80 senttiä pitkä Noora Västinen:
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.

 

Kodin Kuvalehden Joulu jokaiselle -tapahtuman tähtiesiintyjä Elias Kaskinen on sataprosenttisesti jouluihminen. Hänen perheensä joulupöytä on kaikille avoin. "Se on jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä."

”Olen sataprosenttisesti joulujätkä”, laulaja Elias Kaskinen, 25, sanoo.

”Asteikolla yhdestä kymmeneen kymppi plus.”

Eliaksella on tapana viettää joulua lapsuudenkodissaan Lohjalla.

”Meidän joulupöytä on auki kaikille. Vanhemmillani on tapana kutsua joulupöytään ihmisiä, joilla ei ole muuta paikkaa viettää joulua. En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa. Se selviää vasta sinä päivänä”, Elias kertoo.

Eliaksen isä on kirkkoherra ja äiti kirjailija-runoilija Anna-Mari Kaskinen. Kaikille avoin joulupöytä symboloi Eliakselle joulun tärkeintä sanomaa, lähimmäisten auttamista.

”Se on sellainen jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä.”

”En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa.”

Tiistaina 12.12. Elias esiintyy Kodin Kuvalehden, Vauvan, Meidän Perheen ja Radio Aallon ilmaisessa Joulu jokaiselle -joulutapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla. Mukana ovat myös hyväntekeväisyysjärjestöt Hope ja HelsinkiMissio. Tapahtumassa kerätään joululahjoja vähävaraisille lapsiperheille.

”Lähimmäisen auttaminen on joulussa tärkeämpää kuin kaupallisuus. Se, että nostaa katseen sieltä omasta sopukasta ja katsoo, mitä ympärillä on. Sitä voi tietysti toteuttaa muulloinkin kuin jouluna”, Elias sanoo.

Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.
Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.

Perinteiden ystävä

Eliaksen joulut ovat lapsesta saakka olleet hyvin samanlaisia. Hänelle tärkeintä on mahdollisuus viettää rauhassa aikaa perheen ja ystävien kanssa. Monet yläasteaikaiset ystävät saapuvat joulun aikaan Lohjalle, ja välipäivinä juostaan lankomiesten kanssa pitkin metsiä.

”On minulle tosi tärkeä juttu, että jouluna pysähdytään ja ehditään olla perheen kanssa”, Elias sanoo.

”Aion valvoa mahdollisimman myöhään ja tehdä, mitä huvittaa.”

Yksi Eliaksen rakkaimmista jouluperinteistä on selailla joululaulukirjaa ja soittaa sieltä satunnaisia kappaleita kontrabassolla. Sylvian joululaulu on yksi Eliaksen suosikeista.

”Olen vanhanaikaisten surumielisten joululaulujen ystävä, en glitterjoulun miehiä. Välillä minua häiritsee se, että joulun varjolla myydään asioita, jotka eivät kuulu joulun keskiöön. Tykkään siitä, että laulussa on todellinen ajatus taustalla.”

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu.”

Perinteisistä joulutraditioista Elias on poikennut vain kaksi kertaa – 9-vuotiaana, kun perhe vietti joulua Australian lämmössä ja 15-vuotiaana, kun hän lomaili Kanarialla asuneen siskonsa luona.

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu”, Elias naurahtaa.

”Kanarialla kävin katolilaisessa joulumessussa, jossa laulettiin Jouluyö, juhlayö espanjaksi. On mahtavaa, että joulua vietetään kaikkialla maailmassa mutta se voi olla tosi erilainen kaikille.”

Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.
Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.

Erilaisuutta ei tarvitse pelätä

Sunnuntaina 10. joulukuuta Elias kisaa Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa.

”Fiilis on hyvä ja luottavainen. Pieni täpinä on päällä tietenkin. On tullut jo laskettua päiviä finaaliin”, Elias sanoo.

Hän on treenannut ohjelmaa varten tiukasti koko syksyn ja käynyt päivittäin tanssitunneilla. Finaalilähetyksen jälkeen koko työryhmä aikoo lähteä juhlimaan.

”Ryhmächatissa olemme jo fiilistelleet, että sunnuntaina mennään. Koko syksy on pitänyt elää aika kurinalaisesti. On kiva heittäytyä vapaalle porukalla.”

Kun Tähdet, tähdet -urakka on ohi, Elias keskittyy uuden Haloo-sinkkunsa promoamiseen.

Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."
Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."

Lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat Eliakselle tärkeitä arvoja myös musiikintekijänä.

”Ihmiset ovat erilaisia, outoja ja hullunkurisia. Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen”, Elias sanoo.

”Viime viikonlopun keikan jälkeen saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin. Toivon, että se heijastuu muillekin. Kaikki ovat tervetulleita ja jokainen saa olla sellainen, kun on. Ei tarvitse pelätä erilaisuutta.”

”Saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin.”

Tammikuussa Elias lähtee perheensä kanssa Australiaan, jossa hän asui ja kävi koulua 9-vuotiaana isän töiden vuoksi. Tuleva reissu on ensimmäinen kerta, kun Elias käy Australiassa siellä vietetyn vuoden jälkeen.

Hänestä on kiinnostavaa nähdä, kuinka moni asia on reilussa 15 vuodessa muuttunut. Eniten Elias odottaa lapsuudesta tuttuja tuoksuja. Lämpöä, merta, luontoa. Kuumia iltoja tropiikissa.

”Muistan vieläkin, miltä siellä tuoksui. Odotan sitä oloa, kun tajuan, että tämän minä muistan.”

Joulu jokaiselle -tapahtuma Sanomatalon Mediatorilla tiistaina 12.12. kello 10–11.30. Sanomatalo sijaitsee Helsingin keskustassa, Rautatieaseman vieressä osoitteessa Töölönlahdenkatu 2.

Tähdet, tähdet -ohjelma finaali nähdään MTV3:lla sunnuntaina 10.12. kello 19.30.