"Tuntuu, että ymmärrän Armia tässä iässä paremmin kuin koskaan aikaisemmin", Eriika Gummerus sanoo.
"Tuntuu, että ymmärrän Armia tässä iässä paremmin kuin koskaan aikaisemmin", Eriika Gummerus sanoo.

Armi Ratian tyttären Eriika Gummeruksen mielestä äiti oli maailman jännittävin ihminen. Mutta syliin ehti ottaa vain Kerttu.

Onko sinusta hauskaa olla lapsi? kysyi Armi Ratia kuusivuotiaalta tyttäreltään Eriikalta. Hän halusi kuulla tytön mielipiteen, oikeasti.

Armi jatkoi: Kun olet vähän vanhempi, voimme varmasti jutella enemmän. Lasten kanssa en oikein osaa olla.

Eriikan mielestä kysymys oli outo, mutta sanat suoria. Täytyi vain jäädä odottamaan aikuistumista.

Armi Ratia perusti Marimekon kolme vuotta Eriikan syntymän jälkeen. Äiti oli paljon poissa, töissä ja matkoilla. Silloin Eriika matkusti Kertun kanssa Savitaipaleelle Kertun syntymäkotiin, pientilalle. Oli 1950-luku, tiet huonot ja mutkaiset, autossa oksetti, häkäpönttö haisi.

”Otin työn mukaan”, naureskeli Kerttu kotiväelleen päästyään perille. Hän oli Ratian perheen kotiapulainen, hoitanut Eriikaa syntymästä saakka.

Eriika, Julle ja Rainer viettävät kesähuvilallaan neljä kuukautta vuodessa. Vessa on ulkona, vesi nostetaan kaivosta, tuli sytytetään tikuilla, onni on läsnä.

Savitaipaleella oli lehmiä, hevonen, Eriikalla nimikkovasikka ja -porsas. Illalla saunottiin, sunnuntaisin pukeuduttiin parhaisiin ja lähdettiin hevoskyydillä sukuloimaan.

Kerttu oli tuki ja turva ja syli.

Älä ole alasti

Olipa kerran Risto-mato, Antti-mato ja Eriika-mato, joiden piti saada itselleen talviasumus. Niinpä Risto-mato päätti...

Kun Armi makasi rakastamassaan vaahtokylvyssä, lapset kököttivät vessanpöntön kannella ja kuuntelivat äidin keksimiä tarinoita. Ristomatti oli lapsista vanhin, kahdeksan vuotta nuorempi Eriika kuopus, Antti keskimmäinen.

Sellaisina hetkinä äiti oli parhaimmillaan. Leikkisänä ilman kiirettä.

Armi toi asiakkaat kotiin ja komensi Kerttua loihtimaan illallisen seurueelle. Silloin Kerttu jupisi itsekseen.

Kun Armi nousi ammeesta, hän ei yleensä välittänyt pukea vaatteita ylleen. Hän hoiteli eteisen lankapuhelimesta työasioita, joskus toinen jalka reteästi tuolilla. Jos Eriikan ystävät rimputtivat ovikelloa pyytääkseen pihalle, heidän katseensa nauliintui Armiin, lause pysähtyi puoleen.

”Aloin komentaa Armia, ettei hän saa olla alasti, kun kavereita tulee. Ei Armi vaatteita alkanut pukea mutta suostui menemään piiloon.”

Kotona Helsingin Kaivopuistossa, meren rannalla, oli 80 neliötä: olohuone, pieni makuuhuone, pieni lastenhuone, keittiö ja Kertun soppi.

Kerttu seisoi yleensä keittiössä ja teki ruokaa: korvapuusteja, kaalikääryleitä, lihapullia, leipää. Aamiaista, lounasta, illallista, välipalaa, iltapalaa.

Puhelut puhuttuaan Armi lähti tapaamaan asiakkaita. Asiakkaat tavattuaan hän saattoi tuoda heidät kotiin ja komentaa Kerttua loihtimaan illallisen isolle seurueelle. Silloin Kerttu jupisi itsekseen: Milläs minä yhtäkkiä sellaisia! Sen minä kyllä sanon, että...

Kukaan ei saanut tietää, mitä hän olisi halunnut sanoa. Yllättävät vieraat ja vaatimukset hermostuttivat, kaappi oli tyhjä, aika vähissä, mutta vain kerran ­Kerttu uhkasi lähteä. Silloin Ristomatti ­tiedusteli innoissaan: Minne me menemme?

 

”Olemme koko perhe kotona Kaivopuistossa. Kerttu hymyilee Ristomatin vieressä raidallisessa mekossa. Hän hymyili paljon", Eriika kertoo.

Eriika, Antti ja Ristomatti olivat Kertun perhe. Hän oli täyttänyt 40 vuotta. Ei perhettä jätetä kovin helposti.

”Joskus Kerttu kävi vähän rimpsalla tapaamassa erästä poliisia. Odotin treffien ajan ikkunassa.”

Kotiin palatessaan Kerttu näki hennon tyttöhahmon seisomassa leveällä ikkunalaudalla verhojen välissä. En minä tästä kovin helposti pääse lähtemään, hän ehkä ajatteli.

Laitas Chanel viitosta

Öisin isoveljet natisuttivat toisinaan tahallaan kerrossänkyä tai härnäsivät muuten. Silloin Eriika hiipi pimeän eteisen kautta Kertun luo.

Kerttu nukkui huoneessa, johon mahtui kapea sänky ja yöpöytä. Tules tänne, sanoi Kerttu, otti lämpimään kainaloon, painoi pehmeää vatsaa vasten ja jatkoi uniaan.

Jos halaan Kerttua, Armi menee synkäksi, Eriika huomasi.

Aamulla Armi katsoi pahasti.

”Armi olisi halunnut, että minulla ja hänellä on äitisuhde, jonka loin Kertun kanssa. Mutta eihän sellaista voinut muodostaa, kun Armi ei ollut paikalla.”

Jos halaan Kerttua, Armi menee synkäksi, Eriika huomasi. Hän lopetti halaamisen eikä halannut enää ketään. Se ei auttanut.

Armi juoksutti Kerttua asemalle ostamaan lehtiä, vaikka taikinan teko oli kesken, postiin viemään kirjeitä, vaikka olisi ollut mitä kiireitä.

”Se oli niin ilkeää. Mutta kyllä Armi Kertun arvon ymmärsi ja kiitti häntä usein.”

 

”Laskeudumme Armin kanssa Mexico Cityn lentokentälle. Olen parikymppinen. Yhteiset matkat ovat parhaita muistojani Armista.”

Kerttu sai Armilta marimekkoja, kauneudenhoitotuotteita, kosmetologikäyntejä, hierontaa, jalkahoitoja ja keittiötöitä helpottavia koneita. Sirkkeli oli vienyt Kertulta nuorena sormet ja puoli kämmentä.

Illalla vanhemmat viihdyttivät vieraita olohuoneessa. Armi kuiskasi Eriikalle: Laitas taas sitä hajuvettä korvan taakse ja tule sanomaan hyvää yötä. Eriika sipaisi äidin Channel viitosta, vieraat nuuhkivat.

Iloisiin ääniin oli turvallista nukahtaa. Grogilasit kilahtelivat, joku lauloi pienestä ihmissydämestä ja suurista unelmista.

Armi astui varpaille

Suunnittelijoita, kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, valokuvaajia, Marimekon myyntiväkeä, mannekiineja, professoreja, lähettiläitä, poliitikkoja, ystäviä, sukulaisia…

Vieraita oli paljon. Ratioiden kesänviettopaikassa, Bökarsin keltaisessa kartanossa, jokainen sai koota aamiaisensa pyöreästä pöydästä lautaselle. Kerttu leipoi leivän kartanossakin, häntä kutsuttiin keittiössä ylipääemännäksi.

Kaikki Marimekon puolesta, kuului motto.

Pöydän marimekkoliina ulottui maahan saakka. Koskaan ei voinut tietää, kuka aamiaisaikaan istui viereen tai vastapäätä, mitä sanoi. Yleensä sanottiin jotakin hauskaa, inspiroivaa ja viisasta.

Armi oli verbaalitaituri. Hän ei lausunut sanaakaan miettimättä, mutta mietti nopeasti ja vaati samaa muiltakin. Latteuksia ei hyväksytty.

Teini-ikäinen Eriika olisi toisinaan halunnut juoda aamukahvinsa rauhassa. Armi komensi: viihdytä vieraita ja heittele keskusteluun vähän ranskalaisia lauseita, kun kerran olet ranskalaista koulua käynyt.

Kaikki Marimekon puolesta, kuului motto. Se tuntui painolastina niskassa.

”Olin kotona, mutta koko ajan olisi pitänyt miettiä Marimekon edustamista ja ihmisten hurmaamista, puhua kauniisti.”

Kun Eriika kyllästyi, hän meloi kumiveneellä kaislikkoon koko päiväksi.

Meillä ei laiskotella, opetti Armi. Keskellä yötä pihamaalle saattoi pelmahtaa Armin tilaama sirkus tai vieraita kyyditsevä helikopteri. Jos Eriika sai varastettua äidin itselleen, jostain ilmaantui aina uusi vieras, istahti viereen ja tahtoi osallistua keskusteluun.

 

Eriika leipoo yhä Kertun reseptillä. ”Kun tunnen leivän tuoksun, muistan Kertun.” 

Eriikan kapina alkoi 18-vuotiaana.

”Eräänä iltana suutuin niin hirvittävästi, että otin auton ja lähdin ajamaan tuhatta ja sataa ilman päämäärää”, hän sanoo.

”Se ei ollut normaalia nuoren naisen kapinaa, jossa äidistä pitää oppia päästämään irti. Meidän välillämme ei ollut sellaista sidettä. Kapinoin sitä vastaan, että minut yritettiin pistää Armin muottiin. Armi astui liikaa varpaille.”

Kesäiltoina Eriika ja Kerttu istuivat muiden naisten kanssa rantasaunan lauteilla Tarmo Mannin kylvetettävänä. Manni vihtoi kaikki perusteellisesti, lauloi mahtavalla äänellä ja nauroi lopuksi makeasti. Kerttu nautti.

”Kertulle olin joskus ilkeä ihan normaalilla tavalla, kuten murrosikäinen äidille. Kadun sitä kamalasti. Olin niin kova ja itketin häntä.”

Äiti taisi pyytää anteeksi

New Yorkissa Armi ja Eriika kiipesivät Hotel Algonquinin vinttikerrokseen, istuutuivat ylimmälle portaalle ja puhuivat. Eriika oli kahdeksantoista. Eriika, Kerttu ja Armi olivat lähteneet yhdessä matkalle Yhdysvaltoihin ja Meksikoon.

Autot kohisivat alhaalla, pari tuntia kului.

”Siinä laukesi kaikki. Saimme selvitettyä asioita, jotka olivat hiertäneet välejämme. Kumpikin sanoi, mitä oikeasti halusi sanoa”, Eriika kertoo.

”Kerroin, että Armin päsmäröinti ja vaatimukset ärsyttivät. Että haluan olla hänen tyttärensä enkä asiakkaiden palveluksessa. Äiti taisi pyytää anteeksi.”

Eriika alkoi nähdä Armin inhimilliset puolet. Helposti räjähtävä, flirttailua rakastava draamakuningatar pelkäsi rahojen menetystä ja tärkeitä vieraita. Kun odotettiin isoa mustaa autoa ja sen sisältä kohta astuvaa herraa, Armia jännitti.

 

13. heinäkuuta Bökarsissa vietettiin aina Armin syntymäpäiviä. Onnittelulaulun jälkeen alkoivat juhlat.

Tuollainenkin äiti on, Eriika ajatteli. Ujo ja haavoittuvainen mutta ennen kaikkea hauska.

Mitäs sanoisit jos menisin naimisiin Urho Kekkosen kanssa? Armi kiusasi tytärtään. Entä Jörn Donnerin?

Mene vain, Eriika vastasi, en halua olla esteenä. Matkoilla oli aikaa jutella.

Armin, Kertun ja Eriikan yhteinen matka oli Kertun 60-vuotislahja. Että tämänkin sain täällä nähdä, oikeita appelsiinipuita, entinen maatalon tytär huokaili Beverly Hillsissä.

"Armi ei myöntänyt julkisesti, että ikävöi isää."

Vanhemmat olivat eronneet Eriikan abiturienttivuonna.

”Isä oli jalat maassa oleva upseeri, joka toi turvallisuuden tunteen muttei osannut ilmaista tunteitaan Armin haluamalla tavalla. Armi olisi halunnut saada älyllistä vastakaikua ja huomiota naisena.”

Isä toi vaimolleen kukkia vasta, kun asiasta oli kipakasti huomautettu. Silloin vaimo söi kukat kiukuspäissään ja sanoi, että liian myöhäistä.

”Armi ei koskaan myöntänyt julkisesti, että ikävöi isää ja tunsi itsensä todella yksinäiseksi.”

Eron jälkeen Eriika ja Kerttu jäivät kotiin kahdestaan. Isoveljet olivat jo omillaan, vanhemmat muuttivat toisaalle. Asunnossa oli hiljaista.

He tekivät sopimuksen: jos Eriika alkaa seurustella, Kerttu väistyy tieltä.

Kerttu oli kerännyt vuosikymmenet paperia. 1940–50-luvuilla vanhoista lehdistä maksettiin kuten panttipulloista. Jokainen markka talletettiin pankkiin. Lopulta koossa oli niin paljon, että Kerttu saattoi ostaa yksiön Lauttasaaresta.

Mikä minusta voi tulla?

Milläs täyttäisimme ikävyyden loven? kysyi Armi herättyään koomasta viimeisen kerran vuonna 1979. Hän oli joutunut sairaalaan maksakirroosin vuoksi ja tiesi kuolevansa.

Sitten loppuivat sanat. Armi katsoi vuorollaan jokaista lastaan pitkään silmiin. Eriikaa, Anttia ja Ristomattia. Eriika oli 32-vuotias, Armi 67.

 

”12-vuotiaana huusin yhtäkkiä Armille keskellä katua, että olemme kuuluisia. Jotenkin tajusin sen siinä hetkessä. Armi sanoi, että ole nyt jo hiljaa. Ehkä julkisuus oli vähän taakka", Eriika sanoo.

”Minulla oli siihen aikaan hengitykseen liittyvä fobia, pelkäsin lopettavani hengittämisen. Tuijottaessani katkonaisesti haukkovaa Armia lakkasin ajattelemasta itseäni”, Eriika sanoo.

”Kun Armi sitten kuoli, tunsin konkreettisesti, kuinka hänen voimaansa siirtyi minuun. Se oli erikoinen kokemus.”

Eriikalle oli aina ollut selvää, ettei hänen odoteta jatkavan vanhempien uraa Marimekossa. Asiasta ei puhuttu, mutta se tiedettiin.

Ajatus ei kaihertanut paljon. Eriika piti koirista. Eläinlääkäriksi voisi ryhtyä, ehkä? Mutta miten voisi tietää, että juuri se on oikea ala? Mikä olisi?

Armin kuoleman jälkeen Eriika otti selvää Marimekosta.

Jos nuori Eriika kysyi tuskastuneena Armilta neuvoja opiskelupaikan valinnassa, äiti ehdotti puolihuolimattomasti kirjastonhoitajan tutkintoa. Saataisiin ainakin kodin kirjametrit järjestykseen.

Kirjat Armi jätti perinnöksi Eriikalle, mutta kirjastonhoitajaa tästä ei tullut.

Kiitos, Kerttu

Asioihin pitää mennä sisälle. Kun vastuu annetaan, vaikka pyytämättä, tilanteesta täytyy selvitä.

Armin kuoleman jälkeen Eriika muisti äidin sanat. Hän oli ajautunut opiskelemaan kaupallista alaa huomaamatta, vähän vahingossa, veljien vanavedessä.

Nyt oli olemassa suuri yritys, jolle piti tehdä jotakin. Eriika päätti selvittää, mikä Marimekko on. Hän aloitti tutustumalla painoon ja ompelimoon, matkusti ulkomaille tapaamaan asiakkaita ja työskenteli myymälänhoitajana.

Näin tämä kaikki siis toimii, hän ajatteli ja oppi. Joitakin vuosia myöhemmin Marimekko myytiin, sisarukset eivät löytäneet yhteistä näkemystä jatkamisesta.

Eriika hengitti syvään. Sitten hän perusti naistenvaatetusliikkeen, Atelierikan.

”Se oli omani.”

Eriika otti asiakkaat vastaan, osti kankaita ja nappeja maailmalta ja järjesti kotonansa uniikkivaatteiden muotinäytöksiä kaupungin kermalle.

Atelierikassa moni asia tehtiin toisin kuin Marimekossa. Eriika viihtyi, nauttikin.

”Olin elänyt marimekkomaailmassa. Nyt näin, että elämää on myös sen ulkopuolella. Kaikki maailman ihmiset eivät halunneetkaan pukeutua marimekkovaatteisiin.”

 

”Tämä on minulle kaikista rehellisin ja rakkain Armi. Lomalla Porvoon saaristossa, tennareissa ja villapaidassa, ilman kiirettä, uppoutuneena keskusteluun", Eriika sanoo.

Kun ateljee 1990-luvun alun laman myötä lopetti toimintansa, Eriika ei surrut. Vaatteet oli nähty, napit ja kankaat ja kaikki. Tulevat vuodet veivät toisaalle, puolison kanssa perustettu maahantuontiyritys toimitti värikkäitä rakennussarjoja päiväkoteihin.

”Rehellisesti olen enemmän kumisaappaissa kulkeva eläinten ystävä kuin silkkivaatteissa vaeltava madam.”

Kerttu kuoli kahdeksan vuotta Armin jälkeen 80-vuotiaana. Eriika ehti lentää hänen luokseen Lappeenrannan keskussairaalaan työmatkalta Pariisista.

Kerttu oli halvaantunut. Eriika veti tuolin sairaalasängyn viereen ja sanoi: Nyt on semmoinen juttu, että sinä et voi puhua, mutta minä pälätän sinulle.

Sitten hän sanoi kaiken, kiitti vielä kerran.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2015. 

Eriika Gummerus

Marimekon perustajan Armi Ratian tytär, 67, asuu talvet Porvoossa ja kesät huvilalla. Perheeseen kuuluvat puoliso Rainer Gummerus ja englanninmastiffi Julle.

Ennen eläkkeelle jäämistään Eriika työskenteli Marimekon myymälävastaavana, vaatetusateljeessaan Atelierikassa sekä Gummerusten yhteisessä maahantuontiyrityksessä.

Hän nauttii ulkoilusta, liikunnasta ja kielten opiskelusta sekä kestitsee Armin tavoin mielellään vieraita.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”