Muistisairas mummo. Alkoholistiäiti. Potilaat. Kaarina Davis hoiti kaikkia ja huolehti kaikesta. Paha olo hellitti vasta, kun hän pienensi elämänsä metsään sopivaksi.

Elokuu 1999, Tampere, sisätautien osasto.

”Kaikki tuijottavat. Tiedän sen, vaikka en uskalla nostaa katsetta raportista, muistiinpanoista ja kahvimukista.

Toiset hoitajat, lääkäri, laitosapulainen, kaikki seuraavat, kun nostan mukia. He ajattelevat, että teen sen jotenkin omituisesti. He ajattelevat, että sairaanhoitaja Kaarina Davisilla olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin ryystää kahvia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä se sekoilee? Mikä sitä oikein vaivaa?

Nyt on minun vuoroni antaa raportti potilaitteni voinnista. Voi ei, labra on edelleen tilaamatta! Hetkinen, mitä minä juuri sanoin? Aloinko lukea raporttia vai sanoinko ääneen, että labra on tilaamatta? Nyt kaikki ajattelevat, että mitä se Kaarina sekoilee. Mikä sitä vaivaa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kurkussa on pala. Se ei katoa nielemällä. Sydän pyrkii rinnasta läpi. Kohta tulee rytmihäiriö.

Puhelin soi. Toinen puhelin soi. Jossain piippaa. Joku tulee huoneeseen. Joku lähtee puolijuoksua. Potilaita on taas ylipaikoilla. Taaskaan ei ole aikaa puhua heille, silittää kättä. Pitää säästää.

Hengitä sisään, hengitä ulos.

On päästävä pois, nopeasti, heti. Milloin on seuraava vapaapäivä?

Jos tämä on elämäni viimeinen päivä, olenko elänyt sellaista elämää kuin toivon? Olenko tänäänkään tehnyt yhtään asiaa, jonka todella haluan tehdä?

Maalla Alhonlahdessa on varmaan paras mustikka-aika.”

Kaarinan perheeseen kuuluvat seinässä asuvat oravat, joka vuosi samalle järvelle palaavat joutsenet ja maakellarin takana pesivät kurjet, jotka eivät enää pelkää häntä.
Kaarinan perheeseen kuuluvat seinässä asuvat oravat, joka vuosi samalle järvelle palaavat joutsenet ja maakellarin takana pesivät kurjet, jotka eivät enää pelkää häntä.

Aamiainen pensaista

Syyskuu 2015, Alhonlahti, Hämeenkyrö. 15 vuotta burnoutin jälkeen.

Ensimmäiseksi aamulla Kaarina Davis, 45, katsoo ikkunasta ulos. Siellä on kaikki.

Käpytikka hakkaa haapavanhuksen kylkeä. Joutsenpari uittaa järvenrannassa seitsemää lastaan.

Ovenpielestä kuuluu kipitystä. Joku painelee hirmuista vauhtia ylös mökin satavuotiasta hirsiseinää. Kaarina taittaa palan leipää ja ojentaa kätensä ovesta.

”Kuka siellä on? Tule hakemaan”, hän maanittelee.

Yksi välikatossa syntyneistä oravanpojista, se vähän kierohäntäinen, sieppaa leivän ja jää räystäälle nakertamaan.

1940-luvun peltisessä juomamukissa on ruosteläikkiä, mutta ne eivät anna makua maitokahviin. Ulkona juoma jäähtyy sopivaksi samalla, kun Kaarina poimii aamupalaa mustaviinimarja- ja saskatoon-pensaista.

Kaarinan istuttamat vaahterat, omenapuut ja kirsikat nousevat neliskanttisesta pellosta, jossa hänen isovaarinsa kasvatti perunaa 1930-luvulla. Kaarinan omalla kasvimaalla ei tänä kesänä menestynyt oikein mikään.

Kaarinan unirytmi ei ole vielä toipunut vuorotyövuosista hoitajana, mutta nyt takana on ihan kelvollinen yö. Tänään voisi päivittää geologisen seminaarin kotisivua. Kaarina on tapahtuman koordinaattori, ja siitä työstä saa hiukan rahaa. Tai jos siltä tuntuu, voisi kirjoittaa päiväkirjaa. Katsella, kuunnella, haistella ja tuntea. Teksteistä saattaa joskus syntyä neljäs kirja.

Jokainen Kaarinan kirjoista on kertonut siitä, miten hän rauhoitti elämänsä loppuunpalamisen jälkeen.

Itse tarina alkaa paljon aikaisemmin.

Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.
Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.

Mummon riesaksi

Kesäkuu 1980, Alhonlahti.

Taas on takana talvi mummon yksiössä Tampereen Kalevassa. Kaarina on 10-vuotias eikä välittäisi muistella sitä.

”Davisin kakara!”

Sillä tavalla mummo kutsuu Kaarinaa aina, kun on pahalla päällä, ja hän on usein. Kaarina muistuttaa olemassaolollaan mummoa siitä, miten tämän ainoa tytär karkasi parikymppisenä Amerikkaan ja synnytti kaksi tyttöä ”sille Davisille”.

Sitten tuli ero, ja Kaarinan äiti palasi Suomeen alkoholistina. Kohta perästä tuli myös 7-vuotias Kaarina, ja kun äidistä ei ollut huoltajaksi, tämä joutui mummon riesaksi. Vanhempitytöistä jäi lastenkotiin Amerikkaan ja tyttöjen isä uuteen taloonsa uuden naisensa kanssa. Kaikkea sellaista. Monimutkaista.

Mutta tämä on helppoa: heti kun koulujen kesäloma alkaa, mummo ja Kaarina pakkaavat kissat Misun ja Nöpön pahvilaatikkoon ja lähtevät Alhonlahteen.

Siellä odottaa kaksi pikkuruista hirsitorppaa, jotka mummon isä rakensi 1900-luvun alussa. Toisessa asuvat mummon veli ja tämän vaimo, toiseen asettuvat mummo ja Kaarina. Siellä eletään pienesti, hyvin vähällä rahalla. Kaarinalle se on maailman rakkain paikka.

”Elämän ei tarvitse olla niin kamalan rankkaa, jos emme valitse niin”, Kaarina Davis sanoo.
”Elämän ei tarvitse olla niin kamalan rankkaa, jos emme valitse niin”, Kaarina Davis sanoo.

Koska Alhonlahdessa ei ole kaivoa, Kaarina soutaa monta kertaa viikossa naapurin kaivolle ämpäreiden kanssa.

Koska mummo ei välitä tavata ketään ja muut sukulaiset ovat huonossa kunnossa, Kaarina hoitaa myös kauppa-autoreissut. Mummon puutelistalla on leivän ja voin lisäksi nötköttiä, lihapullasäilykettä ja Kallen mätitahnaa. Naapurista saa perunoita, munia ja maitoa. Kaarinalla on aina nälkä.

Pari kertaa kesässä Alhonlahteen tulee myös Kaarinan äiti. Silloin mummo on onnellinen, vaikka ensin äiti vain juo. Kaarina löytää kätkettyjä Gambina-pulloja maakellarista ja sireenipensaista. Kun pullot ovat tyhjiä, Kaarina saa äidin itselleen.

”Mennään metsään”, äiti ehdottaa.

Hän kerää lapsuutensa marjapaikasta kourallisen ahomansikoita ja antaa ne kaikki Kaarinalle. Hän vie tytön suon laitaan ja kertoo, että tuohon silmäkkeeseen hukkui kerran lehmä.

”Minulta kuoli läheisiä, olin velkainen, juoksin materian perässä ja paloin loppuun. Sama tapahtuu nyt koko yhteiskunnassa. Suomi on velkaisempi kuin koskaan, materiaa on enemmän kuin koskaan. Meillä voidaan huonosti, sairastetaan, vihataan ja pelätään muukalaisia. Suomi on burnout”, Kaarina Davis­ sanoo.
”Minulta kuoli läheisiä, olin velkainen, juoksin materian perässä ja paloin loppuun. Sama tapahtuu nyt koko yhteiskunnassa. Suomi on velkaisempi kuin koskaan, materiaa on enemmän kuin koskaan. Meillä voidaan huonosti, sairastetaan, vihataan ja pelätään muukalaisia. Suomi on burnout”, Kaarina Davis­ sanoo.

Sitten äiti lähtee kaupunkiin ostamaan lisää juotavaa. Kaarina hieroo suopursun lehviä sormiensa välissä ja nuuhkii niistä äidin tuoksua.

Kaarina on monta kertaa vihainen siitä, että isä lähetti hänet Suomeen, mutta Alhonlahdessa hän tietää, että parempaa on tulossa. Koska tahansa äiti jättää viinan. Minä hetkenä hyvänsä isä tulee ja hakee Kaarinan luokseen.

”Joudut lastenkotiin”

Joulukuu 1987, lastenkoti, Tampere.

”Älä puhu kotioloista. Näetkö tuon talon tuolla? Se on lastenkoti. Sinne sinä joudut, jos puhut.”

Niin äiti ja mummo aina sanovat, ja Kaarina uskoo. Hän ei totta tosiaan juoruaisi ulkopuolisille, että äidin neljäs aviomies lyö häntäkin tai että mummo puhuu outoja ja laskee alleen.

Kaarina on 12-vuotias, kun mummo alkaa karkailla. Öisin tämä livahtaa hipihiljaa hissiin, mutta Kaarina ehtii aina alakertaan vastaan. Hän taluttaa mummon talon ympäri ja sanoo, että nyt olet kotona, mene sisään, siellä äiti ja isä odottavat. Mummo ilahtuu. Vanhempiaan hän aina etsii.

Pissaaminen on kurjempi juttu. Kun mummo on kastellut omat housunsa, hän vohkii vaatteita Kaarinan kaapista. Kaarina pesee pyykit kylpyammeessa ja kantaa ne vintille kuivumaan. Aamulla hän pukee vaatteet suoraan narulta, ettei haisisi koulussa pissalle.

Mutta kesällä lähdetään Alhonlahteen, se on selvää. Niin tehdään sinäkin kesänä, kun Kaarina on 14-vuotias.

Mökkiin ei edelleenkään tule vettä. Aamuisin Kaarina nostaa mummon patjan aurinkoon kuivumaan ja mummon ulos lepotuoliin. Mummo taistelee raivoisasti vastaan.

Jossain välissä mökille tulevat äiti, aviomies numero neljä ja Gambina-pullot. Kun mies näkee pikku-ukkoja ja alkaa huitoa kirveellä, Kaarina palaa kaupunkiin. Hiukan selvittyään äiti ja aviomies tilaavat mummolle ambulanssin.

Mummo jää laitokseen, ja Kaarina tekee uhmapäissään sen, mistä äiti ja mummo varoittivat. Hän puhuu kotioloistaan koulukuraattorille, ja nyt hän sitten on lastenkodissa. Vastoin kaikkia pelotteluja siellä on mukavaa. Kaarina on 15, eikä hänen tarvitse huolehtia enää kenestäkään.

Paitsi nyt kaksi vuotta myöhemmin, kun äidin neljäs aviomies yhtäkkiä seisoo lastenkodin ovella. Kaarina tietää heti, mistä on kyse. Äiti on kuollut.

Lastenkodin hoitajat auttavat selvittämään, mistä voi anoa hautausavustusta. Kaarina järjestää hautajaiset.

Sitten hoitajat sanovat, että Kaarinan kannattaisi opiskella sairaanhoitajaksi, koska hän on niin vastuuntuntoinen.

Mikäs siinä. Isä ei tullut hakemaan. Äiti ei raitistunut. Kaarina on yksin, sekaisin surusta ja nalkissa Suomessa. Hänestä tulee hoitaja.

Keikkalainen ei valita

Tammikuu 1999, Tampere.

Kaarinalla on kutsumus. Hän haluaa hoitaa ihmisiä ihmisarvoisesti, kiireettömästi, nauttien, tuoden helpotusta heidän elämäänsä.

Hän tekee töitä vanhusten ulkoiluttajana, laitosapulaisena, perushoitajan sijaisena ja sairaanhoitajan sijaisena.

Hän ihmettelee säästöjä vaipoissa, lääkkeissä ja kertakäyttöisissä kaarimaljoissa, mutta tajuaa, ettei keikkalaisen auta valittaa. Jos et ole käytettävissä milloin tahansa ja valmis mihin tahansa, jäät ilman keikkoja.

Vuosien jälkeen Kaarina vakinaistetaan, mutta mikään ei muutu. Paitsi se, että nyt hänen oletetaan olevan niin kiitollinen ammatistaan ja työpaikastaan, että hän suostuu kaikkeen.

Kutsumus?

Kaarina Davis jättää kirjojaan Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.  löydettäviksi eri paikkoihin. Joku tuntematon voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa.
Kaarina Davis jättää kirjojaan Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta. löydettäviksi eri paikkoihin. Joku tuntematon voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa.

Irti kaikesta

Syksy 2004, Alhonlahti.

Niin lyhyen ajan sisällä tapahtuu niin paljon.

Ensin tulevat uupumus, masennus ja epätoivo. Työ ei anna iloa. Tekemättömät työt valvottavat. Lomat menevät suursiivotessa ja suorittaessa lomamatkoja ja kaveritapaamisia.

”Mieluiten olisin vain ollut rauhassa”, Kaarina tunnustaa jälkeenpäin.

Edes vuorotteluvapaa ei auta, eikä muutto maalle omakotitaloon luonnon keskelle. Kaarinalle ja hänen aviomiehelleen kertyy lisää velkaa, joten on tehtävä lisää töitä. Kaarina voi huonommin kuin koskaan.

Sitten viimeinenkin vanhoista sukulaisista kuolee ja Kaarinalle tulee tilaisuus lunastaa Alhonlahti omakseen. Pelkkä ajatus on naurettava. Kaikki tutut ovat sitä mieltä.

Ensimmäistä kertaa elämässään Kaarina ei tee, niin kuin muut odottavat. Hän myy kaupunkiosakkeensa ja ostaa lapsuusmaisemansa: vinot tönöt, kaksi hehtaaria peltoa ja viisi hehtaaria vanhaa metsää. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tuntee olonsa paremmaksi.

Muutoksia ei pysäytä enää mikään. Kaarina lähtee avioliitostaan ja muuttaa Alhonlahteen asumaan. Kohta sinne muuttaa myös uusi mies, joka valmistaa maailman parhaita kalastusvälineitä ja suoristaa mökin nurkat.

Syksy on sateisin miesmuistiin. Pari rämpii savessa ja remontoi. Ikkunat jäätyvät hallaöinä, hiiret vipeltävät makuuhuoneen lattialla.

Kaarina on onnellinen. Rytmihäiriöt ovat poissa.

Aamukahvi jäähtyy sopivasti, kun sen juo ulkona.
Aamukahvi jäähtyy sopivasti, kun sen juo ulkona.

Työn hinta

Kesä 2007, Alhonlahti.

Rahaa kuluu 400–700 euroa kuukaudessa, parikymppiä päivässä. Kaarina huomaa, että hän saa summan kokoon ilman kokopäivätyötä ja ympärivuotista työpaikkaa, eikä hänen edes tarvitse elää askeettisesti. Kun rahaa tarvitaan, hän on valmis tekemään mitä tahansa työtä, koska sitä ei tarvitse tehdä paljon. Yhteiskunnan tukia hän ei nosta.

Hän alkaa myydä pois tavaroita, joita hänelle on kertynyt työvuosien aikana. Huuto.netin ja Keltaisen pörssin kautta lähtee maailmalle Elvis-patsas, pinkka cd-levyjä, rullaluistimet ja määrättömästi ihania, muodikkaita ja metsäoloissa täysin käyttökelvottomia vaatteita.

”Tähänkö menivät rahat, jotka suurella vaivalla ja terveyteni kaupalla hankin?” Kaarina kauhistelee.

Hän kilpailuttaa vakuutusyhtiöt, pankit, sähkön ja puhelinoperaattorit. Säästöä tulee tuhansia euroja vuodessa.

Hän opettelee pilkkomaan klapeja, kasvattamaan perunoita, porkkanoita ja sipuleita, keräämään metsästä marjat, sienet ja yrtit. Kun hän tekee metsästään virallisen suojelualueen, hänelle maksetaan siitä korvausta enemmän kuin joku saisi puiden kaatamisesta.

Iltapuhteina Kaarina laskee, miten paljon rahaa hän kulutti sairaanhoitajana pelkkään työssä käymiseen. Hän ottaa huomioon matkakulut, työvaatteet, ruokailut, liiton jäsenmaksut ja työkirjallisuuden sekä ajan, joka menee työhön valmistautumiseen, työmatkoihin ja työstä toipumiseen. Tuntipalkaksi jää 5,80 euroa.

5,80 euroa siitä, että on aina valmiina ohittamaan omat tarpeensa, venymään, juoksemaan tehtävästä toiseen ja kantamaan jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehdi tehdä työtään kunnolla.

Huono diili.

Vapaa voi lähteä ja jäädä

Alhonlahti. Nyt.

Kaarina käyttää aina osan päivästään sähköposteihin vastaamiseen. Hän saa viestejä uupuneilta ja luonnon ystäviltä. Nämä kiittävät kirjoista ja Kaarinan rohkeudesta muuttaa elämäänsä ja puolustaa metsiä ja sen eläimiä.

”Kaikkien pitäisi leppoistaa.”

Tulee myös toisenlaisia kirjeitä. Niissä sanotaan, että sait Suomesta ilmaisen koulutuksen, mutta siellä sinä vain lekottelet. Mitä mistään tulisi, jos kaikki vain downshiftaisivat tai leppoistaisivat tai mikä se sana nyt on?

”Niin kaikkien pitäisikin tehdä, leppoistaa. Silloin kaikki tarvitsisivat paljon vähemmän palveluja ja hoitaisivat itseään omatoimisemmin. Kantaisivat vastuuta asioistaan”, Kaarina vastaa.

Muutoksia on jälleen tapahtunut. Viime keväänä puoliso muutti pois Alhonlahdesta. Hänen mukanaan lähti auto, ja kun maalla ei voi laskea julkisen liikenteen varaan, Kaarina hankki vanhan violetin Nissanin. Se tietää rahanmenoa.

Talvikin on tulossa. Se on pitkä ja pimeä. Kaarina inhoaa sitä jo etukäteen.

Aivan äsken hän oivalsi, ettei hänen tarvitsekaan sietää sitä.

”Minähän olen vapaa. Siitähän tässä kaikessa on ollut kysymys. Kun ei ole lapsia, miestä eikä vakituista työpaikkaa, voin viettää talveni ja loppuelämäni missä tahansa. Paikka vain on auki.”

Ensin Kaarina ajatteli mennä Jenkkeihin moikkaamaan isää ja siskoa. Isä ei koskaan tullut hakemaan tytärtään, mutta hän soitti eräänä iltana, kun Kaarina oli parikymppinen. Siitä lähtien isä ja tytär ovat tavanneet silloin tällöin. Silti talvi isän luona ei tunnu hyvältä ajatukselta. Liian moni asia on selvittämättä, esimerkiksi se, miksi isä hylkäsi.

Kaarina on alkanut saada kirjojensa lukijoilta myös uudenlaisia viestejä. Niissä muistutetaan, että hänhän löysi Alhonlahdesta onnen. Hänen on jäätävä!

”Ei se niin mene. En ole enää oravanpyörässä. Voin lähteä ja voin jäädä.”

Jos hän päättää lähteä, Alhonlahti metsineen ja eläimineen jää kokonaan rauhaan. Silloin niitä ei häiritse edes Kaarina ja hänen pieni elämänsä.

Ennen loppuun palamista Kaarinaa pelotti ja ahdisti kaikki. Nyt kaikki on mahdollista.

Kaarina on tehnyt testamentin. Hän on päättänyt, että hänen jälkeensä Alhonlahti ja koko seitsemän hehtaarin tila jäävät Luonnonperintösäätiölle, mutta sillä ehdolla, ettei ihminen enää saa astua jalallaan sen alueelle. Ympärille pitää pystyttää kylttejä, joissa lukee: Tämä alue on vain luonnoneläimille, sorry.
Kaarina on tehnyt testamentin. Hän on päättänyt, että hänen jälkeensä Alhonlahti ja koko seitsemän hehtaarin tila jäävät Luonnonperintösäätiölle, mutta sillä ehdolla, ettei ihminen enää saa astua jalallaan sen alueelle. Ympärille pitää pystyttää kylttejä, joissa lukee: Tämä alue on vain luonnoneläimille, sorry.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2015.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla