Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."
Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."

Ilman Anne Niemistä ja Peppe Puttaata Jari Sillanpää olisi pulassa. Tehokaksikko huolehtii, että Jarilla on hyvä mieli, rahaa tilillä ja piimää jääkaapissa.

Kaksi ihmistä tietää laulajatähti Jari Sillanpäästä kaiken. He ovat Jarin assistentit Anne Nieminen, 52, ja Peppe Puttaa, 63.

Anne ja Peppe tietävät, että Jari syö halkaistuista leivistä vain päälliosan. Syytä he eivät ole tulleet kysyneeksi. Niin vain on ollut niin kauan kuin he ovat hänelle leipiä voidelleet.

He tietävät, ettei Jarin leivän päälle saa laittaa kasviksia eikä kinkkua. Juustoa pitää olla niin paljon, että leipä peittyy. Tosin ei mitä tahansa juustoa, vaan herrgårdsostia eli kartanojuustoa, jota assistentit luonnehtivat ”aika väkeväksi ja kermaiseksi”.

”Jarilla on absoluuttinen makuaisti. Hän saattaa sanoa: Anne, tää maito on ollut jääkaapissa omenan vieressä! Hän maistaa sen”, Anne sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Jarin suosikki on tällä hetkellä ranskanleipä. Sitä edelsi ruisleipäkausi.

Lempijuoma on aina sama: piimä.

Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."
Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."

Anne ja Peppe tietävät pomostaan kaiken, turhan ja tärkeän, hyvän ja huonon, sen minkä voi tietää toisesta vain, kun elää tarpeeksi kauan hänen vieressään.

20 vuotta he ovat opetelleet ymmärtämään Jari Sillanpäätä. Nyt he osaavat pitää hänestä huolta.

”Meidän tehtävämme on tehdä Jarin elämä helpoksi”, Peppe kiteyttää.

Onks mulla varaa?

”Käyks nää kinkkuleivät?” Anne kysyy kuvaajalta.

”Mietittiin kato Peppen kanssa, että Helsingin seudulta voi tulla jotain pimpparullia, jotka ei syö lihaa.”

Ollaan Vehmaalla, Peppen kotitalossa.

Kinkkukysymys on näissä peltomaisemissa olennainen, sillä Peppe on tehnyt elämäntyönsä sikatilan emäntänä. Tänä syksynä hän on jäänyt eläkkeelle, ja tilan on ottanut hoitaakseen Peppen ja Kari-puolison poika Arne, 31.

Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan idean.

Viime aikoina Peppe on vähentänyt myös töitään Jarin assistenttina. Lonkat ovat alkaneet reistailla, öiset ajomatkat painaa, syntyipä keväällä ensimmäinen lapsenlapsikin, pieni Emil.

Siksi Peppe ei enää kierrä Jarin ja Annen mukana keikoilla, vaan hoitelee Jarin raha-asioita ja faniklubia kotonaan. Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan uuden investointi-idean.

Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."
Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."

Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.
Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.

”Jari kysyy: Peppe, onks mulla tähän varaa? Minä vastaan, että javisst, jos unohdat ne neljä muuta ideaasi.”

Annen vastuulla on huolehtia, että Jari on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

”Jari kysyy: Anne, mitä mulla on huomenna? Sitten kerron.”

Anne on organisaattori, joka hallitsee Jarin aikatauluja matemaattisen tarkasti. Hän sopii Jarin haastattelut ja toimii tämän keikkakuskina. Tavallisena keikkaviikonloppuna Anne ajaa 1 500–2 000 kilometriä. Hän rakastaa ajamista, vaikka ei osaa peruuttaa, eikä päästä muita rattiin edes pyydettäessä.

”Minun on saatava istua ratin takana itse. Kaikissa autoissa. Muuten minulle tulee levoton olo.”

Fani 93 ja fani 1005

Kaikki alkoi Jarin äänestä. Anne kuuli sen ensimmäisen kerran tammikuussa 1996 Tampereen Anttilan lavalla. Sillä sekunnilla kun nuori tangokuningas avasi suunsa, Annesta tuli fani.

”Se ääni. Se oli ihan käsittämätön.”

Nimikirjoitusta jonottaessaan Anne huomasi, että Jarin silmät olivat punaiset. Syynä oli krapula edellisen illan kultalevyjuhlista. Anne kaivoi käsilaukustaan päänsärkylääkkeen ja ojensi sen Jarille. Jari kiitti. Niin alkoi hoivasuhde.

"Mitään sellaista en ollut ennen kokenut."

Samana vuonna Jaria kuuli ensimmäistä kertaa myös Peppe. Hän muistaa yhä istumapaikan, jolla Seinäjoen teatterissa istui, kun Jari alkoi laulaa.

”Se ääni ja läsnäolo. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut.”

Annesta tuli faniklubin jäsen numero 93, Peppestä numero 1 005.

Toisiinsa naiset tutustuivat seuraavana vuonna fanimatkalla Lontoossa. Kummastakin oli tullut superfani, jonka harrastuksena oli kiertää ympäri Suomea Jarin keikoilla. Anne ja Peppe ystävystyivät. He saattoivat käydä katsomassa saman konsertin kaksitoista kertaa.

Joistakin tuttavista fanitus oli kummallista. Peppen aviomiehen, maanviljelijä Kari Puttaan mielestä ei. Jahtasihan hänkin hirviä.

”Kari ymmärsi minua. Ihan samalla tavalla hänkin tohkeili kavereittensa kanssa, että tuolta se hirvi tuli ja tuonne se meni”, Peppe sanoo.

”Samat saakelin hirvet siellä on metsässä, ja silti se on joka kerta eri kokemus. Aina se on sama Jarikin ja silti aina eri konsertti."

Vuosien mittaan Jari alkoi tunnistaa Annen ja Peppen kasvot. Hän näki ne jokaisella keikallaan, aina eturivissä.

Keikkojen jälkeen kolmikolla oli tapana jutella. Joskus käytiin grillillä.

Kun Anne ja Peppe vilahtivat Jarin 40-vuotissynttäreillä kuvatussa televisiopätkässä, fanien keskustelupalstalla alkoi sinkoilla katkeria viestejä.

”Siellä ihmeteltiin, että tuollaiset läskit! Eikö se Jari yhtään edustavamman näköisiä löytänyt!” Peppe sanoo.

”Jarille ei ystävyydessä merkitse, oletko kaunis, ruma, köyhä vai rikas.”

Peppe pelkää lööppejä

Anne ja Peppe. Nämä kaksi ovat yhtä, eikä toisesta voi puhua ilman toista. Muusikkopiireissä heidät tunnetaan yksikkönä, Annena-ja-Peppenä. Aina silloin tällöin joku havahtuu kysymään: onko teillä sukunimiä ollenkaan?

"Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna."

”Vastaamme, että ei. Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna.”

Yhteinen assistentin-ura alkoi syksyllä 2009, kun Peppen puhelin soi.

”Nu har Lilja slutat”, Jari sanoi.

Jarin manageri Lilja oli ilmoittanut jäävänsä vuorotteluvapaalle. Peppe ja Jari olivat hiljaa. Sitten Jari sanoi,että eiköhän me tästä kolmistaan selvitä. Hän palkkasi naiset saman tien assistenteikseen.

Ensimmäinen kevät oli kamala. Anne ja Peppe lojuivat Annen sängyllä ja suunnittelivat Jarin kevätkiertuetta. Peppen kädessä oli Suomen kartta, johon hän ruksi mahdollisia konserttipaikkoja: Kajaani, Iisalmi, Varkaus...

Naiset katsoivat toisiaan. Oikeasti, me kaksi tässä yöpaidoissamme. Mekö suunnittelisimme Siltsun kiertueen?

”Tajusin, että ei jumankaut, minä olen sairaanhoitaja ja Peppe sikatilan emäntä. Ei meistä ole tähän”, Anne sanoo.

Silloin tuttu manageri Olli Peuhu rohkaisi: Kyllä te pärjäätte, teillähän on täydellinen koulutus. Jos osaatte hoitaa lapsia ja sikoja, osaatte hoitaa myös muusikoita.

Anne ja Peppe päättivät yrittää.

Ilman Annea Peppe olisi hypännyt sikalansa paskasäiliöön.

He ottivat selvää, miten varataan konserttisali (otetaan puhelin ja soitetaan). He selvittivät, montako mainosta konsertista kannattaa julkaista paikallislehdessä (kolme riittää, neljäs on turha). He tekivät virheitä: varasivat liian pieniä saleja ja järjestivät konsertin pikkukaupunkiin, jossa oli talviloma.

Öisin Peppe ei saanut unta. Hänen mielessään pyörivät iltapäivälehtien tulevat lööpit: Sillanpään alamäki alkoi! Anne ja Peppe tuhosivat Jarin!

”Olin tulossa hulluksi. Anne hoki, että et varmana tule ja kyllä me pärjätään, vaikka ei osata yhtään mitään.”

Yhden huonosti nukutun yön jälkeen Peppe jäi tuijottamaan sikalansa paskasäiliötä ja ajatteli: tuonne kun hyppäisin, ei tarttis enää hermoilla.

Se oli Karille liikaa. Hän pysäytti Peppen sikalan ovelle ja ilmoitti, että jos Peppe ei alkaisi järkiintyä, hän lähettäisi tämän Amerikkaan.

”Kari kai arveli, että Amerikassa en näkisi niitä lööppejä.”

Kiertue onnistui. Lööppejä ei tullut.

Anne nousee keikka-auton rattiin.
Anne nousee keikka-auton rattiin.

Jari saa kiukutella

Elokuu 2016, sunnuntai, kello 18.59. Konsertti Haminassa alkaa minuutin päästä, mutta Jari Sillanpäätä ei näy.

Tasan seitsemältä parkkipaikalle kurvaa matkailuauto. Ratin takana on Anne. Jari astuu ulos. Hän haluaa keskittyä. Anne tietää sen eikä häiritse.

Näin alkaa jokainen keikka: viime tipassa. Se on Jarin toive. Hän muuttuu levottomaksi, jos joutuu hengaamaan keikkapaikalla minuuttiakaan liian aikaisin.

Jari nousee lavalle noin sata kertaa vuodessa. Joka kerran lavan vieressä seisoo Anne. Hänen tehtävänään on huolehtia, että Jarilla on kaikki hyvin.

Anne tarkkailee Jarin ilmeitä ja yrittää tulkita, mikä painaa: Janottaako, tuonko vesipullon? Häiritseekö eturivin fanin videokuvaaminen, käynkö huomauttamassa?

Samalla Anne pyörittää prompteria. Sen kuvaruudulta Jari näkee laulujen sanat siltä varalta, että sattuu unohtamaan ne.

Tällä kertaa Jari unohtaa. Hän alkaa takellella ja vilkaisee huolestuneena prompteriin, mutta se ei pyöri, sillä Anne ei pyöritä sitä. Hän lähettelee tekstiviestejä Peppelle.

Jari luo lavalta kireitä katseita. Anne ei huomaa.

Jokaiselta keikalta Anne lähettää Peppelle liudan tekstiviestejä. Esimerkiksi tällaisia:

Jari just lavalle. Katsomo täynnä.

Aloitusbiisinä Ihmisiä suviyössä.

Bändi tänään ihanannäköinen, punaiset kravatit.

Bohemian Rhapsodyn jälkeen yleisöltä kolmen minuutin aplodit seisaallaan.

Usein hän lähettää myös videonpätkän. Siten Peppe pääsee paremmin tunnelmaan.

”Lähetän täyden raportin keikan joka sekunnista”, Anne sanoo.

”Peppelle kerron kaiken. Jari tietää ja ymmärtää sen."

Peppelle Anne raportoi myös Jarin mielialat, hyvät ja huonot tuulet.

”Kiertueilla minä olen Jaria lähimpänä. Totta kai hän saa kiukutella minulle. Kärsivällisyyteni on loputon, olenhan sairaanhoitaja.”

Takaisin Anne ärähtää harvoin, mutta kun ärähtää, ilma puhdistuu.

”Kerran lauoin Jarille pari valittua sanaa, ja hän veti sen jälkeen ihan huikean keikan.”

Anne asuu yksin. Höyrynsä hän purkaa Peppelle. Peppe taas vuodattaa murheensa Karille. Kari on ainut, joka ei kinaa kenenkään kanssa. Jos Peppe haastaa riitaa, Kari lähtee pellolle.

Anne ja Peppe soittelevat toisilleen vähintään neljä kertaa päivässä. Telkkariakin he katsovat yhdessä.

Kun Peppe analysoi Tähdet tähdet -ohjelmaa Annen kanssa puhelimitse, Kari katsoo samaa ohjelmaa yksin toisesta telkkarista. Kun Peppe ja Kari lähtevät lomamatkalle, Anne tulee aina mukaan.

”Oudolta tuntuisi jos ei tulisi”, Kari sanoo.

Anne uskoo aina, että asioilla on tapana järjestyä. Peppe on empaattinen murehtija, jonka motto kuuluu: Jos jokin voi mennä persiilleen, se menee.

Kun asenteet yhdistää, syntyy ystävyys, joka kannattelee kumpaakin.

”Jos Peppeä ei olisi, olisin jo ajat sitten hypännyt benjihypyn ilman narua”, Anne sanoo.

”Ilman Annea olisin siellä paskasäiliössä”, Peppe sanoo.

Keikalta syöpäosastolle

Kerran kun Anne ajeli keikkakuskina, Peppe lähetti hänen kännykkäänsä kuvan. Kuvassa Peppen lapsenlapsi Emil-vauva nukkui autossa.

Hetken päästä Anne vilkaisi auton taustapeiliin ja näki jotain yhtä suloista: Jarin ja tämän miesystävän Siimin nukkumassa takapenkillä päät vastakkain, käsi kädessä.

”Otin Peppelle kuvan ja kirjoitin: Kato, minunkin vauvat nukkuu.”

Anne hoivaa, halusi Jari tai ei. Anne asuu Lempäälässä, mutta siivoaa Helsingissä käydessään Jarin kämpän, laittaa astiat tiskikoneeseen, vie roskat, pesee pyykit, kokkaa ja käy ostamassa jääkaappiin piimää.

Ei hänen tarvitsisi, hoitaisi Jari hommat itsekin. Annen kädet vain alkavat siivota itsestään. Ne alkavat pyyhkiä pöytiä ja loihtia täydellisiä juustoleipiä,  eikä hän mahda niille mitään. Kyläillessään hän siivoaa Peppenkin keittiön. Ainut, jota Anne ei hoida, on Anne.

”Näkisittepä kämppäni! Täys kaaos. Eikä häiritse minua yhtään.”

Anne kutsuu itseään ikisinkuksi. Hänellä on kuulemma tarpeeksi näissäkin ihmissuhteissa, eikä hän halua lapsia. Paitsi hoivata tietenkin. Aina, kun on keikkatauko, Anne työskentelee sairaanhoitajana lasten syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Samalla osastolla hän on on ollut töissä 26 vuotta.

Anne valitsi ammattinsa 16-vuotiaana, kun pikkuveli Pasi sairastui leukemiaan. Kuukausia Anne istui 3-vuotiaan Pasin vieressä. Tunnelma Tampereen keskussairaalan käytävillä oli hänestä erityinen. Intensiivinen. Sen selvemmin hän ei osaa asiaa selittää.

Kun Pasi parani, Anne päätti, että isona hänestä tulee lasten syöpäosaston sairaanhoitaja.

"Se oli ainut vaihtoehtoni."

Anne ei halua luopua kummastakaan ammatistaan. Mieluummin hän paiskii kuukauden töitä ilman vapaapäivää.

Kolme tuntia puhumatta

Vuosia Jari jakoi nimikirjoituksia. Jokaisen keikan jälkeen hän istui kaksi tuntia kirjoittamassa nimeään ja juttelemassa faniensa kanssa. Vuonna 2003 hän lopetti nimmarijonot. Anne ja Peppe ymmärtävät, miksi.

Moni hakee Jarilta lohtua, jopa parannusta. Ihmisillä on tarve vuodattaa hänelle polvileikkauksensa ja sydänsurunsa, ja hän kuuntelee.

"Mutta ei yksi ihminen voi ottaa vastaan kymmenentuhannen ihmisen paskoja. Ei niin pysy terveenä", Anne sanoo.

Peppen mielestä karisma on myös rasite. Kun Jari laulaa, jokainen kuvittelee: oih, hän laulaa suoraan minulle. Siitä seuraa omituisia ylitulkintoja.

Joku kysyy: Jari, miksi katsoit minua keikalla niin pahasti? Toinen kirjoittaa: Jari, kun katsoit minua sillä tavalla jännästi lavalta, tiesin kyllä, mitä ihanaa yritit minulle viestittää.

Joskus Anne ja Peppe ihmettelevät, miksi juuri he päätyivät Jarin uskotuiksi.

"Vieläkin tulee sellaisia hetkiä, että herranjumala, toi on Jari Sillanpää ja se haluaa olla meidän kanssa. Miksi? Mehän ollaan ihan tavallisia!"

Ehkä juuri siksi. Ehkä Jari tuntee olonsa kotoisaksi, koska saa puhua Peppen kanssa äidinkieltään ruotsia. Tai ehkä kyse on siitä, että Annen ja Peppen kanssa Jari voi hengähtää. Olla vain.

"Meidän kyydissä Jari voi olla kolmituntisen ajomatkan puhumatta, eikä hiljaisuus tunnu meistä yhtään vaivaannuttavalta. Hän tietää, ettei meitä tarvitse viihdyttää", Anne sanoo.

Ihmiselle, joka viihdyttää työkseen, se voi olla helpotus.

Arvonimi: tytöt

Jari kutsuu Annea ja Peppeä tytöikseen. Se on arvonimi. Ilman tyttöjään hän ei pärjäisi.

Tyttöjensä kanssa Jari haluaa viettää myös vapaa-aikaansa. Yhdessä on lomailtu muun muassa Yhdysvalloissa, Thaimaassa ja Brasiliassa. Mukaan tulee aina myös Kari.

Jari on Annen ja Peppen silmissä yhä tähti.

"Ulkomaillakin Jari kääntää tuntemattomien katseet. Karisma näkyy kävelytyylistä, ryhdistä, joustavista askelista", Peppe sanoo.
Lomilla Jari on se, joka ehdottaa, mitä tehdään. Annelle ja Peppelle se sopii.

"Meille käy kaikki! Justin Timberlaken konserttikin Jenkeissä oli Jarin idea. Siellä nukahdimme Karin kanssa seisaalleen", Peppe sanoo.

Eniten Peppe ja Anne ihailevat Jarin kykyä innostua. Kun hän innostui tuulimyllyn rakentamisesta, hän selvitti kaiken megawateista hyötysuhteisiin.

"Sitten kiersin hänen kanssaan Euroopassa tuulivoimamessuilla", Peppe sanoo.

"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.
"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.

Kun Jarin äiti kuoli, Anne ja Peppe kutsuttiin hautajaisiin. Kun Jari osti uuden asunnon, hän esitteli Annelle, että tuossa on sitten sinun huoneesi. Joka kerta Helsingissä käydessään Anne yöpyy Jarin luona. Kun Anne täytti 50, Jari tarjosi hänen läheisilleen yllätysillallisen Näsinneulassa.

"Silloin tuli itku", Anne sanoo.

Joskus Anne ja Peppe ovat mukana suunnittelupalavereissa. Kerran palaverissa kerrottiin, että Jarin uuden kappaleen nimeksi oli tulossa Elämän kevät.

"Kysyin Warnerin kolmikymppiseltä Pequlta, tietääkö hän, mitä 'voi elämän kevät' tarkoittaa. Ei Pequ tiennyt. Hän oli niin nuori. Kerroin, että minun ja Annen ikäiset naiset huokaavat niin, kun meillä on asiat ihan päin honkia", Peppe sanoo.

Laulun nimi vaihdettiin. Siitä tuli Malagaan.

On assistentin työssä huonokin puoli. Se, etteivät Anne ja Peppe pysty enää istahtamaan keikoilla muun yleisön joukkoon, nauttimaan vain.

"Miettisin kuitenkin, onkohan Jarilla nälkä tai jano", Anne sanoo.

"Mutta onhan tämä ihan mieletöntä. Saada nyt olla osa Jarin elämää, osa kaikkea tätä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

 

Anne Nieminen
52-vuotias Anne työskentelee laulaja Jari Sillanpään assistenttina sekä sairaanhoitajana lasten syöpäosastollaTampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Asuu yksin Lempäälässä.

Peppe Puttaa
63-vuotias entinen sikatilan emäntä jakaa assistentin työt Annen kanssa. Peppe asuu Vehmaalla miehensä Karin kanssa.

Villasukat ovat niin paljon muutakin kuin vaate. Maria neuloi sukat äitinsä arkkuun. Liisaa neulominen auttoi, kun puoliso sai syöpädiagnoosin. Heidin rakkaimmat sukat ovat lahja sairastuneelta työkaverilta.

"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.
"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.

”Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin”

Maria Mursula, 30, neuloi sukat äitinsä viimeiselle matkalle.

”Voitin valkoisen silkkivillalangan arvonnasta. Se oli pitkään lankakorissa odottamassa jotakin tärkeää tarkoitusta.

Vuonna 2010 äidilläni todettiin paksusuolen syöpä. En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi. Mietin vain, että maailmani pysähtyy, jos äiti kuolee.

Syöpää hoidettiin leikkauksella ja sytostaateilla. Jonkin aikaa toipuminen näytti hyvältä, ja äiti pystyi palaamaan työhönsä vanhainkodin sairaanhoitajana.

Kerran menin käymään vanhempieni luona Turussa ja kysyin äidiltä, miksi hän on koko ajan kotona. Äiti kertoi, että syöpä on uusiutunut, eikä hän voi enää palata töihin.

Sitä en osannut odottaa. Minulle tai läheisilleni ei ollut ikinä tapahtunut mitään pahaa.

”En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi.”

Keväällä 2015 oli varmaa, ettei äiti tule parantumaan. Hän pyysi työkaveriaan tekemään valkoiset sukat arkkuun. Kun kuulin asiasta, totesin heti, että haluan hoitaa tämän itse.

Arvonnasta voitettu lanka löysi tarkoituksensa. Asun kaukana, enkä pystynyt osallistumaan hautajaisjärjestelyihin. Sukat pystyin tekemään.

Neulominen on minulle henki ja elämä. On hieno tunne, kun saa jotakin valmiiksi. Hei, olen tehnyt tämän itse. On taito, jota ei ole kaikilla.

Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä.

Äiti huolehti minusta ja veljistäni. Nyt minäkin sain huolehtia äidistä.

Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin. Kun ne laitettiin arkkuun, tuntui, että yhteys äitiin säilyi. Hänellä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla.”

"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.
"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.

”Oli pakko keksiä käsille tekemistä”

Kun Liisa Takalan , 54, puoliso sairastui syöpään, neulominen auttoi pakenemaan surua. Rakkaimmat sukat sai lapsenlapsi, joka syntyi samana vuonna kuin puoliso kuoli.

”Avopuolisollani todettiin keuhkosyöpä jouluviikolla 2012. Se pysäytti koko elämän.

Olin vihainen. Miksi joku muu saa päättää, voimmeko jatkaa yhdessä? Meillä oli kaikki niin hyvin. En ollut ikinä edes ajatellut, että puolisoni voisi sairastua ja menehtyä.

Mietin ihan typeriä asioita. Miten saan lumet pois pihalta? Miten jaksan leikata nurmikon?

Olin juuri lopettanut opiskelun. Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.

Aloin neuloa. Joulupalloja, lapasia, sukkia. Mies remontoi taloa ja oli mukana pojan harrastuksessa. Päätimme, että elämme jokaisen päivän, johon heräämme. Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.

”Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.”

Alkuvuodesta 2015 tilanne huononi ja puolisoni oli yhä pidempiä jaksoja sairaalassa. Helmikuun lopussa sairaanhoitaja soitti ja pyysi tulemaan nopeasti. Puolisoni tila oli romahtanut.

Sanoin pojalle, että lähdetään iskän luo. Emme ehtineet ajoissa.

Lääkäri oli meitä vastassa, ja saimme tietää, että sydän oli pettänyt. Vaikka suru oli pohjaton, tieto siitä, että mies pääsi pois niin kuin toivoi, toi lohtua.

Tyttärelläni oli laskettu aika saman vuoden elokuussa, mutta en osannut oikein iloita odotuksesta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä tyttäreni surua.

Neulominenkin takerteli. Tein väkisin keskeneräiset sukat valmiiksi.

Vasta heinäkuun lopulla sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat.

Oli onnen täyttymys, kun sain laittaa ne hänelle jalkaan. Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.

”Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.”

Puolisoni kuolema oli iso menetys. Lapsenlapsi ei tullut tilalle, mutta toi uuden merkityksen elämääni. Jouduin oikein tekemään itselleni säännöt, etten viettäisi kaikkia iltoja tyttäreni perheessä. Ajattelin varmaan, että täytän lapsenlapsella koko elämän.

Nykyään haen lapsenlapseni, elämäni valon, kerran kuussa viikonlopuksi luokseni. Käymme järvellä ja keitämme kahvia uimahallin lastenaltaassa. Tiskaamme ja kylvemme. Joskus annan hänen maata vesilätäkössä.

Neulomista en ole lopettanut. Tälläkin hetkellä puikoilla on villasukat lapsenlapselle.”

Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."
Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."

”Ajattelin, että neulomalla hän saa ajatuksia muualle sairaudesta”

Sairaanhoitaja Heidi Svahnin, 31, rakkaimmat sukat on neulonut syöpään sairastunut työkaveri, joka ei aiemmin ollut juuri puikkoihin tarttunut.

”Aina, kun joku työkavereistani saa vauvan, neulon lapselle sukat. Muitakin pyyntöjä tulee. Voitko tehdä kettusukkia? Entä säärystimiä?

Kaikille ei ehdi. Työkavereita on yli sata.

Keväällä yksi työkavereistani sai harvinaisen syöpädiagnoosin. Se oli järkytys koko porukalle. Etsimme yötä myöten tietoa sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista. Yritimme pitää mieltä yllä.

Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin. En kertonut omaani.

Kaiken myllerryksen keskellä hän kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heitin hänelle haasteen. Neulot minulle villasukat.

Se oli puoliksi vitsi. Hän otti sen kuitenkin tosissaan.

”Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin.”

Työkaverini ei ole käsityöihmisiä, ja yleensä minä neuloin hänelle sukkia. Siksi nyt tuli ärräpäitä. Enhän minä osaa!

Sanoin, että nyt on aikaa harjoitella.

Ajattelin, että neulomalla työkaverini saisi ajatuksia muualle eikä miettisi tautia. Varmaan hän mietti silti.

Kun sukat olivat valmiit, tuli melkein tippa linssin. Työkaveri oli huolissaan, pidänkö sukkia varmasti. Ne ovat olleet jalassa joka yö.

Viikko sitten saimme hyviä uutisia. Työkaverini pääsee marraskuussa palaamaan töihin. Oli hienoa kuulla, että hän voi paremmin. Vaikka sitten sukkien ja ärräpäiden voimalla.”

Elina ja Oliver Backman

Elinan kodissa jokaisen yksityiskohdan on valinnut puoliso, antiikkiasiantuntija Oliver Backman. Heidän elämäänsä voi tutustua myös uudessa Keräilijän talo -blogissa.

Elina ja Oliver Backmanin koti on vastakohta pelkistetylle sisustustyylille, johon moni tuntuu nykyisin pyrkivän. Kaikkialla on kummallisten esineiden kokoelmia: krumeluureja kynttilänjalkoja, japanilaista posliinia, valtavia kattokruunuja, peltirasioita, täytettyjä eläimiä, mallinuken pää.

"Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Jokainen sisustuksen yksityiskohta on Oliverin miettimä. Juuri oikeanlaista ovea tai sohvaa hän etsii, kunnes löytää sen. Tarvittaessa vuosia.

”Meillä menevät sisustuksessa sukupuoliroolit päälaelleen. Mitä sitten? Nehän ovat perinteiset, syötetyt roolimallit. Miksi niiden mukaan pitäisi elää? Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Löytämisen riemu iskee kuin adrenaliinipiikki. Hetkellinen onnen tunne, euforia. Kutina siitä, että käsillä on ainutlaatuinen tilaisuus.

”Se on sellainen jes! Tämä on aarre”, Oliver kuvailee.

Erikoismies jaksaa etsiä

Erikoismies. Niin Elina ajatteli, kun vieraili seitsemän vuotta sitten Oliverin luona ensimmäistä kertaa. Koti oli täynnä tummia huonekaluja, tuntui ihan mummolalta.

Elinan omassa kodissa kaikki oli päinvastoin. Hänen luonaan oli skandinaavisen vaaleaa ja minimalistista. Osa tavaroista lojui vielä muuttolaatikoissa.

Se oli keräilijälle lottovoitto. Kun Elina muutti Oliverin luo, hän otti mukaansa vain sängyn ja pienen kiinalaisen lipaston.

”Riitelisimme varmasti enemmän, jos minulla olisi tosi vahva visio, joka olisi ihan päinvastainen kuin Oliverilla. Olen aika sopuisa ja poikkeuksellisen vähän kiinnostunut sisustuksesta.”

Elinasta on oikeastaan helpottavaa, ettei hänen tarvitse miettiä sisustusta. Jos hänen pitäisi päättää, koti olisi tyylisuuntien sekamelska tai sitten ihan pelkistetty ja todella paljon vaaleampi. Ainakin kaikki olisi valmista, todennäköisesti ostettu uutena kaupasta.

”Meillä olisi paljon enemmän uutta kamaa, koska en olisi malttanut odottaa oikeaa fiilistä. Ajattelen, että jos meiltä puuttuvat tuolit, ne ostetaan.”

Keräilijän ilo tarttuu

Oliver uskoo, että taipumus keräilyyn on selkärangassa.

”Minusta tällainen keräilijän talo on kotoisa, koska olen kasvanut samantyyppisessä ympäristössä.”

Lukion jälkeen Oliver opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja päätyi töihin Hagelstamin huutokauppakamarille. Sieltä hänet löydettiin asiantuntijaksi television Antiikkia, antiikkia -ohjelmaan. Nykyään hän työskentelee työmestarina ja tuntiopettajana Kuvataideakatemiassa ja on vastikään julkaissut kirjan Ullakon aarteet. Siinä hän antaa vinkkejä arvotavaroiden tunnistamiseen.

Keräily on silti elämäntapa, ei työ. Oliver metsästää aarteita kirpputoreilta, roskalavoilta ja huutokaupoista, joita hän seuraa netissä. Kesälomareissuilla perhe ajaa hitaasti kiertoteitä, ja lomakohteet valitaan sen mukaan, missä ovat parhaat antiikkimarkkinat ja kirpputorit.

Elina on oppinut, että kun Oliver tekee löydön, hän kertoo, kuinka paljon esineellä tienaisi, jos sen myisi. Oikeasti tiedolla ei ole väliä: keräilijä ei koskaan luovu aarteestaan.

Toisen intohimon ehdoilla eläminen aiheuttaa joskus pientä vääntöä. Joskus, vaikkakin harvoin, jokin löytö saa lähtöpassit. Jos Elinalta kysyttäisiin, seuraavana lähtövuorossa olisivat täytetty sammakko ja verkkopytonin nahka.

”Se kapinen käärmeennahka on minusta todella ällöttävä. Kerran keräsin voimia sanoakseni, että nyt tämä nahka joutuu lähtemään meiltä, mutta sitten en raaskinut kuitenkaan”, Elina sanoo.

Lue lisää Elinasta ja Oliverista Kodin Kuvalehdestä 22/17. 

Elinan ja Oliverin maailmaan voit tutustua uudessa blogissa Keräilijän talossa. Tervetuloa mukaan!