80 senttiä pitkä Noora Västinen:
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti
Tero Hyötyläinen on laskenut, että hänellä on lautapelejä noin 3200 euron arvosta.

KOUKUSSA. Kiivaan peli-illan jälkeen vantaalaisen projektipäällikkö Tero Hyötyläisen on vaikea saada unta.

Milloin lautapelihullutuksesi alkoi?

"Jo lapsena. Suosikkini oli Cluedo, jossa piti selvittää murhaaja. Myös Monopoli kiehtoi – kaikenlainen rahan kanssa puljaaminen. Uudestaan hurahdin 24-vuotiaana, kun törmäsin Bohnanza-peliin. Siinä tehdään kauppaa pavuilla."

Kenen kanssa pelaat?

"Meitä on 5–8 miehen porukka. Kokoonnumme kerran viikossa jonkun kotona, keitämme kahvit, levitämme pelit pöydälle ja nautimme voitoista ja katkerista tappioista. Nelisen tuntia vierähtää, ja samalla parannetaan maailmaa. Pelaan myös kotona vaimoni Maijan kanssa."

Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.
Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.

Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.
Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.

Mikä peli on koukuttavin?

"Menolippu vei heti mennessään! Siinä on riittävästi salaista tietoa: jokainen pelaaja saa matkakortteja, jotka kertovat, mistä ja minne hänen pitää rakentaa rautatie. Muut pelaajat eivät tiedä toistensa tavoitteita, ja eniten rautateitä rakentanut voittaa. Olen pelannut sitä pöydällä reilut 200 peliä ja netissä 800, kun homma meni jossain vaiheessa överiksi."

Mikä peleissä koukuttaa?

"Älyllinen haaste. Voitto ei ole tärkeintä, vaan yhdessä oleminen tutulla porukalla. Peli-illat ovat henkireikä, jonka avulla irtaudun kaikesta muusta."

"Pelaan noin seitsemän tuntia viikossa."

Paljonko intohimo vie aikaasi?

"Viikossa pelaan ehkä seitsemän tuntia. Ainakin joka toinen päivä lautapelit ovat mielessä. Luen niistä juttuja ja tutkin, mitä uutta voisin hankkia."

 Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.
Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.

Entä rahaa?

"Hyllyssä on nyt pelejä 3200 euron edestä."

Mistä ostat pelejä?

"Kerran vuodessa lähdemme porukalla Saksaan nelipäiväisille Spiel-messuille. Tuon sieltä pelejä niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu. Alkuaikoina tämä ei riittänyt, vaan joka ilta purimme ostamamme pelit, pakkasimme ne sisäkkäin ja postitimme Suomeen. Vasta viimeisenä päivänä täytimme matkalaukut peleillä. Tuliaisina oli sitten neljällä pojalla 60 peliä, ja viikon päästä tuli postissa satakunta lisää."

"Messuilta tuon pelejä kotiin niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu."

Montako peliä sinulla nyt on?

"Tarkistin maailmanlaajuisesta pelitietokannasta, että omistan 157 peliä. Sieltä näen myös, mitä olen milloinkin ostanut ja myynyt."

Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.
Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.

Mitä vaimosi ajattelee riippuvuudestasi?

"Aiemmin, kun pelit eivät meinanneet mahtua kotiimme, tuli keskustelua siitä, mihin niitä laitetaan. Nyt olemme sopineet, että saan peleilleni puolet isosta kaapistamme. Se pitää tilanteen kurissa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Vinkit aloittelijalle

  1. Lautapelien erikoisliikkeitä on Suomen isoimmissa kaupungeissa. Niistä saa asiantuntevaa palvelua. Pelikaupassa huomaa, miten pelit ovat kehittyneet. Myös peleihin erikoistuneita verkkokauppoja löytyy, esimerkiksi lautapelit.fi, poromagia.com ja fantasiapelit.com.
  2. Kerro suosikkipelistäsi pelikaupassa, niin myyjä osaa vinkata samantapaista uutta peliä.
  3. Lautapelaajien pyhä paikka on Boardgamegeek.com-sivusto. Sieltä löytyvät useimmat pelit ja niiden säännöt. Siellä voit myös kysyä neuvoa muilta.
Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.