”Vanhemmilta olen saanut jo arvokkaan perinnön: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä”, Anna Kotamäki sanoo.
”Vanhemmilta olen saanut jo arvokkaan perinnön: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä”, Anna Kotamäki sanoo.

Anna Kotamäen vanhemmat ostivat unelmiensa talon. Kun talo osoittautui homepommiksi, perheen oli luovuttava koko omaisuudestaan. Jäljelle jäivät vain tärkeimmät: läheiset ihmiset ja usko tulevaisuuteen.

"Muistan hyvin sen päivän. Tulimme äidin kanssa kaupasta kotiin. Muutenkin hiljainen isäni oli kotiin tullessamme poikkeuksellisen vaitelias ja vedet silmissä.

Postissa oli tullut oikeuden päätös, jonka mukaan olimme hävinneet seitsemän vuotta kestäneen taistelun. Kaikki me kolme joutuisimme maksamaan 45 000 euroa vastapuolen kuluja.

Sinä jouluna vuonna 2002 meiltä katosi kaikki hössötys. Joimme paljon kahvia ja toimimme kuin sumussa.

Toisaalta juuri sinä jouluna jäljelle jäi vain oleellinen: perhe, ystävät ja joulun sanoma. Ystävät toivat meille ruokakoreja ja kukkakimppuja.

Mietimme, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Olisiko vanhemmillani edessä konkurssi vai velkasaneeraus? Mitä minä tekisin? Harvalla opiskelujaan aloittavalla on äkkiä tuhansien eurojen velkakirja taskussaan.

Laitoimme muovimatot lattiaan ja tapetoimme seinät.

KAIKKI ALKOI 1990, kun vanhempani ostivat maatilan Keski-Pohjanmaalta Toholammilta.

Molemmat vanhempani ovat kotoisin maatilalta, ja he olivat löytäneet unelmiensa paikan kylältä, josta emme tunteneet ketään. Tilalla oli valkoinen puutalo ja kaunis, vanha navetta. Navetassa oli parisenkymmentä lypsylehmää. Peltoa ja metsää oli jonkin verran.

Vanhempieni innostus tarttui myös minuun. Pääsisimme rivitalokaksiosta oikean maatilan omistajiksi!

Teimme taloon pienen pintaremontin: laitoimme muovimatot lattiaan ja tapetoimme seinät.

Pikkutytön unelmani täyttyi, kun sain oman huoneen ja sinne pinkit tapetit. Tunsin itseni prinsessaksi, jolla oli nyt linna ja puoli valtakuntaa.

Muutaman vuoden päästä valtakuntaan syntyi toinen prinsessa, ihana pikkusiskoni Sini, joka on minua kymmenen vuotta nuorempi.

Isä saattoi nukahtaa tietokoneen äärelle.

Olimme ehtineet asua tilalla muutamia vuosia, kun aloimme sairastella.

Ensin tuli käsittämätön väsymys: isä saattoi nukahtaa tietokoneen äärelle.

Sen jälkeen tuli päänsärky. Minulla epäiltiin migreeniä, vaikka oireet eivät siihen täysin täsmänneet.

Sitten alkoivat silmäoireet, joita seurasivat tulehdukset milloin poskionteloissa, milloin korvissa tai keuhkoputkissa. Söin jopa 15 antibioottikuuria vuodessa.

Joku perheenjäsenistä oli ­jat­kuvasti kipeänä. Lopulta perhelääkärimme totesi, ettei sellainen ole normaalia.

Limakalvoni hajosivat ja yökkäilin verta.

Tuttavamme toi meille artikkelin, jossa kerrottiin hometalosta. Kaikki oireet täsmäsivät.

Meistä otettiin homemittaukset, joista kävi ilmi, että koko perheellämme oli valtavia pitoisuuksia veressä. Neljävuotiaalle pikkusiskolleni eivät riittäneet lasten asteikot.

Homealtistukseni äityi lopulta niin pahaksi, että limakalvoni hajosivat ja yökkäilin verta. Minulle ja äidilleni puhkesi astma. Sitten taloamme alettiin tutkia.

Meidän piti jättää kaikki, mitä omistimme: valokuvat, lelut, taulut ja kirjat.

TALOAMME TUTKIVAT Taloamme tutkivat VTT, Allergia- ja astmaliitto, Asumis- ja terveysliitto sekä Talolääkärit.

Selvisi, että talomme homepitoisuudet ja myrkkykaasut olivat niin valtavia, että asuminen siellä kiellettiin saman tien. Meidän piti jättää kaikki, mitä omistimme: valokuvat, lelut, taulut ja kirjat – jopa vaatteet päältä piti hävittää.

Äitini itki, kun hän ei voinut ottaa mukaansa itse ompelemaansa hääpukua.

Saimme sukulaisiltamme vanhoja vaatteita ja muutimme ensi hätään asuntovaunuun talomme pihalle.

Kun talvi alkoi lähestyä, vaihdoimme asuntovaunun kahteen työmaaparakkiin. Kolmenkymmenen asteen pakkasissa niissä oli niin kylmä, että pahvilaatikot jäätyivät kiinni lattiaan.

1. "Aina, kun on ollut aihetta juhlaan, meillä on juhlittu. Koko perhe vietti sisareni ylioppilasjuhlia viime toukokuussa." 2. Anna meni lokakuussa 2012 naimisiin Petterinsä kanssa. "Hänen myötään sain toisenkin ihanan perheen ja suvun." 3. "Ystävät ovat elämäni aarteita. Jonnan (vas.) kanssa olen jakanut monet itkut ja ilot."
1. "Aina, kun on ollut aihetta juhlaan, meillä on juhlittu. Koko perhe vietti sisareni ylioppilasjuhlia viime toukokuussa." 2. Anna meni lokakuussa 2012 naimisiin Petterinsä kanssa. "Hänen myötään sain toisenkin ihanan perheen ja suvun." 3. "Ystävät ovat elämäni aarteita. Jonnan (vas.) kanssa olen jakanut monet itkut ja ilot."

Ennen meitä kukaan ei juuri puhunut hometaloista. Koska olimme muuttaneet muualta, olimme jo valmiiksi ulkopuolisia.

Suhtautuminen meihin vaihteli. Koulussa kuulin, että olimme keksineet ja kuvitelleet kaiken. Kiusaaminen kohdistui myös ulkonäkööni.

Pakenin pahaa oloani suorittamiseen. Onneksi löytyi niitäkin, jotka kannustivat ja ymmärsivät meitä.

Selvisi, että koulunikin oli homeessa.

Parakkiasunnossa isän, äidin ja siskon kunto koheni, mutta minun ei. Kun tulin koulusta kotiin, voin tosi huonosti.

Lopulta selvisi, että koulukin oli homeessa. Suoritin osan yläkoulusta siten, että vältin koulurakennuksessa käymisen.

Vaikka minua oli kiusattu koulussa, tuntui silti kohtuuttomalta, että jouduin luopumaan normaalista koulunkäynnistäkin.

SAIMME TALOUDELLISTA ja henkistä tukea Toholammin seurakunnalta.

Meille alettiin rakentaa uutta taloa talkoovoimin. Muistan, miten eräänäkin päivänä rakennustyömaalla oli nelisenkymmentä ihmistä. Kirvesmies Jorma oli oikea huumoriveikko, ja vaikka aika oli rankkaa, nauroimme paljon.

Kaiken keskellä ystävien tuki tuli entistä tärkeämmäksi. Läheisten sanat ja teot kantoivat meitä vaikean ajan yli. Myös perheemme yhteinen usko antoi voimaa.

Halusimme uuden kotimme valmiiksi rippijuhliini keväällä 1998. Vielä yöllä teimme viimeistelyjä, ja niin rippikahvit ja kodin siunaaminen pidettiin uudessa kodissa.

Rippilahjaksi olin pyytänyt tyynyä ja täkkiä.

Näin eteisessä pikkusiskoni pienet, siniset Kontio-saappaat.

Koska meillä oli näyttöä sekä monen ammattilaisen lausunnot talon kunnosta ja menetetystä terveydestämme, vanhempani nostivat jutusta kanteen.

Oikeusprosessi eteni käräjiltä hovioikeuteen ja kesti seitsemän vuotta. Koko tuon ajan lämmityksen ja veden piti olla päällä vanhassa talossa.

Kerran satuin paikalle, kun tutkijat avasivat ulko-oven. Näin eteisessä pikkusiskoni pienet, siniset Kontio-saappaat. Silloin tuli itku kaikesta menetetystä.

Velkaneuvoja kysyi, olenko narkkari.

Kun oikeudenkäynti alkoi, olin ollut alaikäinen, mutta prosessin edetessä ehdin täyttää 18 vuotta. Normaalisti asianajaja hakee vastuuvapautta alaikäiselle, mutta asianajajamme ei ollut muistanut sitä tehdä.

Minut tuomittiin vanhempieni kanssa maksamaan kulut. Kun pyysin apua velkaneuvojalta 45 000 euron velan käsittelemiseen, hän kysyi, olenko narkkari.

Ehdotin vastapuolelle sopuratkaisua, turhaan. En myöskään voinut alkaa heti lyhentää velkaani, koska olin juuri aloittanut opiskelun ja lain silmissä elämäntilanteeni oli epävakaa. Silloin käytäntönä on odottaa kaksi vuotta tilanteen tasaantumista. Siinä ajassa velkani kasvoi korkoineen 57 000 euroon.

Jouduin velkasaneeraukseen ja menetin luottotietoni.

ILMAN LUOTTOTIETOJA OLI hyvin vaikea hankkia asuntoa. Työtä hakiessa piti muistaa ottaa oikeusprosessin paperit mukaan, jotta voisin tarvittaessa selittää, mistä on kyse.

Tuntui kuin minussa olisi leima "kelvoton yhteiskuntaan". Tällaisen leiman kanssa on ainakin oppinut olemaan tuomitsematta muita.

Kun sain taas luottokortin, ostin lakupatukan luotolle.

Velkajärjestelyjen aikana tutustuin tuomariin, joka järkyttyi tilanteestani. Hän lähti ajamaan muutosta tuomioon ja neuvottelemaan uudelleen talomyyjien kanssa.

Lopulta velkasummani kohtuullistettiin, ja otin lainan velan maksamiseksi. Velkajärjestely keskeytettiin, ja sain luottotietoni takaisin.

Kun sain taas luottokortin, lähdin sen kanssa kauppaan ja ostin lakupatukan luotolle. Myyjän ilme oli hölmistynyt.

En tarvinnut korttia sinänsä, mutta se merkitsi, että olin taas kelvollinen yhteiskunnan silmissä.

IHAILEN VANHEMPIENI periksiantamattomuutta. He jatkoivat vastoinkäymisistä välittämättä eteenpäin ja tahtovat jättää minulle ja siskolleni perinnöksi tuottavan maatilan.

He jättävät kuitenkin paljon enemmän: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä.

Jossain kohtaa tunsin vihaa, jossain surua.

Ymmärrän, että asianajajamme teki virheen, kuten jokainen joskus tekee. Katkeruutta hautomalla tekisin itselleni hallaa.

Ei ole väliä, mitä on tapahtunut, vaan mitä tapahtuneella teen.

MINUA ON LOHDUTTANUT Joosefin tarina Vanhasta testamentista.

Joosef oli syyttömänä vankilassa, mutta ei antanut kohtalonsa määrätä, mikä hänestä tulee. Sillä ei ole väliä, mitä minulle on tapahtunut, vaan sillä, mitä minä tapahtuneella teen.

Olen kääntänyt kokemukseni voimaksi, josta ammennan myös työssäni yrittäjänä siivousalan firmassa.

Hometalon näkeminen uuden talon vieressä kouraisi minua aina. Viime vuonna se purettiin.

Nyt nautin siitä, mitä minulla on. Kun on kerran menettänyt koko omaisuuden, tietää, että kaikki on meillä vain lainaa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2013.

Vierailija

"Home vei kaiken paitsi perheen"

Jäin vain miettimään, että eikö vanhempasi pystyneet lyhentämään myös sinun osuuttasi? Joka tapauksessahan summa olisi tullut heidän maksettavaksi mikäli asianajaja olisi muistanut pyytää alaikäisen vastuuvapautusta. Aika ikävää menettää luottotiedot ilman omaa syytään, ethän sinä koko talokauppoja ollut koskaan edes tekemässä.
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."