Muistisairas mummo. Alkoholistiäiti. Potilaat. Kaarina Davis hoiti kaikkia ja huolehti kaikesta. Paha olo hellitti vasta, kun hän pienensi elämänsä metsään sopivaksi.

Elokuu 1999, Tampere, sisätautien osasto.

”Kaikki tuijottavat. Tiedän sen, vaikka en uskalla nostaa katsetta raportista, muistiinpanoista ja kahvimukista.

Toiset hoitajat, lääkäri, laitosapulainen, kaikki seuraavat, kun nostan mukia. He ajattelevat, että teen sen jotenkin omituisesti. He ajattelevat, että sairaanhoitaja Kaarina Davisilla olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin ryystää kahvia.

Mitä se sekoilee? Mikä sitä oikein vaivaa?

Nyt on minun vuoroni antaa raportti potilaitteni voinnista. Voi ei, labra on edelleen tilaamatta! Hetkinen, mitä minä juuri sanoin? Aloinko lukea raporttia vai sanoinko ääneen, että labra on tilaamatta? Nyt kaikki ajattelevat, että mitä se Kaarina sekoilee. Mikä sitä vaivaa?

Kurkussa on pala. Se ei katoa nielemällä. Sydän pyrkii rinnasta läpi. Kohta tulee rytmihäiriö.

Puhelin soi. Toinen puhelin soi. Jossain piippaa. Joku tulee huoneeseen. Joku lähtee puolijuoksua. Potilaita on taas ylipaikoilla. Taaskaan ei ole aikaa puhua heille, silittää kättä. Pitää säästää.

Hengitä sisään, hengitä ulos.

On päästävä pois, nopeasti, heti. Milloin on seuraava vapaapäivä?

Jos tämä on elämäni viimeinen päivä, olenko elänyt sellaista elämää kuin toivon? Olenko tänäänkään tehnyt yhtään asiaa, jonka todella haluan tehdä?

Maalla Alhonlahdessa on varmaan paras mustikka-aika.”

Kaarinan perheeseen kuuluvat seinässä asuvat oravat, joka vuosi samalle järvelle palaavat joutsenet ja maakellarin takana pesivät kurjet, jotka eivät enää pelkää häntä.
Kaarinan perheeseen kuuluvat seinässä asuvat oravat, joka vuosi samalle järvelle palaavat joutsenet ja maakellarin takana pesivät kurjet, jotka eivät enää pelkää häntä.

Aamiainen pensaista

Syyskuu 2015, Alhonlahti, Hämeenkyrö. 15 vuotta burnoutin jälkeen.

Ensimmäiseksi aamulla Kaarina Davis, 45, katsoo ikkunasta ulos. Siellä on kaikki.

Käpytikka hakkaa haapavanhuksen kylkeä. Joutsenpari uittaa järvenrannassa seitsemää lastaan.

Ovenpielestä kuuluu kipitystä. Joku painelee hirmuista vauhtia ylös mökin satavuotiasta hirsiseinää. Kaarina taittaa palan leipää ja ojentaa kätensä ovesta.

”Kuka siellä on? Tule hakemaan”, hän maanittelee.

Yksi välikatossa syntyneistä oravanpojista, se vähän kierohäntäinen, sieppaa leivän ja jää räystäälle nakertamaan.

1940-luvun peltisessä juomamukissa on ruosteläikkiä, mutta ne eivät anna makua maitokahviin. Ulkona juoma jäähtyy sopivaksi samalla, kun Kaarina poimii aamupalaa mustaviinimarja- ja saskatoon-pensaista.

Kaarinan istuttamat vaahterat, omenapuut ja kirsikat nousevat neliskanttisesta pellosta, jossa hänen isovaarinsa kasvatti perunaa 1930-luvulla. Kaarinan omalla kasvimaalla ei tänä kesänä menestynyt oikein mikään.

Kaarinan unirytmi ei ole vielä toipunut vuorotyövuosista hoitajana, mutta nyt takana on ihan kelvollinen yö. Tänään voisi päivittää geologisen seminaarin kotisivua. Kaarina on tapahtuman koordinaattori, ja siitä työstä saa hiukan rahaa. Tai jos siltä tuntuu, voisi kirjoittaa päiväkirjaa. Katsella, kuunnella, haistella ja tuntea. Teksteistä saattaa joskus syntyä neljäs kirja.

Jokainen Kaarinan kirjoista on kertonut siitä, miten hän rauhoitti elämänsä loppuunpalamisen jälkeen.

Itse tarina alkaa paljon aikaisemmin.

Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.
Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.

Mummon riesaksi

Kesäkuu 1980, Alhonlahti.

Taas on takana talvi mummon yksiössä Tampereen Kalevassa. Kaarina on 10-vuotias eikä välittäisi muistella sitä.

”Davisin kakara!”

Sillä tavalla mummo kutsuu Kaarinaa aina, kun on pahalla päällä, ja hän on usein. Kaarina muistuttaa olemassaolollaan mummoa siitä, miten tämän ainoa tytär karkasi parikymppisenä Amerikkaan ja synnytti kaksi tyttöä ”sille Davisille”.

Sitten tuli ero, ja Kaarinan äiti palasi Suomeen alkoholistina. Kohta perästä tuli myös 7-vuotias Kaarina, ja kun äidistä ei ollut huoltajaksi, tämä joutui mummon riesaksi. Vanhempitytöistä jäi lastenkotiin Amerikkaan ja tyttöjen isä uuteen taloonsa uuden naisensa kanssa. Kaikkea sellaista. Monimutkaista.

Mutta tämä on helppoa: heti kun koulujen kesäloma alkaa, mummo ja Kaarina pakkaavat kissat Misun ja Nöpön pahvilaatikkoon ja lähtevät Alhonlahteen.

Siellä odottaa kaksi pikkuruista hirsitorppaa, jotka mummon isä rakensi 1900-luvun alussa. Toisessa asuvat mummon veli ja tämän vaimo, toiseen asettuvat mummo ja Kaarina. Siellä eletään pienesti, hyvin vähällä rahalla. Kaarinalle se on maailman rakkain paikka.

”Elämän ei tarvitse olla niin kamalan rankkaa, jos emme valitse niin”, Kaarina Davis sanoo.
”Elämän ei tarvitse olla niin kamalan rankkaa, jos emme valitse niin”, Kaarina Davis sanoo.

Koska Alhonlahdessa ei ole kaivoa, Kaarina soutaa monta kertaa viikossa naapurin kaivolle ämpäreiden kanssa.

Koska mummo ei välitä tavata ketään ja muut sukulaiset ovat huonossa kunnossa, Kaarina hoitaa myös kauppa-autoreissut. Mummon puutelistalla on leivän ja voin lisäksi nötköttiä, lihapullasäilykettä ja Kallen mätitahnaa. Naapurista saa perunoita, munia ja maitoa. Kaarinalla on aina nälkä.

Pari kertaa kesässä Alhonlahteen tulee myös Kaarinan äiti. Silloin mummo on onnellinen, vaikka ensin äiti vain juo. Kaarina löytää kätkettyjä Gambina-pulloja maakellarista ja sireenipensaista. Kun pullot ovat tyhjiä, Kaarina saa äidin itselleen.

”Mennään metsään”, äiti ehdottaa.

Hän kerää lapsuutensa marjapaikasta kourallisen ahomansikoita ja antaa ne kaikki Kaarinalle. Hän vie tytön suon laitaan ja kertoo, että tuohon silmäkkeeseen hukkui kerran lehmä.

”Minulta kuoli läheisiä, olin velkainen, juoksin materian perässä ja paloin loppuun. Sama tapahtuu nyt koko yhteiskunnassa. Suomi on velkaisempi kuin koskaan, materiaa on enemmän kuin koskaan. Meillä voidaan huonosti, sairastetaan, vihataan ja pelätään muukalaisia. Suomi on burnout”, Kaarina Davis­ sanoo.
”Minulta kuoli läheisiä, olin velkainen, juoksin materian perässä ja paloin loppuun. Sama tapahtuu nyt koko yhteiskunnassa. Suomi on velkaisempi kuin koskaan, materiaa on enemmän kuin koskaan. Meillä voidaan huonosti, sairastetaan, vihataan ja pelätään muukalaisia. Suomi on burnout”, Kaarina Davis­ sanoo.

Sitten äiti lähtee kaupunkiin ostamaan lisää juotavaa. Kaarina hieroo suopursun lehviä sormiensa välissä ja nuuhkii niistä äidin tuoksua.

Kaarina on monta kertaa vihainen siitä, että isä lähetti hänet Suomeen, mutta Alhonlahdessa hän tietää, että parempaa on tulossa. Koska tahansa äiti jättää viinan. Minä hetkenä hyvänsä isä tulee ja hakee Kaarinan luokseen.

”Joudut lastenkotiin”

Joulukuu 1987, lastenkoti, Tampere.

”Älä puhu kotioloista. Näetkö tuon talon tuolla? Se on lastenkoti. Sinne sinä joudut, jos puhut.”

Niin äiti ja mummo aina sanovat, ja Kaarina uskoo. Hän ei totta tosiaan juoruaisi ulkopuolisille, että äidin neljäs aviomies lyö häntäkin tai että mummo puhuu outoja ja laskee alleen.

Kaarina on 12-vuotias, kun mummo alkaa karkailla. Öisin tämä livahtaa hipihiljaa hissiin, mutta Kaarina ehtii aina alakertaan vastaan. Hän taluttaa mummon talon ympäri ja sanoo, että nyt olet kotona, mene sisään, siellä äiti ja isä odottavat. Mummo ilahtuu. Vanhempiaan hän aina etsii.

Pissaaminen on kurjempi juttu. Kun mummo on kastellut omat housunsa, hän vohkii vaatteita Kaarinan kaapista. Kaarina pesee pyykit kylpyammeessa ja kantaa ne vintille kuivumaan. Aamulla hän pukee vaatteet suoraan narulta, ettei haisisi koulussa pissalle.

Mutta kesällä lähdetään Alhonlahteen, se on selvää. Niin tehdään sinäkin kesänä, kun Kaarina on 14-vuotias.

Mökkiin ei edelleenkään tule vettä. Aamuisin Kaarina nostaa mummon patjan aurinkoon kuivumaan ja mummon ulos lepotuoliin. Mummo taistelee raivoisasti vastaan.

Jossain välissä mökille tulevat äiti, aviomies numero neljä ja Gambina-pullot. Kun mies näkee pikku-ukkoja ja alkaa huitoa kirveellä, Kaarina palaa kaupunkiin. Hiukan selvittyään äiti ja aviomies tilaavat mummolle ambulanssin.

Mummo jää laitokseen, ja Kaarina tekee uhmapäissään sen, mistä äiti ja mummo varoittivat. Hän puhuu kotioloistaan koulukuraattorille, ja nyt hän sitten on lastenkodissa. Vastoin kaikkia pelotteluja siellä on mukavaa. Kaarina on 15, eikä hänen tarvitse huolehtia enää kenestäkään.

Paitsi nyt kaksi vuotta myöhemmin, kun äidin neljäs aviomies yhtäkkiä seisoo lastenkodin ovella. Kaarina tietää heti, mistä on kyse. Äiti on kuollut.

Lastenkodin hoitajat auttavat selvittämään, mistä voi anoa hautausavustusta. Kaarina järjestää hautajaiset.

Sitten hoitajat sanovat, että Kaarinan kannattaisi opiskella sairaanhoitajaksi, koska hän on niin vastuuntuntoinen.

Mikäs siinä. Isä ei tullut hakemaan. Äiti ei raitistunut. Kaarina on yksin, sekaisin surusta ja nalkissa Suomessa. Hänestä tulee hoitaja.

Keikkalainen ei valita

Tammikuu 1999, Tampere.

Kaarinalla on kutsumus. Hän haluaa hoitaa ihmisiä ihmisarvoisesti, kiireettömästi, nauttien, tuoden helpotusta heidän elämäänsä.

Hän tekee töitä vanhusten ulkoiluttajana, laitosapulaisena, perushoitajan sijaisena ja sairaanhoitajan sijaisena.

Hän ihmettelee säästöjä vaipoissa, lääkkeissä ja kertakäyttöisissä kaarimaljoissa, mutta tajuaa, ettei keikkalaisen auta valittaa. Jos et ole käytettävissä milloin tahansa ja valmis mihin tahansa, jäät ilman keikkoja.

Vuosien jälkeen Kaarina vakinaistetaan, mutta mikään ei muutu. Paitsi se, että nyt hänen oletetaan olevan niin kiitollinen ammatistaan ja työpaikastaan, että hän suostuu kaikkeen.

Kutsumus?

Kaarina Davis jättää kirjojaan Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta.  löydettäviksi eri paikkoihin. Joku tuntematon voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa.
Kaarina Davis jättää kirjojaan Joutsen kävi täällä. Kaarina kerää sulkia muistuttamaan vapaudesta. löydettäviksi eri paikkoihin. Joku tuntematon voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa.

Irti kaikesta

Syksy 2004, Alhonlahti.

Niin lyhyen ajan sisällä tapahtuu niin paljon.

Ensin tulevat uupumus, masennus ja epätoivo. Työ ei anna iloa. Tekemättömät työt valvottavat. Lomat menevät suursiivotessa ja suorittaessa lomamatkoja ja kaveritapaamisia.

”Mieluiten olisin vain ollut rauhassa”, Kaarina tunnustaa jälkeenpäin.

Edes vuorotteluvapaa ei auta, eikä muutto maalle omakotitaloon luonnon keskelle. Kaarinalle ja hänen aviomiehelleen kertyy lisää velkaa, joten on tehtävä lisää töitä. Kaarina voi huonommin kuin koskaan.

Sitten viimeinenkin vanhoista sukulaisista kuolee ja Kaarinalle tulee tilaisuus lunastaa Alhonlahti omakseen. Pelkkä ajatus on naurettava. Kaikki tutut ovat sitä mieltä.

Ensimmäistä kertaa elämässään Kaarina ei tee, niin kuin muut odottavat. Hän myy kaupunkiosakkeensa ja ostaa lapsuusmaisemansa: vinot tönöt, kaksi hehtaaria peltoa ja viisi hehtaaria vanhaa metsää. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tuntee olonsa paremmaksi.

Muutoksia ei pysäytä enää mikään. Kaarina lähtee avioliitostaan ja muuttaa Alhonlahteen asumaan. Kohta sinne muuttaa myös uusi mies, joka valmistaa maailman parhaita kalastusvälineitä ja suoristaa mökin nurkat.

Syksy on sateisin miesmuistiin. Pari rämpii savessa ja remontoi. Ikkunat jäätyvät hallaöinä, hiiret vipeltävät makuuhuoneen lattialla.

Kaarina on onnellinen. Rytmihäiriöt ovat poissa.

Aamukahvi jäähtyy sopivasti, kun sen juo ulkona.
Aamukahvi jäähtyy sopivasti, kun sen juo ulkona.

Työn hinta

Kesä 2007, Alhonlahti.

Rahaa kuluu 400–700 euroa kuukaudessa, parikymppiä päivässä. Kaarina huomaa, että hän saa summan kokoon ilman kokopäivätyötä ja ympärivuotista työpaikkaa, eikä hänen edes tarvitse elää askeettisesti. Kun rahaa tarvitaan, hän on valmis tekemään mitä tahansa työtä, koska sitä ei tarvitse tehdä paljon. Yhteiskunnan tukia hän ei nosta.

Hän alkaa myydä pois tavaroita, joita hänelle on kertynyt työvuosien aikana. Huuto.netin ja Keltaisen pörssin kautta lähtee maailmalle Elvis-patsas, pinkka cd-levyjä, rullaluistimet ja määrättömästi ihania, muodikkaita ja metsäoloissa täysin käyttökelvottomia vaatteita.

”Tähänkö menivät rahat, jotka suurella vaivalla ja terveyteni kaupalla hankin?” Kaarina kauhistelee.

Hän kilpailuttaa vakuutusyhtiöt, pankit, sähkön ja puhelinoperaattorit. Säästöä tulee tuhansia euroja vuodessa.

Hän opettelee pilkkomaan klapeja, kasvattamaan perunoita, porkkanoita ja sipuleita, keräämään metsästä marjat, sienet ja yrtit. Kun hän tekee metsästään virallisen suojelualueen, hänelle maksetaan siitä korvausta enemmän kuin joku saisi puiden kaatamisesta.

Iltapuhteina Kaarina laskee, miten paljon rahaa hän kulutti sairaanhoitajana pelkkään työssä käymiseen. Hän ottaa huomioon matkakulut, työvaatteet, ruokailut, liiton jäsenmaksut ja työkirjallisuuden sekä ajan, joka menee työhön valmistautumiseen, työmatkoihin ja työstä toipumiseen. Tuntipalkaksi jää 5,80 euroa.

5,80 euroa siitä, että on aina valmiina ohittamaan omat tarpeensa, venymään, juoksemaan tehtävästä toiseen ja kantamaan jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehdi tehdä työtään kunnolla.

Huono diili.

Vapaa voi lähteä ja jäädä

Alhonlahti. Nyt.

Kaarina käyttää aina osan päivästään sähköposteihin vastaamiseen. Hän saa viestejä uupuneilta ja luonnon ystäviltä. Nämä kiittävät kirjoista ja Kaarinan rohkeudesta muuttaa elämäänsä ja puolustaa metsiä ja sen eläimiä.

”Kaikkien pitäisi leppoistaa.”

Tulee myös toisenlaisia kirjeitä. Niissä sanotaan, että sait Suomesta ilmaisen koulutuksen, mutta siellä sinä vain lekottelet. Mitä mistään tulisi, jos kaikki vain downshiftaisivat tai leppoistaisivat tai mikä se sana nyt on?

”Niin kaikkien pitäisikin tehdä, leppoistaa. Silloin kaikki tarvitsisivat paljon vähemmän palveluja ja hoitaisivat itseään omatoimisemmin. Kantaisivat vastuuta asioistaan”, Kaarina vastaa.

Muutoksia on jälleen tapahtunut. Viime keväänä puoliso muutti pois Alhonlahdesta. Hänen mukanaan lähti auto, ja kun maalla ei voi laskea julkisen liikenteen varaan, Kaarina hankki vanhan violetin Nissanin. Se tietää rahanmenoa.

Talvikin on tulossa. Se on pitkä ja pimeä. Kaarina inhoaa sitä jo etukäteen.

Aivan äsken hän oivalsi, ettei hänen tarvitsekaan sietää sitä.

”Minähän olen vapaa. Siitähän tässä kaikessa on ollut kysymys. Kun ei ole lapsia, miestä eikä vakituista työpaikkaa, voin viettää talveni ja loppuelämäni missä tahansa. Paikka vain on auki.”

Ensin Kaarina ajatteli mennä Jenkkeihin moikkaamaan isää ja siskoa. Isä ei koskaan tullut hakemaan tytärtään, mutta hän soitti eräänä iltana, kun Kaarina oli parikymppinen. Siitä lähtien isä ja tytär ovat tavanneet silloin tällöin. Silti talvi isän luona ei tunnu hyvältä ajatukselta. Liian moni asia on selvittämättä, esimerkiksi se, miksi isä hylkäsi.

Kaarina on alkanut saada kirjojensa lukijoilta myös uudenlaisia viestejä. Niissä muistutetaan, että hänhän löysi Alhonlahdesta onnen. Hänen on jäätävä!

”Ei se niin mene. En ole enää oravanpyörässä. Voin lähteä ja voin jäädä.”

Jos hän päättää lähteä, Alhonlahti metsineen ja eläimineen jää kokonaan rauhaan. Silloin niitä ei häiritse edes Kaarina ja hänen pieni elämänsä.

Ennen loppuun palamista Kaarinaa pelotti ja ahdisti kaikki. Nyt kaikki on mahdollista.

Kaarina on tehnyt testamentin. Hän on päättänyt, että hänen jälkeensä Alhonlahti ja koko seitsemän hehtaarin tila jäävät Luonnonperintösäätiölle, mutta sillä ehdolla, ettei ihminen enää saa astua jalallaan sen alueelle. Ympärille pitää pystyttää kylttejä, joissa lukee: Tämä alue on vain luonnoneläimille, sorry.
Kaarina on tehnyt testamentin. Hän on päättänyt, että hänen jälkeensä Alhonlahti ja koko seitsemän hehtaarin tila jäävät Luonnonperintösäätiölle, mutta sillä ehdolla, ettei ihminen enää saa astua jalallaan sen alueelle. Ympärille pitää pystyttää kylttejä, joissa lukee: Tämä alue on vain luonnoneläimille, sorry.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2015.

 

 

 

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.