja. Ne poistettiin leikkauksessa.

Sairaalasta palattuani kerroin, että sain hoito-ohjeeksi välttää kaikkia kotitöitä kahden kuukauden ajan. Koska nainen, joka meillä asuu, on sairaanhoitaja, hän ei uskonut eikä säälinyt minua pätkääkään.

Kuntoutuksen varjolla voi toipilaalla näköjään teettää säälimättä töitä. Sohvalla löhöily loppui lyhyeen, ja ajatus täysihoidosta kokovartalohierontoineen jäi haaveeksi.

Kotisairaanhoitajan ammattiin taitaa hakeutua ennemminkin sisar riuska räväköitä kuin hento valkoisia. Kuusenhakureissuun mennessä jalan oli kuulemma oltava kunnossa.

Kuudelle lapselle riitti 24:stä herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu.

Joulukalenterin avaaminen on meillä säilynyt hauskana perinteenä, vaikka lapset ovat yhtä vaille täysi-ikäisiä. Aikoinaan he tekivät tarkat vuorot kalenterin avaamiseen. Kuudelle lapselle riitti 24 herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu. Samalla opittiin odottamaan ja iloitsemaan muidenkin vuoroista.

Kalenteri on edelleen seinällä, ja pois muuttaneetkin kurkistavat sinne kotiin tullessaan ja ottavat omansa.

Joulut ennen ja jälkeen

Aikoinaan yksi ihan tavalliselta tuntunut joulu paketteineen, joulutorttuineen ja kirkkoineen oli myöhemmin merkittävä ajanjakaja joulujemme vietoissa. Oli joulut ennen ja jälkeen. Kynttilän vieminen hautausmaalle on saanut uuden merkityksen.

Jouluun liittyykin aina vähän haikeutta ja kaipausta mutta toisaalta myös kiitollisuutta kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joulua saa edelleen viettää.

Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Niin, en ole jouluihminen siinä mielessä, että kuluttaisin aikaa ja rahaa valmisteluihin. Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Silokinttuisena ilman suonikohjuja sitä jaksaa ehkä tanssia kuusenkin ympärillä muutaman kierroksen ennen pukin tuloa. Perinteisesti hän käyttää yllättävän samannäköisiä saappaita kuin toiseksi vanhin poikamme. 

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.