Oletko koskaan miettinyt, mitä tekisit, jos saisit yllättäen kutsun Linnan juhliin? Siivooja Heli Riihiaho ja opiskelija Taleb Hosseini tietävät.

”Äiti soitti koko suvulle”

Siivooja Heli Riihiaho, 45, kutsuttiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuonna 2014. Kutsu on edelleen tallessa ja laitettu esille kehyksiin.

Syksyllä 2014 kajaanilainen siivooja Heli Riihiaho sai sähköpostin presidentin kansliasta. Viestissä tiedusteltiin puolison nimeä ja sanottiin, että kyse on kutsuasiasta.

Heli tavasi tekstin useampaan kertaan ja pyysi työkaverinkin katsomaan. Voiko tämä olla?

”Kysyin työkavereiltakin, onko tämä jokin huijausviesti tai vitsi”, Heli sanoo.

Hän uskoi viestin lopullisesti todeksi vasta, kun virallinen kutsu kolahti postiluukusta marraskuun puolivälissä. Silloin oli jo kiire varata matkat ja hotelli ja hankkia puku.

Kun sana kutsusta kiiri, tuntemattomat tulivat juttelemaan kaupungilla. Kutsu oli hetken puheenaihe myös kajaanilaisella koululla, jonka siistijänä Heli tuolloin työskenteli.

”Työkaverit halusivat heti hypistellä sitä”, Heli kertoo.

”Äiti soitti tietenkin koko suvulle.”

Hyviä neuvojakin alkoi sadella. Älä kompastu helmoihin televisiokameroiden edessä. Muista maistaa boolia ja kaikkia ruokia. Et sitten mieti, onko linna siivottu hyvin, vaan nautit illasta.

Helin mielestä linnassa oli rento tunnelma. ”Jos aloitti keskustelun, toinen yhtyi siihen. Se vähän yllätti.”
Helin mielestä linnassa oli rento tunnelma. ”Jos aloitti keskustelun, toinen yhtyi siihen. Se vähän yllätti.”

Juhlapukua Heli lähti etsimään siskon luo Ouluun. Kolme liikettä koluttuaan hän valitsi violetin olkaimettoman mekon, jonka vyötäröllä oli helmiä.

”Mietin ensin, pitääkö ostaa sellainen, mille on myöhemminkin käyttöä. Sitten ajattelin, että kerran elämässä sitä lähdetään. Ostetaan sellainen, mikä tuntuu hyvältä”, Heli sanoo.

Juhlailta hujahti nopeasti ja sisälsi paljon jonottamista. Kättelyyn, buffettiin, vessaan.

”Koko Linnaa ei ehtinyt nähdä yhtenä iltana. Ja istumapaikkoja ei ollut. Jos otat ruokaa, kannat lautasta, lasia, pitkää helmaa ja hartiahuivia. Se oli vähän sellaista taiteilua”, Heli naurahtaa.

”Ei tullut sellaista oloa, etten kuuluisi joukkoon. Se yllätti.”

Linnan tunnelma oli paljon rennompi kuin Heli oli etukäteen ajatellut. Myös se, kuinka monella oli puhelin jatkuvasti kädessä, yllätti.

Heli oli jättänyt kännykän narikkaan, koska ajatteli, ettei kuvien räpsiminen sovi hienon juhlan luonteeseen.

”Odotin, että tunnelma olisi jäykempi, enkä osaisi itse olla luonnollinen. Ei tullut kuitenkaan sellaista oloa, etten kuuluisi joukkoon. Se yllätti”, Heli sanoo.

”Tuntui kuin ihmisiä olisi nähnyt aiemminkin. Kukaan ei ollut tyly vaan kaikki tervehtivät.”

Heli juhli linnassa avopuolisonsa Jannen kanssa.
Heli juhli linnassa avopuolisonsa Jannen kanssa.

”Ei ollut ikinä käynyt mielessäkään, että minut voitaisiin kutsua.”

Heli ei ollut osannut jännittää tuntemattomille juttelua etukäteen. Parhaiten mieleen jäi keskustelu Helsingin silloisen kaupunginjohtajan Jussi Pajusen ja tämän puolison kanssa.

”Sekin herätti keskustelua, kun kerroin ihmisille, miksi olen kutsun saanut. Sanottiin, että sinun täytyy olla aika hyvä siivooja.”

Vuoden 2014 Linnan juhlien teema oli vapaaehtoistyö. Heli sai kutsun, koska hänet oli valittu Puhtausalan ammattilaiseksi alan suuressa kilpailussa.

”Ei ollut ikinä käynyt mielessäkään, että minut voitaisiin kutsua. On niin paljon ihmisiä, joiden voisi olettaa saavan kutsun ennemmin kuin minun.”

Kutsu tuntui kuitenkin kunnianosoitukselta, kiitokselta hyvästä työstä. Se on edelleen tallessa ja laitettu muistoksi kehyksiin.

”Koen, että puhtaanapitoalaa voitaisiin arvostaan enemmän. On hyvä, että presidentti arvostaa tavallisia ihmisiä ja monen alan tekijöitä, ei vain kansanedustajia ja julkkiksia.”

”Tällä hetkellä ihan kaikki jännittää. Olen tosi iloinen ja kiitollinen kutsusta”, Tabu sanoo.
”Tällä hetkellä ihan kaikki jännittää. Olen tosi iloinen ja kiitollinen kutsusta”, Tabu sanoo.

”Perhe on minusta tosi ylpeä”

Taleb Hossaini on kutsuttu Suomen satavuotisjuhliin Linnaan. Ensin Taleb epäili soittoa pilaksi.

”Olin shokissa. Ajattelin, että tämä on jokin pila.”

Oli marraskuinen aamu, ja nuoriso-ohjaajaopiskelija Taleb (Tabu) Hossaini, 23, oli juuri saanut puhelun Me-säätiöstä. Soittaja oli kertonut, että Tabun kannattaisi tarkkailla postiaan. Lähipäivinä saapuisi kutsu itsenäisyyspäivän Linnan juhliin kiitoksena esimerkillisestä työstä monikulttuurisessa toimintaympäristössä.

”En millään voinut uskoa sitä. Luulin puhelua pilaksi”, Tabu sanoo.

Sitä se ei ollut. Virallinen kutsu saapui pian postissa.

”Olin shokissa. Ajattelin, että tämä on jokin pila.”

Pariin päivään Tabu ei uskaltanut kertoa kutsusta kellekään.

”Sitten otin kuvan kavereille ja perheelle. Kaikki olivat tosi iloisia. Kaverit kysyivät, pääseekö aveciksi”, Tabu naurahtaa.

”Monet odottavat, että vilkutan heille telkkarista. He jännittävät enemmän kuin minä itse.”

Tabun vanhemmat eivät yleensä katso suomalaisia televisio-ohjelmia mutta aikovat tehdä nyt poikkeuksen.

”Perhe on minusta tosi ylpeä. Tämä merkitsee isälleni paljon.”

Tabu muutti perheensä kanssa Suomeen Iranista, kun hän oli 12-vuotias.

Hän opiskelee nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi, työskentelee iltapäiväkerhossa ja on mukana Yökoriksen toiminnassa. Se on Helsingin NMKY:n ja Nuorisoasiainkeskuksen yhteistyöhanke, joka järjestää katukoristapahtumia kesäiltaisin. Tarkoitus on muun muassa auttaa maahanmuuttajanuoria sopeutumaan Suomeen.

”Ajattelin ensin, että voisin laittaa frakin, mutta kaverit olivat sitä mieltä, että frakki on vanhuksille ja minä olen nuori. Laitan ehkä sinisen puvun, koska se on Suomen väri.”

”Jollekin, joka osaa kieltä, on helpompi tulla juttelemaan”, Tabu kertoo.

”NMKY:ltä sanottiin, että olen positiivinen, kannustava ja esimerkillinen ja auttanut monikulttuurisia ihmisiä sopeutumaan Suomeen. Se on minulle tosi iso juttu. Tykkään auttamisesta.”

Suureen juhlailtaan Tabu on valmistautunut hankkimalla uuden puvun.

”Ajattelin ensin, että voisin laittaa frakin, mutta kaverit olivat sitä mieltä, että frakki on vanhuksille ja minä olen nuori. Laitan ehkä sinisen puvun, koska se on Suomen väri”, Tabu sanoo.

”Toivon vain, etten pyörry kättelyn aikana.”

Hän ei ole vielä miettinyt, mitä aikoo sanoa presidentille kättelyn aikana. Kovin pitkään takana olevaa jonoa ei kehtaa seisottaa.

”Yritän ehkä kiittää ja sanoa hyvää itsenäisyyspäivää”, Tabu sanoo.

”Kuulin, että siellä on 1800 ihmistä ja kauhean kuuma. Toivon vain, etten pyörry kättelyn aikana.”

”Olen tullut maahanmuuttajana Suomeen ja pääsen Suomen itsenäisyyspäiväjuhliin juhlimaan suomalaisten kanssa. Se on suuri kunnia ja vetää sanattomaksi.”

Tabua jännittää tulevassa illassa ”ihan kaikki”. Linnaan saapuminen. Jonottaminen. Kättely. Uusien ihmisten tapaaminen. Julkkikset. Jonkun kanssa voisi ehkä ottaa selfien, jos tulee tilaisuus.

Tabusta on erityisen jännittävää mennä Linnan juhliin juuri Suomen suurena juhlavuotena.

”Olen tullut maahanmuuttajana Suomeen ja pääsen Suomen itsenäisyyspäiväjuhliin juhlimaan suomalaisten kanssa. Se on suuri kunnia ja vetää sanattomaksi”, Tabu sanoo.

Suomessa hän arvostaa esimerkiksi maksutonta koulutusta, joka ei ole Iranissa itsestäänselvyys. Tabun vanhemmat eivät osanneet Suomeen tullessaan lainkaan lukea tai kirjoittaa.

Hienointa Suomessa on kuitenkin vapaus. Tabu on uskonnollisen perheen kasvatti, muttei koe olevansa itse uskonnollinen.

”Vapautta en ollut kokenut edes omassa perheessäni ennen kuin tulin Suomeen”, Tabu sanoo.

”Suomessa löysin oman itseni. Täällä pystyn olemaan sitä, mitä haluan.”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."