Vihdoin kotona! Jari Mönkkönen voi taas olla täysillä mukana Miisan ja muiden lastensa arjessa.
Vihdoin kotona! Jari Mönkkönen voi taas olla täysillä mukana Miisan ja muiden lastensa arjessa.

Toissa kesänä entinen voimistelija Jari Mönkkönen teki takaperinvoltin, joka muutti hänen elämänsä pysyvästi. Tänä syksynä Jari pääsi vihdoin muuttamaan takaisin perheensä luo. ”Lapset ovat sanoneet, että iskä on nyt paljon kiltimpi kuin ennen. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja tosi pahalta.”

Syyskuun loppu, 2017. Uudessa kodissa on niin sekaista kuin viikko muuton jälkeen on. Mönkkösten muuttolaatikoita on purkamattomina pinoina, mutta huoneisiin on raivattu reitit pyörätuolille. Yhtään taulua ei vielä ole seinällä, mutta on Moonan ja Miisan isää varten tekemät kyltit, joista toisessa lukee ”Tervetuloa!” ja toisessa ”Tervetuloa kotiin!”

Vuosi ja kaksi kuukautta aiemmin entinen huippuvoimistelija Jari Mönkkönen on tehnyt tavallisessa voimisteluharjoituksessaan itselleen tavallisen kaksoisvoltin takaperin. Alastulossa jokin meni pieleen, ja Jari neliraajahalvaantui.

Sen jälkeen hän on ollut teho-osastolla, kuntoutuskeskuksessa ja palvelutalossa ja kaivannut kotiin perheen luo joka päivä.

Kun invataksi pysähtyy pihaan, Sanna, Moona, Rasmus ja Miisa menevät vastaan. Pihassa Jari kallistaa päätään vasemmalle niin, että pyörätuoli lähtee eteenpäin kohti juuri asennettua pyörätuoliluiskaa.

Luiskan edessä Jari näkee Miisan katuliitukirjoituksen:

ISI <3 KOTI.

”Paremmin ei olisi voinut kirjoittaa. En oikein voi sanoin kuvata, miten mahtavaa oli muuttaa kotiin.”

Vielä viime kesänä tilanne oli ihan toinen.

Kodin Kuvalehti on tavannut Jari Mönkkösen perheineen tänä vuonna kahdesti: kesäkuussa, kun Jari vielä asui palvelutalossa, ja uudelleen marraskuussa kodissa, jossa nyt asuu koko perhe. Alta voit lukea, millaista oli Jarin ja perheen arki vielä kesällä – ja mitä sen jälkeen tapahtui.

Kesäkuu 2017. Mönkköset etsivät kotiaan aikoinaan viisi vuotta. Viime heinäkuun jälkeen Jari on päässyt käymään kotona muutamia kertoja.
Kesäkuu 2017. Mönkköset etsivät kotiaan aikoinaan viisi vuotta. Viime heinäkuun jälkeen Jari on päässyt käymään kotona muutamia kertoja.

Kesäkuu, 2017. Makuuhuoneen tapetointi ehti onneksi tulla valmiiksi. Kesän 2016 alussa Jari myös paneloi yläkertaan menevien portaiden seinän.

”Ehdin maalata paneloinnin valkoiseksi, mutta yläkerran listat jäivät laittamatta”, Jari Mönkkönen, 43, sanoo.

Vuosi sitten heinäkuun puolivälissä Mönkkösen perhe oli tullut mökiltä Asikkalasta kotiin Helsinkiin. Rasmus, 10, pelasi jalkapalloa Helsinki Cupissa, Jari otti kuvia kenttien laidalla.

”Olen vähän hulluna teknisiin laitteisiin ja objektiiveihin.”

Heinäkuun 20. päivä uutisissa kerrottiin Anttila-kauppaketjun konkurssista ja Helsingin Uimastadionilla kiellettiin Pokémon Gon pelaaminen. Sanna Mönkkönen, 42, kasasi kotona tavaraa Ikea-kasseihin: nappiksia, juoksutrikoita, lasten pieneksi jääneitä vaatteita. Jari vei Sannan, Moonan, 14, ja kirppistavarat autolla Hietalahden kirpputorille ja jatkoi liikuntakeskukseen kaverinsa kanssa.

Jari ei pystynyt olemaan voimistelematta, koska nautti siitä niin.

Jari oli voimistellut 30 vuotta. Rekillä oli tullut euroopanmestaruushopeaa ja maailmancupin osakilpailun voitto ensimmäisenä suomalaisena.

Kilpauran päättämisestä oli kymmenen vuotta, mutta edelleen Jari urheili kaksi kertaa päivässä. Työ paloesimiehenä oli fyysisesti vaativaa, ja telinevoimistelun rasittama selkä vaati jatkuvaa treenausta.

Lisäksi Jari ei pystynyt olemaan voimistelematta, koska nautti siitä niin.

Ihan aluksi Jari venytteli, lämmitteli ja teki kevyttä voimaharjoittelua. Permantotreeni alkoi kärrynpyörillä ja käsinseisonnoilla, jatkui sitten volteilla.

”Kuulin rusahduksen. Tiesin heti, että nyt kävi pahasti.”

Kaksoisvoltti takaperin on vaikea liike, ja kaksoisvoltti takaperin paikaltaan tehtynä on vielä vaikeampi. Jarille se ei ollut vaikea.

”En ottanut uran päättämisen jälkeen nelikymppisenä enää mitään riskejä. Tuplavoltti taaksepäin oli minulle ihan tavallinen liike.”

Jari seisoi ilmavolttiradalla, ponnisti ja lähti pyörittämään volttia. Alastulo ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

”Kuulin rusahduksen. Tiesin heti, että nyt kävi pahasti. Sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdollista.”

”Yksi sekunti, ja kuka vain voi olla tässä”

Katse kattoon. Katse seinään. Katse toiseen seinään. Jari Mönkkönen oli sairaalassa tehohoidossa 97 päivää, makasi sängyssä ja katsoi kolmeen suuntaan.

Rusahdus oli tullut niskasta, Jari oli tullut alas volttimonttuun niskalleen.

Kädestä kiinni. ”Lapset pystyvät ajattelemaan, että asiat ovat nyt näin. He auttavat minua tosi hyvin.”
Kädestä kiinni. ”Lapset pystyvät ajattelemaan, että asiat ovat nyt näin. He auttavat minua tosi hyvin.”

Hänellä on korkea neliraajahalvaus: jalat ja kädet eivät toimi lainkaan eikä tuntoa ole olkapäistä alaspäin. Jari pystyy käyttämään apuvälineitä puhumalla tai puhaltamalla ja ohjaamaan sähköpyörätuolia pään liikkeiden avulla, mutta hän ei saa yhteyttä käsiinsä, jalkoihinsa tai keskivartaloon.

”Jos kasvojani kutittaa tai haluaisin pipon pois päästä, en pysty tekemään itse mitään.”

Lokakuun lopulla tehohoito loppui ja Jari siirrettiin kuntoutuskeskukseen. Siellä kuntoutusta oli aamukahdeksasta iltapäiväneljään aina kun Jari jaksoi ja silloinkin, kun ei enää jaksanut.

Iltaisin Miisaa itketti, koska oli niin ikävä isää.

Kotona nuorimmat lapset olivat alkaneet nukkua Sannan vieressä, isän puolella. Iltaisin Miisaa itketti, koska oli niin ikävä isää.

Hyvä arkkitehti oli löytynyt nopeasti. Hänen kanssaan Sanna käveli ympäri kotia:

Tehdään Jarille sisäänkäyntiluiska talon sivustalle. Rakennetaan pyörätuolin mentävä kylpyhuone. Jarille ja Sannalle edelleen yhteinen makuuhuone mutta riittävän iso niin, että Jarin nostimet ja pyörätuolit mahtuvat sinne ja avustajalla on tilaa tehdä töitä.

Arkkitehti teki piirustukset lisätiloista ja muutostöistä nopeasti, mutta oli tulossa joulu.

”Joulukuun alussa hoputin kaupungin työntekijöitä, että hei, pistetään vauhtia, muuten tämä laajennusprojekti jää seisomaan pyhien ajaksi”, Sanna muistaa.

Ikkunastaan palvelutalosta Jari näkee täyttömäen, jossa ennen juoksi.
Ikkunastaan palvelutalosta Jari näkee täyttömäen, jossa ennen juoksi.

Mönkköset luulivat muutostöiden edistyvän niin, että Jari pääsisi kotiin helmi-maaliskuussa. Niin ei käynyt. Maaliskuun lopussa hän muutti kuntoutuskeskuksesta palvelutaloon, jossa nyt asuu. Saman tien kuntoutus loppui lähes kokonaan.

”Tarvitaan yksi sekunti, vilkaisu kännykkään autoa ajaessa tai liukastuminen portaissa, ja kuka vain voi olla tässä. Silloin asioiden ei pitäisi mennä näin.”

”Jäin koukkuun kehittymiseen ja voittamiseen”

Kuplahallien katolla pomppiminen oli ehdottomasti kiellettyä ja järjetöntä. Jaria ja kavereita se ei haitannut. 1980-luvun vaihteessa Jyväskylässä elämä oli parasta Laajavuoren metsissä ja urheiluhalleilla.

”Yksi huvituksemme oli, että heitimme kaverien kanssa pipomme ja hanskamme Kortepohjan tornitalojen ilmanvaihtokanavien eteen ja katsoimme, minne ne sattuivat lentämään. Haimme sitten niitä pois katoilta tai minne ne nyt menivätkin ja heitimme uudelleen.”

Toinen houkutteleva pomppimispaikka oli voimisteluhallin volttimonttu. Pojat seurasivat aulassa, milloin hallin vahtimestari hävisi näkyvistä, ja juoksivat hyppimään volttimonttuun. Kun vaksi palasi, he olivat piilossa montussa, kunnes vahtimestarista näkyi vain selkä.

11-vuotiaana Jari oli taas liikuntahallissa omin luvin. Samaan aikaan hallissa oli telinevoimistelijoita valmentava Mika Holopainen.

”Mika katsoi, kun hypin trampoliinilta tuplavolttia monttuun. Hän tuli kysymään, haluaisinko tulla telinevoimisteluharjoituksiin.”

”Mika katsoi, kun hypin trampoliinilta tuplavolttia monttuun. Hän tuli kysymään, haluaisinko tulla telinevoimisteluharjoituksiin. Hän näki minussa jotakin, mitä en itse tiennyt. Siitä alkoi 20 vuoden valmennussuhde.”

Telinevoimistelusta tuli Jarin laji heti.

”Halu voittaa vei eteenpäin. Olen koukuttuvaa tyyppiä ja jäin koukkuun kehittymiseen, harjoittelemiseen ja voittamiseen.”

”En tiedä, miksi aina oli niin kiire”

Maajoukkueen kilpailumatkoilla Jari tutustui Sannaan. 15-vuotiaina 1989 he molemmat olivat telinevoimistelun maajoukkueen kisareissulla Tallinnassa Neuvostoliitossa.

”Kävelimme joukkueen kanssa aina saman torin halki hallille. Viimeisenä matkapäivänä Jari keräsi meiltä kaikilta ylimääräiset ruplamme ja vei ne torin laidalla omenia myyvälle, huonohampaiselle mummolle. Silloin ihastuin Jariin”, Sanna kertoo.

Sanna ihastui 15-vuotiaana Jarin hauskuuteen. ”Jarin kanssa on tosi kivaa. Hän saa muut nauramaan.”
Sanna ihastui 15-vuotiaana Jarin hauskuuteen. ”Jarin kanssa on tosi kivaa. Hän saa muut nauramaan.”

Seurustelu alkoi muutama vuosi myöhemmin. Molemmat edustivat Suomea MM-kisoissa Brisbanessa vuonna 1994. Sitten Sanna lopetti telinevoimistelun, mutta Jari jatkoi.

Telinevoimistelun suomenmestaruuksia hänellä on 30, enemmän kuin kenelläkään muulla.

”Sanna kannusti aina. Minun juttuni menivät meidän perheessä muun edelle.”

Nyt Jarin asunnon ikkunasta palvelutalossa näkyy Malminkartanon täyttömäki. Pyörätuolista Jari seuraa, miten kaksi juoksijaa on mäen puolivälissä menossa ylöspäin.

”Usein ajoin suoraan vuorokauden työvuorosta paloasemalta vetämään mäkijuoksua. En tiedä, miksi se oli niin tärkeää ja miksi oli niin kiire. Tuossakin mäessä juoksin, aina niin kovaa kuin pystyin.”

Edelleen Jari löytää itsensä joka päivä tekemässä ajatuksissaan rekkisarjaa. Hän ei oikeasti tunne lihaksiaan, mutta muisto on niin vahva, että hän luulee tuntevansa.

Edelleen Jari löytää itsensä joka päivä tekemästä ajatuksissaan rekkisarjaa, välillä nojapuita. Hän ei oikeasti tunne lihaksiaan, mutta muisto on niin vahva, että hän luulee tuntevansa.

”Kun teen mielessäni nojapuilla Diamydovia eli yhden käden varassa tapahtuvaa käännöstä nojapuilla, tunnen, kuinka vasemman käden ojentaja jännittyy, sitten keskivartalo tosi voimakkaasti. Keskivartalon hallinta on ylipäätään tosi tärkeä, sitä olen valmentaessani aina muistuttanut ja opettanut.”

”Hoitajia on liian vähän ja liian paljon”

Jarin asennot:

24:00 selällään

04:00 oikea kylki

08:00 vasen kylki

10-12: aamutoimet

Lappu on Jarin sängyn vieressä teipillä seinässä kiinni. Siitä yöllä käyvät hoitajat tietävät, miten Jari käännetään, jotta asennot vaihtuisivat eikä makuuhaavoja tulisi.

Unohduksia on sattunut, ja muutakin, ihan liian usein.

Yhtenä päivänä Jari soitti Sannalle ja kertoi pyörtyilevänsä pyörätuolissa. Sanna ehti kotoa palvelutaloon puolessa tunnissa. Selvisi, että Jari ei ollut puoli viiteen mennessä koko päivänä syönyt tai juonut mitään.

Seuraavana aamuna Jari soitti Sannalle ja sanoi, että ambulanssi on tulossa. Hänellä oli kuumuuden laukaisema hengenvaarallinen dysrefleksia-kohtaus.

”Jos on kuuma, en pysty hikoilemaan ihon kautta ja ruumiinlämpö nousee. Saatan pyytää yöllä, että hoitaja tulisi ottamaan peittoa pois päältäni, mutta jos kukaan ei tule, ruumiinlämpö vain nousee ja nousee.”

”En pystynyt itse soittamaan ambulanssia, koska puhelintani ei ollut muistettu laittaa lataukseen.”

Sinä aamuna Jari oli kutsunut hälytyslaitteen kautta hoitajia puolen tunnin aikana apuun seitsemän kertaa. Tullaan ihan kohta, Jarille vastattiin vielä silloinkin, kun hän oli pyytänyt soittamaan ambulanssin.

”En pystynyt itse soittamaan ambulanssia, koska puhelintani ei ollut muistettu laittaa lataukseen.”

Yksittäisiä hoitajia Jari ja Sanna eivät halua syyttää, ja talon palveluesimiestä he kiittävät.

Nosturilla pyörätuolista toiseen. Hoitaja Pinja auttaa.
Nosturilla pyörätuolista toiseen. Hoitaja Pinja auttaa.

”Yhtälö ei ole helppo, kun on tiukat budjetit ja jokaisen asukkaan avuntarve on erilainen ja suuri”, Jari sanoo.

Hoitajia vain on liian vähän.

Toisaalta heitä on liian paljon.

”Hoitajat vaihtuvat usein. Välillä tulee väsymys, kun näen, että taas tulee ihan uusi opiskelija. Olen opettanut jo niin monelle hoitajaksi opiskelevalle itse, kuinka aamutoimet tehdään.”

”Välillä nuori opiskelija syöttää minua, mutta ei katso kohti vaan puhelimesta Facebookia.”

Joskus vaikeinta on opettaa ihmisen kohtaamista.

”Välillä nuori opiskelija syöttää minua, mutta ei katso kohti vaan puhelimesta Facebookia. On käynyt niin, että leipä ei osu suuhuni vaan nenään.”

Ulko-ovessa Jarin asunnon eteisessä on nyt hoitajille kirjoitettu toinen lappu.

Muistilista:

Puhelimen pitää olla latauksessa.

Peitto tarpeeksi alhaalla, ettei kehon lämpötila nouse.

Kertaa dysrefleksia ja sen hoito.

Hälytyslaite oltava oikealla kohdalla.

”Meille tämä on meidän elämämme”

Kotona rintamamiestalon muutostöissä mikään ei ole edennyt.

Lain mukaan kaupunki on velvollinen korvaamaan kodin välttämättömät muutostyöt. Mutta sitä, mikä on kaupungin mielestä välttämätöntä ja paljonko muutostyöt maksavat ja saavat maksaa, ei vieläkään ole kerrottu.

Vuoden aikana Sanna ja Jari ovat kirjoittaneet kymmeniä viestejä ja soittaneet kymmeniä puheluita ja kysyneet aina samaa: Mitä voidaan tehdä, jotta muutostyöt nopeutuisivat?

”Tuntuu raskaalta, että meidän perhe on viranomaisten silmissä pelkkiä euroja, kulu. Meille tämä on meidän elämämme.”

”Kerran kun meillä kotona taas kävi kaupungin väkeä pyörimässä ja miettimässä, että mitä me tälle teidän asunnolle tehtäisiin, aloin itkeä. Meillä oli ollut suunnitelmat tehtynä jo monta kuukautta ja me kaikki viisi vain odotimme, että Jari pääsee kotiin. Tuntuu raskaalta, että meidän perhe on viranomaisten silmissä pelkkiä euroja, kulu. Meille tämä on meidän elämämme”, Sanna sanoo.

Kaksi vuotta sitten Jari ja Sanna perustivat yhteisen yrityksensä, jonka kautta he myyvät liikunta- ja mediapalveluita. Paloesimiehen töihin Jari ei voi palata, mutta valmennusohjelmia ja muita oman firman töitä hän pystyisi tekemään.

”Haluan ja voin yhä tuottaa yhteiskunnalle jotakin, kunhan meitä nyt autettaisiin takaisin arkeen”, Jari sanoo.

Jarin palvelutaloasunnon seinillä on valokuvatauluja. Sanna teetti ne keväällä, kun alkoi näyttää siltä, että Jari ei pääse vielä kesäksikään kotiin. Jarin viime kesänä ottamissa kuvissa Miisa on niityllä kukkia kädessään ja Rasmus kalastaa ilta-auringossa mökkilaiturilla.

Kilpaa hissille. Rasmus kokeilee, kuinka kovaa pyörätuolilla pääsee. ”Kaipaan Rassen kanssa puuhastelua, mutta Rasse keksii keinot.”
Kilpaa hissille. Rasmus kokeilee, kuinka kovaa pyörätuolilla pääsee. ”Kaipaan Rassen kanssa puuhastelua, mutta Rasse keksii keinot.”

Kun koululaisten kesäloma alkoi, Rasmus tuli vaatekassin, jalkapallokenkien ja dj-mikserin kanssa Jarin luo palvelutaloon ja kertoi muuttavansa kesäksi sinne. Hän mahtuu nukkumaan sänkyyn isän viereen, vain kuorsaus häiritsee.

Joinakin aamuina puurohiutaleita on Jarin asunnon lattialla, ja Sanna arvaa Rasmuksen keittäneen itselleen ja isälle puuroa.

”Viimein on aikaa kuunnella lapsia”

Palomiehen työssä Jari on nähnyt paljon onnettomuuksia. Hän muistaa jokaisen menehtyneen tai pahasti loukkaantuneen lapsen, niin vaikeita paikkoja ne ovat olleet.

”Siinä työssä tehdään aina ihan kaikki ihmisten auttamiseksi.”

”Viime kesään asti olin mielestäni maailman vahvin ja nopein.”

Kun Sanna oli raskaana ja odotti Miisaa, hänelle tuli raskausmyrkytys. Raskauden annettiin jatkua, kunnes Sannan tila oli niin huono, että ei enää voitu. Miisa syntyi kolme kuukautta ennen laskettua aikaa.

”Silloin ajattelin, että jos tästä selvitään, olen parempi mies. Mutta sitten palasin taas siihen putkeen ja kaikki mulle heti nyt -ajatteluun”, Jari sanoo.

”Viime kesään asti olin mielestäni maailman vahvin ja nopein. Otin treenaamisen liian vakavasti. Olin usein niin väsynyt, että Facebookin selaaminen oli helpompaa ja houkuttelevampaa kuin olla läsnä perheelle.”

Miisa teki kortin. Alkukirjaimet kertovat, kenelle: Jänöjussi Aurinko paistaa Riemastunut Innostunut isi.
Miisa teki kortin. Alkukirjaimet kertovat, kenelle: Jänöjussi Aurinko paistaa Riemastunut Innostunut isi.

Jari on miettinyt muutakin.

Miksi piti olla niin jääräpäinen ja nähdä vain yhdenlainen tapa tehdä asioita? Miksi ne hampaat muka piti pestä kylmällä vedellä? Vaikka Rasmus sanoi iltapesulla, että kylmä sattuu.

”Uskon, että olen nyt parempi isä kuin ennen. Viimein on aikaa kuunnella lapsia. Ne ovat niin hiton tärkeitä ne lapset.”

Yhtenä talvisena sunnuntaina vuoden alussa Jari puhui puhelimessa Sannan kanssa. Sanna oli opettanut Miisalle matematiikkaa eikä siitä tullut oikein mitään.

Vaikka elämä muuttui vuosi sitten vaikeammaksi, Sannan suurin toive toteutui: Jari elää.

”Aloin jutella Facebookin Facetimessa Miisan kanssa. Miisa näytti kotona kameralle matikan kirjan tehtäviä, ja minä selitin kuntoutuskeskuksessa tietokoneen kameralle niitä. Miisa ymmärsi ja rauhoittui. Se oli ensimmäisiä kertoja viime kesän jälkeen, jolloin pystyin olemaan avuksi.”

Myös Sannalle se oli tärkeä hetki. Vaikka elämä muuttui vuosi sitten vaikeammaksi kuin sen koskaan olisi uskonut olevan, hänen suurin toiveensa toteutui: Jari elää.

”Me tarvitsemme Jarin meidän elämään, vaikka hän ei pysty tekemään niitä asioita, mitä pystyi ennen. Välillä on ollut tiukka paikka saada Jari uskomaan se”, Sanna sanoo.

”Haluan kulkea pyörätuolin rinnalla niin, että minusta huokuu arvostus miestäni kohtaan. Se olkoon meidän voimavaramme. Kun itse näytän arvostukseni, tunne voimistuu muissakin - ja myös Jarissa.”

”Tärkeintä on asua yhdessä”

Kotiin on kaksi porrasta liikaa. Invataksin kuljettaja voi auttaa pyörätuolia kolme porrasta ylös, ei viittä, Jarille on sanottu taksia tilatessa. Siksi Sanna vetää portaita ylös pyörätuolia, jossa Jari istuu.

Jarin rakkain paikka kotona oli kellarissa. Siellä on nyrkkeilysäkki, renkaat, leuanvetotanko ja painoja.

Viime heinäkuun 20. päivän jälkeen Jari on käynyt kotona muutaman kerran.

”Pitäisi hoitaa portaisiin listat kuntoon. Ja tässä olohuoneessa istuessa vaivaa, miten yksi räystäs ulkona rämisee.”

Mönkköset haluaisivat asua tässä talossa, jota he aikoinaan etsivät viisi vuotta. Mutta tärkeämpää on asua yhdessä.

Tämä on hyvä, 14-vuotias Moona sanoo asuntoesittelyssä jokaisesta hissitalon kerrostaloasunnosta, koska haluaisi isän kotiin.

Sanna on jakanut lappuja niiden lähiseutujen talojen postilaatikoihin, joissa on iso tontti. Uuden, yksitasoisen kodin rakennuttaminen olisi valtava ja aikaa vievä urakka, mutta yksi vaihtoehto, jos tontti löytyisi.

Asuntoesittelyjä Sanna on kiertänyt Moonan kanssa. Tämä on hyvä, 14-vuotias Moona sanoo jokaisesta hissitalon kerrostaloasunnosta, koska haluaisi isän kotiin.

Jari pyytää Miisaa auttamaan pipon pois ja Rasmusta viemään lautasen pöydästä tiskikoneeseen. Ronda-koira nostetaan Jarin syliin.

Moonan sormi on kipeä. ”Se on vähän turvoksissa, auttaisiko kylmä?”
Moonan sormi on kipeä. ”Se on vähän turvoksissa, auttaisiko kylmä?”

Kun Moona ja Miisa hyppivät pihassa trampoliinilla, Jari neuvoo oikeita käsien asentoja ja varoittaa pompauttamasta toista. Hyppimisen jälkeen tytöt käyvät suihkussa. Jari palaa siihen myöhemmin:

”Ne olivat niin liikuttavia, kun niillä oli pyyhkeistä tehdyt turbaanit märissä hiuksissa. Se oli jotakin niin tavallista, enkä ollut nähnyt sitä vuoteen.”

”Joka aamu herätessäni petyn vähän uudestaan”

Unissaan Jari ei koskaan ole halvaantunut.

”Joka aamu herätessäni petyn vähän uudelleen.”

Viime kesän jälkeen Jari ei ole halunnut katsoa telkkarista urheilua, koska siitä tulee paha mieli.

”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä voisi olla hyvä mottoni.”

Oma kuntoutuminen ei ole edennyt niin kuin hän talvella toivoi. Yksi kuluneen vuoden vaikeita hetkiä oli vammaisurheilun esittelytilaisuudessa.

”Siellä tajusin, että ei ole edes vammaisurheilulajeja, joihin voisin osallistua. Puhallustikkakaan ei onnistu ilman apua. Lähdin tilaisuudesta kesken pois”, Jari kertoo, ja häntä alkaa naurattaa.

”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä voisi olla hyvä mottoni.”

Nyt Jari pyytää kirjoittamaan Youtubeen ”Jari Mönkkönen gymnastics Glasgow”.

”Se oli elämäni paras rekkisarja kilpailuissa, voitin olympiavoittajia ja maailmanmestareita. Harmi, että se ei osunut MM-kisoihin.”

Välillä Jari miettii viimeistä volttiaan. Lipesikö ponnistus? Tekikö hän kerää hiukan liian aikaisin?

”Nyt on näin. On paljon, mitä en voi enää tehdä, mutta yritän miettiä sitä, mitä voin.”

”Ehkä virhe tuli siinä, että sekunnin kymmenyksen verran pää oli hiukan virhe-asennossa.”

”Nyt on näin. On paljon, mitä en voi enää tehdä, mutta yritän miettiä sitä, mitä voin.”

Kun Jari vuosi sitten makasi volttimontussa, Jarin kaveri soitti ambulanssin ja Sannalle. Sanna ehti paikalle ensin.

Mikään ei liiku, Jari sanoi Sannalle.

Muista lapset, Sanna sanoi Jarille.

Jari lupasi taistella.

 

Marraskuu, 2017. ”Rasmus, pipo päähän.” ”Tsemppiä kokeeseen Moona.”

Arkiaamuina marraskuussa eteisessä on ruuhkaa ja kiire. Jari antaa kouluun lähteville lapsille ohjeita viereisestä huoneesta.

”Silti Rasmus kyllä lähtee takki auki ja ilman pipoa.”

”Lasten ensimmäinen sana on aina äiti. Sitten huutelen niille, että iskäkin on täällä.”

Aamut ovat Jarille hitaita, ylösnousu vie aikaa. Kaurapuuron keitto ja kolmen lapsen kouluun lähettäminen on Sannan hommaa.

”Lasten ensimmäinen sana on aina äiti. Ymmärrän sen, olin niin kauan pois kotoa. Sitten huutelen niille, että iskäkin on täällä.”

Vielä kesän alussa Jari ja Sanna olivat sitä mieltä, että haluavat saada Jarin takaisin vanhaan kotiin. Taistelu rintamamiestalon muutostöistä oli ollut tuskastuttavan hidasta ja takkuista, mutta Jari oli päättänyt, että ei anna periksi.

Heinäkuussa näytti siltä, että Helsingin kaupunki alkaa teettää Jarin vammautumisesta johtuvia pakollisia muutostöitä. Samalla selvisi aikataulu: töiden valmistumiseen saattaisi mennä vuosi.

”Toinen vuosi erossa olisi ollut hirveää. Olisin voinut palvelutalossa liian huonosti.”

Se oli liikaa.

”Päätimme, että muutamme pois. Oli kauhea ikävä perheen luo. Toinen vuosi erossa olisi ollut hirveää, olisin voinut palvelutalossa liian huonosti.”

Sanna ja Jari olivat kahlanneet asuntoilmoituksia kauan. Nyt he kävivät kaikki tarjolla olevat läpi vielä uudelleen, katsoivat myös liian kalliit ja epäilyttävän halvat, vähän turhan isot ja pienet.

Löytyi tämä koti, entinen kauppa, joka oli perheelle hiukan pieni mutta jossa oli katto korkealla, isot ikkunat eikä yhtään kynnystä missään.

”Entisestä kodista tuoreimpina muistoina mielessä ovat ne kaikkein kamalimmat, epätoivoiset päivät ja yöt Jarin loukkaantumisen jälkeen. Täällä aloitamme uudelleen alusta, nollilta.”

Valmiiksi esteetön asunto oli löytö, mutta vanhasta kodista lähteminen oli vaikeaa.

Jari sanoo, että ei vielä pysty katsomaan kuvia rintamiestalosta.

”Pihakin oli siellä niin kiva. Se oli meille unelmien koti.”

Sanna on samaa mieltä. Silti hän on tyytyväinen, että oli pakko muuttaa.

”Entiseen kotiin liittyy paljon hyviä muistoja, mutta tuoreimpina mielessä ovat ne kaikkein kamalimmat, epätoivoiset päivät ja yöt Jarin loukkaantumisen jälkeen. Täällä aloitamme uudelleen alusta, nollilta.”

”Muutto ei ratkaise kaikkia ongelmia”

Kun Jarin muutto perheen luo kesän lopussa selvisi, Sanna muistutti itseään ja Jaria yhdestä asiasta: ei odoteta liikoja.

”Piti muistaa, että pitkän odotuksen jälkeen kaikki meidän ongelmat eivät muutossa ratkea. Pelkäsin, että petyn, jos odotan liikaa.”

Muutto ei muuttanut sitä, että Jari on edelleen pyörätuolissa ja ainoastaan lihakset hartioista ylöspäin toimivat ja tuntevat. Siksi uuteen elämään liittyy myös uusia ihmisiä, jotka ovat perheen elämässä koko ajan.

Kun Jari muutti kotiin, Ronda-koira saa olla sylissä usein. Sanna ja Moona houkuttelevat Rondaa sylistä kävelylle.
Kun Jari muutti kotiin, Ronda-koira saa olla sylissä usein. Sanna ja Moona houkuttelevat Rondaa sylistä kävelylle.

Jari tarvitsee apua melkein kaikkeen, ja hänellä nyt on avustaja ympäri vuorokauden. Avustajat ovat upea juttu ja heidän apunsa välttämätöntä, mutta totuttelua se vaatii.

”Yritämme opetella sitä, että joskus pyytäisimme avustajaa menemään vaikka toiseen huoneeseen, että voimme jutella vain oman perheen kesken.”

”Kun olemme syömässä tai tulossa saunasta tai viettämässä isänpäivää, avustaja on aina lähellä. Yritämme opetella sitä, että joskus pyytäisimme avustajaa menemään vaikka toiseen huoneeseen, että voimme jutella vain oman perheen kesken”, Sanna sanoo.

Kun lapset ovat lähteneet kouluun, Sanna alkaa hoitaa kotona yhteisen liikunta- ja viestintäalan yrityksen töitä: tekee olympiakomitean viestintää, suunnittelee sitten seuraavia jumppaohjauksia.

Myös Jari pystyy taas osallistumaan työasioiden hoitamiseen. Jos käy niin kuin Jari ja Sanna kovasti toivovat, yhteisellä Volttimedialla on ensi vuonna oma harjoittelusali.

”Haluan todellakin päästä taas veronmaksajaksi. On ollut mahtavaa käydä ohjaamassa urheiluseuroissa. Eilen opetin Topon korisjunnuille oikeaoppista kehonhallintaa, ponnistamista, alas laskeutumista ja polvien linjauksia. Sanna näytti hyppyjä: miten tehdään ponnistaessa, ilmassa ja alas tullessa.”

”Iskä on kiltimpi kuin ennen”

Parhaita ovat iltapäivät. Jari on olohuoneessa, mutta tunnistaa oven kolahduksesta, kuka lapsista on tulossa kotiin.

”Sitten kuuntelen ja katselen niiden höhötystä täällä. Ja sanon Miisalle ja Rasmukselle, että älkää menkö metriä lähemmäs toisianne, ettei tule tönimistä.”

Välillä yksittäiset hetket yllättävät. Kun 11-vuotias Rasmus kävelee poispäin selkä vähän kyyryssä, Jarille tulee joskus paha mieli.

”En edes tiedä, miksi. Ehkä se liittyy ajatukseen, että noin iso se jo on. Se tuo myös mieleen hetkiä kuntoutuksessa, kun perhe lähti pois. Silloin olin todella yksin.”

”Kotiin pääsyä odottaessa toivoin niin, että ehdin vielä nähdä lapsuutta.”

Marraskuussa Miisa täytti yhdeksän vuotta. Sinä päivänä hän juoksi koulusta kotiin niin, että pääsi nopeasti leikkimään lahjaksi saamillaan leluilla. Playmobile-hahmot ja niiden sentin kokoiset lautaset ja porkkanat järjestettiin yksitellen Miisan huoneen lattialle. Jari istui pyörätuolissaan katsomassa.

”Tuntui tosi hyvältä. Kotiin pääsyä odottaessa toivoin niin, että ehdin vielä nähdä lapsuutta.”

Jari ja Sanna sanovat, että riitoja on nyt entistä vaikeampi keksiä, kun Jaristakin on tullut tosi pitkäpinnainen.
Jari ja Sanna sanovat, että riitoja on nyt entistä vaikeampi keksiä, kun Jaristakin on tullut tosi pitkäpinnainen.

Jarin muutto perheen luo on ylittänyt odotukset. Elämä on ehdottomasti parempaa kuin ennen muuttoa, Sanna sanoo.

”Lapsilla on taas arjessaan isä. Se on tosi tärkeä asia. Tuntuu ihanalta, että en ole ainoana kasvattajana väsyneinä iltoina, kun pitää tarkistaa läksyjä ja hoputtaa iltapalalle.”

”Jari on sama Jari, johon teininä rakastuin, mutta myös vähän eri.”

Jari ja Sanna ovat olleet yhdessä 24 vuotta, mutta nyt Sanna tutustuu vähän uudenlaiseen mieheen.

”Jarin persoonassa on tapahtunut isoja muutoksia loukkaantumisen jälkeen. Hän on sama Jari, johon teininä rakastuin, mutta myös vähän eri.”

Edelleen Jari valvoo illalla ja roikkuu tietokoneella. Edelleen Jari on älykäs ja hauska ja saa muut nauramaan. Mutta enää Jari ei hermostu juuri mistään.

”Jarilla ei ole enää kiire mihinkään. Hän kuuntelee lapsia, neuvottelee, ei korota ääntään.”

”Nyt pystyn iloitsemaan paljon pienemmistä asioista.”

Jari tietää, että näin on.

”Kun olin terve, porskutin menemään ja oli koko ajan kiire töiden ja oman treenaamisen kanssa. Välillä lapset vain pyörivät jaloissa. Nyt pystyn iloitsemaan paljon pienemmistä asioista.”

Jari sanoo uskovansa, että lapset tykkäävät hänestä enemmän nyt, lempeämpänä.

”Ne ovat sanoneet, että iskä on nyt paljon kiltimpi kuin ennen. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja tosi pahalta.”

”Olen nyt onnellinen näin”

Illalla Sanna laulaa Miisalle Sinistä unta. Jari patistaa Rasmusta nukkumaan.

Kun lapset ovat sängyissään, Sanna hengähtää hetken olohuoneen lattialla.

”Kun asiat ovat paremmin, on tullut tilaa väsymykselle. Välillä huomaan, että olen ihan puhki.”

”Kun Jari asui palvelutalossa, oli koko ajan huoli hänen voinnistaan ja siitä, onko kukaan auttamassa, jos tulee hätä. Nyt kun asiat ovat paremmin, on tullut tilaa väsymykselle. Välillä huomaan, että olen ihan puhki.”

Sanna menee nukkumaan, Jari jää katsomaan You Tubesta amerikkalaisen jalkapallon harjoitteluvideoita ja miettii, voisiko niitä soveltaa jalkapalloilijoille, joita hän käy ohjaamassa. Puoliltaöin avustaja auttaa Jarin selälleen sänkyyn, neljän tunnin kuluttua käy kääntämässä oikealle kyljelle.

”Olen jotenkin saanut suljettua katkeruuden pois. Joskus ihmettelen sitä itsekin. Nautin kaikesta, minkä pystyn tekemään. Kun ei tälle halvaantumiselle voi mitään, on vain elettävä tämän kanssa”, Jari sanoo.

”Edelleen uskon, että jonakin päivänä nousen tästä. On pakko ajatella niin.”

Jarin tilaa pidetään palautumattomana. Hän sanoo, että ei anna sille periksi.

”Edelleen uskon siihen, että jonakin päivänä nousen tästä. On pakko ajatella niin.”

”Sitä ennen olen nyt onnellinen näin. On hyvä olla. Kotiin muuttamisen jälkeen tuntuu, että olen taas päässyt mukaan jengiin.”

Jari Mönkkösen tarina on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2017.

Jari Mönkkönen

43-vuotias yrittäjä, paloesimies ja entinen telinevoimistelija Jari Mönkkönen halvaantui heinäkuussa 2016. Perheeseen kuuluvat vaimo Sanna, 42, lapset Moona, 14, Rasmus, 11, ja Miisa, 9.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Halvaantunut Jari Mönkkönen pääsi vihdoin kotiin: ”Uskon, että olen nyt parempi isä kuin ennen”

Serena kirjoitti: Meillä on paljon opittavaa siitä miten suhtaudumme vammaisiin, jopa Suomessa. Elämä jatkuu, apua tarvitaan mutta se ihminen on sama kuin ennen - ihanaa että tämä perhe saa asua yhdessä. Asun kehitysmaassa jossa näitä palveluja ei ole eikä välttämättä edes perheen tukea. Suomessakin on silti vielä petrattavaa asenteiden ja avun kanssa. Kaikkea hyvää Mönkkösen perheelle! Te osaatte ottaa asiat oikein. Ihanaa nähdä miten pahemmistakin ongelmista selvitään hyvällä...
Lue kommentti

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...