Pihatyöt Aune jättää yleensä pomolleen. – Mä olen sisäkkö. Pitsiessu vaan puuttuu!
Pihatyöt Aune jättää yleensä pomolleen. – Mä olen sisäkkö. Pitsiessu vaan puuttuu!

Lööpit, bisneskumppanit, televisionkatsoja ja ex-heilat eivät tiedä Hjallis Harkimosta mitään. Aune Messina, 62, tietää kaiken, lempikalsareista lähtien. Hän oli 14-vuotias maalaistyttö, kun hän aloitti kotiapulaisena 9-vuotiaan Hjalliksen lapsuudenkodissa.

Kalsareista sen tietää. Jos ne ovat ehjät, mies on rakastunut.

Kysykää vaikka Aune Messinalta, 62. Hän osaa tulkita Hjallis Harkimon tunne-elämää suoraan tämän alushousuista.

"Muistan välikauden, jolloin talosta puuttui emäntä. Kun silitin Hjalliksen kalsareita, huomasin että nehän ovat rispaantuneet, just hajoamassa käsiin. Lähdin Stockalle ja sanoin myyjälle, että nyt täytyisi saada pomolle bokserit."

"Mä olen sanonut sata kertaa, ettei mun kalsareita tarvitse silittää!"

Aune on Harry ”Hjallis” Harkimon elämän nainen. Kotiapulainen, joka on työnantajalleen jotain ystävän, isonsiskon, enkelin, salaisen neuvonantajan ja äidin väliltä.

Nyt ollaan Aunen työpaikalla Hjalliksen kotona Sipoossa. Isäntä kaataa kahvia kotiapulaisensa kuppiin ja tokaisee:

"Mä olen sanonut sata kertaa, ettei mun kalsareita tarvitse silittää! Toi silittää ne silti. Se on niin itsepäinen."

"Mut kun ne menevät rullalle! Kerrankin kun olit menossa Linnan juhliin, mutisin itsekseni, että meidän Hjallis ei kyllä mene Linnaan kalsareissa, joissa on lahkeet rullalla. Jos on ohuet juhlahousut, kyllä se kalsarimyttyrä näkyy läpi. Mutta Hjallis meni vaan."

Ilman Aunea Hjallis ei olisi selviytynyt.

Nämä kaksi ovat tunteneet toisensa 48 vuotta. Sen kuulee.

Ilman Aunea Hjallis ei olisi selviytynyt. Ei pikkupoikana, eikä nyt, kun hän on purjehtinut maailman ympäri kolme kertaa, rakennuttanut Hartwall Areenan, luonut suomalaisesta jääkiekosta viihdebisneksen ja paistatellut lööpeissä rakkauselämänsä vuoksi.

Aune oli nuori maalaistyttö, kun hän muutti kotiapulaiseksi Doris ja Osmo Harkimon kotiin Helsinkiin. Nyt hän häärii Hjalliksen kotikeittiössä Sipoossa, samassa talossa, jossa miehen isovanhemmat 60-luvulla asuivat. Tässä pihassa hän paimensi pikku-Hjallista kesäisin, tuolta laiturilta hän hyppi tyttösenä alasti mereen.

Nyt työnjako on selvä: Aune puhuu, Hjallis kuuntelee ja kihertää kuin pikkupoika. Aunen edessä mies on aseeton. Ja puhetta, sitä Aunella piisaa:

"Vaatteista saan kaiken aina ensimmäisenä selville. Kolme vuotta sitten aloin ihmetellä, mikä tämä Hjalliksen valkoinen paita -buumi oikein on. Ennen hänen suosikkinsa oli vaaleanpunainen kauluspaita, ja yhtäkkiä päällä on vain valkoisia Hilfigereitä. Helenastahan se johtui. Hjallis alkoi pukeutua valkoiseen, kun hän löysi Helenan."

 

Aunesta tulee neiti heinähattu

Aune Irmeli Vepsäläinen, 14, istuu linja-autossa ja jännittää. Mitä jos hän ei kelpaakaan? Nauravatkohan ne resepteille, jotka äiti on hänelle opettanut? Taitava hän kyllä on, taikoo mitättömistäkin ruuantähteistä laatikoita ja pyttipannua. Riittäisikö se?

On vuosi 1963. Aune, yhdeksänlapsisen perheen esikoinen, on juuri päättänyt kansakoulun ja matkalla Helsinkiin. Kaupunkiin, jossa ei ole koskaan käynyt. Perheeseen, jota ei ole kertaakaan tavannut.

Töitä kotikylässä ei ole. Koulun jatkaminen ei ole rahanpuutteen vuoksi edes vaihtoehto.

Tähänastisen elämänsä Aune on asunut Leppävirran Sorsakoskella. Samassa maalaiskylässä Hackmanin tehdas valmistaa aterimiaan. Tehtaan seinältä naapurin Väinö-herra oli huomannut työpaikkailmoituksen ja vinkannut tytölle.

Ilmoituksessa on etsitty reipasta kotiapulaista tehtaan vientipäällikön Doris Harkimon (o.s. Hackmanin) ja elokuvaaja Osmo Harkimon perheeseen Helsinkiin. Aune innostuu heti. Töitä kotikylässä ei ole, ja perhe on niin köyhä, ettei koulun jatkaminen ole edes vaihtoehto.

"Äitini oli tehnyt työkseen lapsia ja isäni häipynyt eron jälkeen. Äidin rahat riittivät hädin tuskin ruokaan. Tiesin, että pesti olisi minulle lottovoitto", Aune sanoo nyt.

Työhaastattelussa Aunea on tentannut hienostunut neiti Hasselberg Hackmanin tehtaalta. Neiti lupaa Aunelle paikan ja antaa lopuksi tyylivinkin: Helsinkiin ei sitten voi mennä ilman hattua. Jalomielisesti hän lahjoittaa tytölle oman hattunsa. Se on kasattu heinistä, joista sojottaa kukkia, hedelmiä ja harsoa.

Aunen äiti ilmoittaa, että tuo päässä tyttö ei kotoaan lähde. Hän repii koristeet, nappaa Aunen punaisesta popliinitakista vyön ja kieputtaa hatun ympärille.

"En minä sitä päähäni pannut. Kun astuin bussista, pidin hattua kädessäni."

Vastassa ovat isä Osmo, Hjallis ja Roy. Pojat nauravat hatulle. Eihän tuollaista käytä oikeasti kukaan!

On 15. heinäkuuta. Neiti heinähattu on tupsahtanut Harkimoiden elämään.

Kuluu kaksi viikkoa ennen kuin Aune muistaa kirjoittaa äidilleen, että on päässyt perille. Niiden viikkojen aikana äiti on tulla hulluksi huolesta.

 

 

Aune soittaa puhelimella

Aune siivoaa, pyykkää, silittää ja kokkaa perheen arkiruuan. Jämäpyttipannu vaihtuu lennossa osso buccoon, häränhäntäliemeen, keitettyyn kieleen ja spagettikastikkeeseen.

Työt sujuvat leikiten, onhan Aune tehnyt niitä koko lapsuutensa. Oma äiti on siivousintoilija, jynssännyt jopa ovet lauantaisin. ”Nurkat eivät ole pyöreitä”, äiti on opettanut. Pöly vaanii kaikkialla.

Aune tuntee astuneensa ihmemaahan.

Mutta kaikki muu on uutta. Harkimoiden kerrostalokodissa Munkkiniemessä Aune tuntee astuneensa ihmemaahan.

Perheen äiti Doris puhuu lapsilleen kummallista kieltä, jota kutsutaan ruotsiksi – onhan hän Hackmanien suomen-ruotsalaista teollisuussukua. Osmo-isä on tunnustettu elokuvaaja, joka on kuvannut muun muassa Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Kodissa pörrää elokuva-alan tähtiä: Spede Pasanen, Jukka Virtanen, Tamara Lund. Åke Lindmanille Aune saa paistaa lihapullia.

Kodissa on kaikenlaisia uutuusvempaimia. Jännittävin on puhelin. Sellaista Aune ei ole käyttänyt koskaan. Kun hänen pitää ensimmäistä kertaa tilata Perustien lihakaupasta pihvit, hän etsii käyttöohjetta itkien.

"Pyöritin numeron, mutta en nostanut luuria ollenkaan. Kun Harkimot tulivat kotiin, valitin ettei tuolla puhelimella pysty tilaamaan yhtään mitään.

Pelottavinta on kaupungin vilske. Tyttö on varma, että kun hän kävelee Munkkiniemen kaduilla, jokaisen kerrostalon jokaisesta ikkunasta joku tuijottaa häntä.

"Harkimot ottivat minut kaikkeen mukaan."

Aunella on oma huone. Siellä hän piipahtaa vain nukkumassa.

"Söin ja katsoin telkkaria perheen kanssa. Harkimot ottivat minut kaikkeen mukaan. En ikinä ajatellut, että he olisivat herrasväkeä. Olin samanarvoinen."

Aune sinuttelee Hjalliksen vanhempia, mutta Dorista hän haluaa kutsua tädiksi. Vuosien mittaan täti tosin keventyy Doddeksi.

"Doris on ollut minulle kuin äiti. Kaiken sivistyksen, mitä minulla on, olen saanut tästä perheestä. Siitä alkaen, miten servietit taitetaan."

Osmo-isä on luonteeltaan sopuisa, synnynnäinen herrasmies.

"Naisasioissa Hjallis olisi voinut ottaa isästään mallia. Että antaisi naistenkin vähän pomottaa."

Aune huomaa kiemurtelevan pojan

Aunen helmoissa hyörii kolme kullannuppua: Hjallis, Roy ja pikku-Maria.

"Hjallis oli aina niin kiltti. Koskaan ei sanonut minulle pahaa sanaa", Aune muistaa.

"Savon murteelle nauroitte kippurassa."

"Mehän kiusattiin sua Rollen kanssa koko ajan", Hjallis kumoaa.

"Kumikäärmeillä pelottelit, ja huusin kuin sika. Savon murteelle nauroitte kippurassa. Siksi opin kirjakielen äkkiä."

Hjallis on jo pienenä kiireinen. Miksi ja minne, sitä Aune ei tiedä. Kotona on sääntö, että pöydässä on istuttava kunnes viimeinen on lopettanut aterioinnin. Kökötys tekee pojalle tiukkaa.

"Koko ajan hän kiemursi tai rummutteli lasin kylkeen veitsellä. Harkimoiden miehillä on aina niin kiire, ettei munamaito ehdi hyytyä makaronilaatikossa."

Lasten velvollisuuksiin kuuluu oman sängyn petaaminen, legojen kerääminen lattioilta ja jääkiekkovarusteiden raahaaminen pois muiden jaloista. Mutta kas – hommat hoitikin Aune.

"Joskus valitin Dorikselle, että pojat olivat niin vallattomia. Lapsuudenkodissa olin tottunut niin kovaan kuriin, ettei äidin tarvinnut kuin mulkaista, niin tottelimme. Doris aina lohdutti, että älä välitä, Hjallis on nyt vaan siinä iässä. Niin hän taitaa sanoa vieläkin!"

Lapsuudenkodissaan Aune käy vierailulla kesäisin ja jouluisin. Koti-ikävää hän ei pode, mutta huoli pikkusisarusten köyhyydestä painaa. Kun äiti menee uudestaan naimisiin, suurperheen elämä helpottuu.

Kun kymmenes lapsi on syntymässä, Aune on varma, että äiti kuolee synnytykseen. Hän muistaa kuulleensa, että tupakka rauhoittaa, ja pujahtaa ostamaan itselleen askin. Sitten hän lukkiutuu huoneeseensa tupruttelemaan.

"Vauvalle ostin palkkarahoillani kastemekon. Se pikkuinen oli meistä kymmenestä ensimmäinen, jolle oli varaa ostaa kastemekko."

Aune pelastaa Beatles-pojat

Doris ja Osmo Harkimon työpäivät ovat pitkiä. Molemmat matkustavat paljon. Perhe tarvitsee Aunensa.

"Aune oli meidän tuki ja turva. Lapsena en joutunut ikinä olemaan kotona yksin", Hjallis sanoo.

Murrosiässä Aunesta tulee lasten liittolainen. Kun vanhemmat ovat viikonloppuisin Sipoon-asunnolla, veljekset järjestävät Lauttasaaren rivitalokodissa Beatles-kemuja. Mukana on myös tyttöjä.

Ne ovat niitä harvoja iltoja, jolloin Aune pysyy visusti huoneessaan. Hän on maalta, puhdasverinen tangotyttö.

Hippoja seuraa siivous, Aunen siivous. Aune pikapuunaa kämpän hohtavaksi, jottei hurvittelu paljastu vanhemmille.

Kun Aune on 20-vuotias, hän tulee yllättäen raskaaksi.

17 vuoden ajan Aune herää neljältä.

"Tai ei voi sanoa yllättäen. Se oli tosi kaunis juhannus", Aune virnistää.

Harkimot suhtautuvat uutiseen tyynesti. Kun raskaus on kuudennella kuukaudella, Aune vihitään. Hän synnyttää tyttövauvan ja muuttaa yhteen miehensä kanssa.

Pari saa toisen tyttären, mutta eroaa sittemmin. Harkimot pärjäävät jo ilman apulaista, ja Aune päätyy töihin pesulaan. 17 vuoden ajan hän herää neljältä, jotta ehtii pestä tukkansa, sipaista väriä ripsiinsä ja punata huulensa. Joka joulu Harkimot kutsuvat Aunen syömään tai piipahtavat hänen luonaan kahvilla.

Aune suuttuu siskonmakkaroista

Hjallis on naimisissa kansanedustaja Leena Harkimon kanssa 12 vuotta. Liitosta syntyy kaksi poikaa, Joel ja Leo. Vuonna 2003 lööpit kertovat, että mies on rakastunut kansanedustaja Merikukka Forsiukseen.

Leena ja Hjallis eroavat, ja vuoden päästä Merikukasta tulee rouva Harkimo. Vuonna 2004 syntyy Dan-poika.

Pian mies tajuaa, ettei selviä ilman kolmatta naista.

"Kotiapulaisen palkkaamisessa ei ole mitään elitististä."

"Ilman Aunea elämästäni ei olisi tullut mitään. Kotiapulaisen palkkaamisessa ei ole mitään elitististä, se on hyvä vanha tapa työllistää ihmisiä. Eikä me ikinä puhuta kotiapulaisesta. Me puhutaan Aunesta", Hjallis sanoo.

Aune varoittaa, että on eronsa jälkeen pitänyt itsensä hengissä lähinnä purkkihernekeitolla, eikä välttämättä osaa enää kokata. Hjallis vakuuttaa, ettei se olisi ongelma – kunhan Aune vain tulisi.

Aune tulee ja työskentelee vuorotellen kahdessa kodissa: Merikukan emännöimässä Sipoon-talossa ja Leenan uudessa kodissa, joka on muutaman sadan metrin päässä.

"Hieman diplomatiaa se minulta vaati", Aune myöntää.

Ainut kriisi syntyy siskonmakkarasta. Sekä Merikukka että Leena ovat ostaneet jääkaappeihinsa siskonmakkaroita, ja Aune hämmentää samat sopat molempien keittiöissä.

Hjallis kummastelee vanhemmilleen, eikö Aune tosiaan osaa tehdä muuta kuin siskonmakkarasoppaa.

"Ja pian näen ikkunasta, kun Osmo ja Doris marssivat tuolta Anna Bergenströmin keittokirja kädessään. Tässä voisi olla kivoja ideoita, he sanovat mulle varovasti. Minä kirosin ja itkin, olin niin loukkaantunut. Sillä jos madamet ostavat siskonmakkaroita, pakkohan minun on niitä keittää!"

Kun Leo on pieni, talosta puuttuu välillä emäntä. Aune saattaa yöpyä Sipoossa isän työmatkojen aikana.

"Leo kömpi viereeni, ja siinä me tuhisimme selät vastakkain. Sain häneltä kaikki päiväkodin räkätaudit, koska hän oli niin paljon sylissäni."

Aune valitsee chateaubriandin

Syksyllä 2010 Aune ja hänen italialaissyntyinen miehensä, Vincenzo ”Enzo” Messina, menettävät yllättäen vuokra-asuntonsa. Kolmessa päivässä Hjallis junailee heille uuden kodin Herttoniemestä. Vuokra on 200 euroa kalliimpi kuin edellisessä, joten Hjallis antaa oma-aloitteisesti 200 euron palkankorotuksen.

"Just tuollainen se on. Aina pitämässä minusta huolta", Aune sanoo.

Aune ja Enzo menivät tänä kesänä naimisiin, ja Hjallis ja hänen nykyinen naisystävänsä, Sipoonrannan toimitusjohtaja Helena Karihtala, veivät nuorenparin Helsingin hienoimpaan ravintolaan syömään. Sitä iltaa Aune ei unohda koskaan.

"En katsonut hintoja yhtään, tilasin vaan chateaubriandia. Ajattelin, että mä olen ansainnut tämän! Koska olen sen arvoinen, kuten mainoksessa sanotaan. Helena vei meidät vielä hotelli Kämppiin yömyssylle. Yksin en olisi uskaltanut mennä sellaisesta ovesta edes sisään."

Päivä, jolloin Aune antoi neuvon

Viime aikoina Hjallis on Aunen mielestä muuttunut.

Aune ja Hjallis puhuttelevat toisiaan kuin vanha aviopari.

"Eihän se enää syökään mitään. Ei juo eikä polta eikä edes kiroile."

"Kiroilenpas", Hjallis mutisee.

Aune ja Hjallis puhuttelevat toisiaan kuin vanha aviopari. Eivät sano ”sinä”, vaan ”toi” tai ”se”, vaikka toinen istuu vieressä. Kumpikin kiroilee, ja sitaatteja on pitänyt perhelehteä varten siistiä.

Syy Hjalliksen muodonmuutokseen lienee siinä, että hänen elämässään on taas nainen, jonka vuoksi uusia kalsarinsa.

"Tuolla se vaan juoksee Helenan kanssa verkkareissa pitkin metsiä", Aune huokaa kovin tyytyväisenä.

Ja nyt päästään Helenaan. Naiseen, josta puhuminen nostattaa Aunen silmiin kyyneleet.

Hjalliksen ja Helenan suhde alkoi vuonna 2008. Pari kihlautui, mutta erosi tämän vuoden alussa.

"Helena on aivan mahtava ihminen. Kaunis sisältä ja ulkoa, ei tippaakaan diiva. Kun tuli se niin sanottu ero, se tuntui minusta kuolemalta. Kuin olisi vedetty hammasta juurineen puuduttamatta."

Yhden ainoan kerran 48 vuoden aikana Aune on puuttunut pomonsa naisasioihin. Se tapahtui tänä keväänä.

Hjallis pötkötteli makuuhuoneessaan, kun Aune toi sinne pyykkiä.

"Kysyin, saanko sanoa jotain. Sitten sanoin, että kuule Hjallis, sä et enää koskaan tule saamaan yhtä hyvää naista kuin Helena. Hän ei vastannut. Mutta näin, että hän mietti."

Kannatti neuvoa: pari on taas yhdessä.

"Kun Helena ja Hjallis palasivat yhteen, se oli minulle valtava lahja. Toivon, että he ovat loppuelämänsä yhdessä."

Aune karkaa Sisiliaan

Kaiken tutun ja turvallisen Aune aikoo nyt jättää taakseen. Hän muuttaa Sisiliaan Enzon kanssa, sillä tämän ikääntyneet vanhemmat tarvitsevat apua.

Aune ja Enzo tapasivat aikoinaan työpaikallaan pesulassa. 12 vuotta vaimoaan nuorempi Enzo työskentelee yhä pesulassa, nyt sairaalatekstiilien osastolla. Hänen vanhempiensa kotitalo sijaitsee Sisiliassa melko köyhällä alueella.

"Lapsuuteni ansiosta osaan arvostaa ruokaa, punaviinilasillista ja kynttilöitä pöydässä."

"En minä köyhyyttä pelkää. Olen niin onnellinen lapsuudestanikin. Sen ansiosta osaan arvostaa kaikkea: ruokaa, punaviinilasillista, kynttilöitä pöydässä ja ihanaa aviomiestäni, joka kokkaa minulle joka päivä illallisen valmiiksi. Kamalinta olisi olla ihminen, joka ei osaa arvostaa mitään."

Mutta ikävä Aunelle tulee, lapsenlapsiaan ja Harkimoitaan.

Miltä tuntuu Hjalliksesta kun Aune lähtee?

"Jaa miltä. Vaikeelta."

Mikä Aunessa on parasta?

"Se tekee hommansa hyvin ja on tosi mukava tyyppi. Helenakin sanoo aina, ettei me koskaan saada yhtä hyvää apulaista kuin Aune. Minulla ja Aunella ei ole ikinä ollut ongelmia."

"Kyllä tuon kanssa pärjää, kun ei koskaan sano ei", Aune vahvistaa.

"Ainoa huono puoli on se, että Aune puhuu niin paljon enkä mä jaksa aina kuunnella. Kun tulen kotiin ja menen työhuoneeseeni, kuulen kun se jatkaa puhumista eteisessä. Kysyn, kenelle sä puhut ja se vastaa että no jaa, varmaan itelleni."

"Puhunhan mä silloinkin, kun olet poissa. Yksikseni. Se selventää ajatuksia."

Tätä naista on mahdoton korvata.
 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2011. Sen jälkeen Aune muutti italialaisen miehensä kanssa Sisiliaan. Hjallis Harkimo ja Helena Karihtala ovat eronneet.

 

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo

Serena

CP-vammainen pastori Sami Mustakallio: ”Sain pyörätuolin vasta aikuisena, en tiedä miksi”

Ihmeellinen mies. Ja niin huumorintajuinen. Älykäs. Me monesti leimaamme ihmiset sen vuoksi miltä he näyttävät, oli se ihan mitä tahansa. Meidän pitäisi muistaa että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja nyt tämä kuulostaa päähän taputtelulta. Mutta monesti unohdamme katsoa ihmistä ihmisenä, sen sijaan meillä on paljon ennakkoluuloja. Varsinkin vammaisia kohtaan. Me unohdamme että joka ikinen meistä ennemmin tai myöhemmin on jollain tapaa vammainen. Meidän täytyy myöntää erilaisuus ja kunnioittaa...
Lue kommentti