”Vanhemmilta olen saanut jo arvokkaan perinnön: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä”, Anna Kotamäki sanoo.
”Vanhemmilta olen saanut jo arvokkaan perinnön: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä”, Anna Kotamäki sanoo.

Anna Kotamäen vanhemmat ostivat unelmiensa talon. Kun talo osoittautui homepommiksi, perheen oli luovuttava koko omaisuudestaan. Jäljelle jäivät vain tärkeimmät: läheiset ihmiset ja usko tulevaisuuteen.

"Muistan hyvin sen päivän. Tulimme äidin kanssa kaupasta kotiin. Muutenkin hiljainen isäni oli kotiin tullessamme poikkeuksellisen vaitelias ja vedet silmissä.

Postissa oli tullut oikeuden päätös, jonka mukaan olimme hävinneet seitsemän vuotta kestäneen taistelun. Kaikki me kolme joutuisimme maksamaan 45 000 euroa vastapuolen kuluja.

Sinä jouluna vuonna 2002 meiltä katosi kaikki hössötys. Joimme paljon kahvia ja toimimme kuin sumussa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisaalta juuri sinä jouluna jäljelle jäi vain oleellinen: perhe, ystävät ja joulun sanoma. Ystävät toivat meille ruokakoreja ja kukkakimppuja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mietimme, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Olisiko vanhemmillani edessä konkurssi vai velkasaneeraus? Mitä minä tekisin? Harvalla opiskelujaan aloittavalla on äkkiä tuhansien eurojen velkakirja taskussaan.

Laitoimme muovimatot lattiaan ja tapetoimme seinät.

KAIKKI ALKOI 1990, kun vanhempani ostivat maatilan Keski-Pohjanmaalta Toholammilta.

Molemmat vanhempani ovat kotoisin maatilalta, ja he olivat löytäneet unelmiensa paikan kylältä, josta emme tunteneet ketään. Tilalla oli valkoinen puutalo ja kaunis, vanha navetta. Navetassa oli parisenkymmentä lypsylehmää. Peltoa ja metsää oli jonkin verran.

Vanhempieni innostus tarttui myös minuun. Pääsisimme rivitalokaksiosta oikean maatilan omistajiksi!

Teimme taloon pienen pintaremontin: laitoimme muovimatot lattiaan ja tapetoimme seinät.

Pikkutytön unelmani täyttyi, kun sain oman huoneen ja sinne pinkit tapetit. Tunsin itseni prinsessaksi, jolla oli nyt linna ja puoli valtakuntaa.

Muutaman vuoden päästä valtakuntaan syntyi toinen prinsessa, ihana pikkusiskoni Sini, joka on minua kymmenen vuotta nuorempi.

Isä saattoi nukahtaa tietokoneen äärelle.

Olimme ehtineet asua tilalla muutamia vuosia, kun aloimme sairastella.

Ensin tuli käsittämätön väsymys: isä saattoi nukahtaa tietokoneen äärelle.

Sen jälkeen tuli päänsärky. Minulla epäiltiin migreeniä, vaikka oireet eivät siihen täysin täsmänneet.

Sitten alkoivat silmäoireet, joita seurasivat tulehdukset milloin poskionteloissa, milloin korvissa tai keuhkoputkissa. Söin jopa 15 antibioottikuuria vuodessa.

Joku perheenjäsenistä oli ­jat­kuvasti kipeänä. Lopulta perhelääkärimme totesi, ettei sellainen ole normaalia.

Limakalvoni hajosivat ja yökkäilin verta.

Tuttavamme toi meille artikkelin, jossa kerrottiin hometalosta. Kaikki oireet täsmäsivät.

Meistä otettiin homemittaukset, joista kävi ilmi, että koko perheellämme oli valtavia pitoisuuksia veressä. Neljävuotiaalle pikkusiskolleni eivät riittäneet lasten asteikot.

Homealtistukseni äityi lopulta niin pahaksi, että limakalvoni hajosivat ja yökkäilin verta. Minulle ja äidilleni puhkesi astma. Sitten taloamme alettiin tutkia.

Meidän piti jättää kaikki, mitä omistimme: valokuvat, lelut, taulut ja kirjat.

TALOAMME TUTKIVAT Taloamme tutkivat VTT, Allergia- ja astmaliitto, Asumis- ja terveysliitto sekä Talolääkärit.

Selvisi, että talomme homepitoisuudet ja myrkkykaasut olivat niin valtavia, että asuminen siellä kiellettiin saman tien. Meidän piti jättää kaikki, mitä omistimme: valokuvat, lelut, taulut ja kirjat – jopa vaatteet päältä piti hävittää.

Äitini itki, kun hän ei voinut ottaa mukaansa itse ompelemaansa hääpukua.

Saimme sukulaisiltamme vanhoja vaatteita ja muutimme ensi hätään asuntovaunuun talomme pihalle.

Kun talvi alkoi lähestyä, vaihdoimme asuntovaunun kahteen työmaaparakkiin. Kolmenkymmenen asteen pakkasissa niissä oli niin kylmä, että pahvilaatikot jäätyivät kiinni lattiaan.

1. "Aina, kun on ollut aihetta juhlaan, meillä on juhlittu. Koko perhe vietti sisareni ylioppilasjuhlia viime toukokuussa." 2. Anna meni lokakuussa 2012 naimisiin Petterinsä kanssa. "Hänen myötään sain toisenkin ihanan perheen ja suvun." 3. "Ystävät ovat elämäni aarteita. Jonnan (vas.) kanssa olen jakanut monet itkut ja ilot."
1. "Aina, kun on ollut aihetta juhlaan, meillä on juhlittu. Koko perhe vietti sisareni ylioppilasjuhlia viime toukokuussa." 2. Anna meni lokakuussa 2012 naimisiin Petterinsä kanssa. "Hänen myötään sain toisenkin ihanan perheen ja suvun." 3. "Ystävät ovat elämäni aarteita. Jonnan (vas.) kanssa olen jakanut monet itkut ja ilot."

Ennen meitä kukaan ei juuri puhunut hometaloista. Koska olimme muuttaneet muualta, olimme jo valmiiksi ulkopuolisia.

Suhtautuminen meihin vaihteli. Koulussa kuulin, että olimme keksineet ja kuvitelleet kaiken. Kiusaaminen kohdistui myös ulkonäkööni.

Pakenin pahaa oloani suorittamiseen. Onneksi löytyi niitäkin, jotka kannustivat ja ymmärsivät meitä.

Selvisi, että koulunikin oli homeessa.

Parakkiasunnossa isän, äidin ja siskon kunto koheni, mutta minun ei. Kun tulin koulusta kotiin, voin tosi huonosti.

Lopulta selvisi, että koulukin oli homeessa. Suoritin osan yläkoulusta siten, että vältin koulurakennuksessa käymisen.

Vaikka minua oli kiusattu koulussa, tuntui silti kohtuuttomalta, että jouduin luopumaan normaalista koulunkäynnistäkin.

SAIMME TALOUDELLISTA ja henkistä tukea Toholammin seurakunnalta.

Meille alettiin rakentaa uutta taloa talkoovoimin. Muistan, miten eräänäkin päivänä rakennustyömaalla oli nelisenkymmentä ihmistä. Kirvesmies Jorma oli oikea huumoriveikko, ja vaikka aika oli rankkaa, nauroimme paljon.

Kaiken keskellä ystävien tuki tuli entistä tärkeämmäksi. Läheisten sanat ja teot kantoivat meitä vaikean ajan yli. Myös perheemme yhteinen usko antoi voimaa.

Halusimme uuden kotimme valmiiksi rippijuhliini keväällä 1998. Vielä yöllä teimme viimeistelyjä, ja niin rippikahvit ja kodin siunaaminen pidettiin uudessa kodissa.

Rippilahjaksi olin pyytänyt tyynyä ja täkkiä.

Näin eteisessä pikkusiskoni pienet, siniset Kontio-saappaat.

Koska meillä oli näyttöä sekä monen ammattilaisen lausunnot talon kunnosta ja menetetystä terveydestämme, vanhempani nostivat jutusta kanteen.

Oikeusprosessi eteni käräjiltä hovioikeuteen ja kesti seitsemän vuotta. Koko tuon ajan lämmityksen ja veden piti olla päällä vanhassa talossa.

Kerran satuin paikalle, kun tutkijat avasivat ulko-oven. Näin eteisessä pikkusiskoni pienet, siniset Kontio-saappaat. Silloin tuli itku kaikesta menetetystä.

Velkaneuvoja kysyi, olenko narkkari.

Kun oikeudenkäynti alkoi, olin ollut alaikäinen, mutta prosessin edetessä ehdin täyttää 18 vuotta. Normaalisti asianajaja hakee vastuuvapautta alaikäiselle, mutta asianajajamme ei ollut muistanut sitä tehdä.

Minut tuomittiin vanhempieni kanssa maksamaan kulut. Kun pyysin apua velkaneuvojalta 45 000 euron velan käsittelemiseen, hän kysyi, olenko narkkari.

Ehdotin vastapuolelle sopuratkaisua, turhaan. En myöskään voinut alkaa heti lyhentää velkaani, koska olin juuri aloittanut opiskelun ja lain silmissä elämäntilanteeni oli epävakaa. Silloin käytäntönä on odottaa kaksi vuotta tilanteen tasaantumista. Siinä ajassa velkani kasvoi korkoineen 57 000 euroon.

Jouduin velkasaneeraukseen ja menetin luottotietoni.

ILMAN LUOTTOTIETOJA OLI hyvin vaikea hankkia asuntoa. Työtä hakiessa piti muistaa ottaa oikeusprosessin paperit mukaan, jotta voisin tarvittaessa selittää, mistä on kyse.

Tuntui kuin minussa olisi leima "kelvoton yhteiskuntaan". Tällaisen leiman kanssa on ainakin oppinut olemaan tuomitsematta muita.

Kun sain taas luottokortin, ostin lakupatukan luotolle.

Velkajärjestelyjen aikana tutustuin tuomariin, joka järkyttyi tilanteestani. Hän lähti ajamaan muutosta tuomioon ja neuvottelemaan uudelleen talomyyjien kanssa.

Lopulta velkasummani kohtuullistettiin, ja otin lainan velan maksamiseksi. Velkajärjestely keskeytettiin, ja sain luottotietoni takaisin.

Kun sain taas luottokortin, lähdin sen kanssa kauppaan ja ostin lakupatukan luotolle. Myyjän ilme oli hölmistynyt.

En tarvinnut korttia sinänsä, mutta se merkitsi, että olin taas kelvollinen yhteiskunnan silmissä.

IHAILEN VANHEMPIENI periksiantamattomuutta. He jatkoivat vastoinkäymisistä välittämättä eteenpäin ja tahtovat jättää minulle ja siskolleni perinnöksi tuottavan maatilan.

He jättävät kuitenkin paljon enemmän: uskon siihen, että vaikeuksista selvitään yhdessä.

Jossain kohtaa tunsin vihaa, jossain surua.

Ymmärrän, että asianajajamme teki virheen, kuten jokainen joskus tekee. Katkeruutta hautomalla tekisin itselleni hallaa.

Ei ole väliä, mitä on tapahtunut, vaan mitä tapahtuneella teen.

MINUA ON LOHDUTTANUT Joosefin tarina Vanhasta testamentista.

Joosef oli syyttömänä vankilassa, mutta ei antanut kohtalonsa määrätä, mikä hänestä tulee. Sillä ei ole väliä, mitä minulle on tapahtunut, vaan sillä, mitä minä tapahtuneella teen.

Olen kääntänyt kokemukseni voimaksi, josta ammennan myös työssäni yrittäjänä siivousalan firmassa.

Hometalon näkeminen uuden talon vieressä kouraisi minua aina. Viime vuonna se purettiin.

Nyt nautin siitä, mitä minulla on. Kun on kerran menettänyt koko omaisuuden, tietää, että kaikki on meillä vain lainaa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2013.

Vierailija

Jäin vain miettimään, että eikö vanhempasi pystyneet lyhentämään myös sinun osuuttasi? Joka tapauksessahan summa olisi tullut heidän maksettavaksi mikäli asianajaja olisi muistanut pyytää alaikäisen vastuuvapautusta. Aika ikävää menettää luottotiedot ilman omaa syytään, ethän sinä koko talokauppoja ollut koskaan edes tekemässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla